Ritva lahjoitti munuaisen lapsenlapselleen: "En keksinyt mitään, mitä omalta kohdaltani pelkäisin"

Helmi oli ensimmäinen lapsenlapsi. Oululainen Ritva Kurhela oli odottanut hänen syntymäänsä kovasti. Ritvasta tulisi mummu.

Helmi syntyi terveenä tyttönä, niin luulivat lääkäritkin. Tytöllä oli vähän tukkaa, hento mutta ponteva itku ja painoa 2 440 grammaa.

Helmin kotiinlähtötarkastus oli kolme päivää syntymän jälkeen, 9.lokakuuta 2020.Sinä päivänä Ritva teki pintaremonttia työpaikallaan rakennusyrityksessä ja maalasi seinää.

Tyttö soitti hysteerisenä, että Helmi on viety teholle.

Hän oli sanonut tyttärelleen Elisa Kurhelalle, että tämän pitäisi soittaa, kun kaikki olisi sairaalassa valmista kotiinlähtöön. Ritva lähtisi siltä istumalta katsomaan uutta tulokasta ja jatkaisi hommia seuraavana työpäivänä.

– Sitten likka soitti aivan hysteerisenä, että tuu kottiin, tuu kottiin äkkiä. Että Helmi on viety teholle, Ritva, 46, muistelee.

Sen enempää Elisasta ei sillä hetkellä saanut irti. Ritva halusi kiireesti tyttären luokse. Hän lopetti hommat saman tien.

Elisa odotti äitiä lapsuudenkodissaan. Ritva sanoi tyttärelleen ensimmäiseksi: ”Kaikki tehhään, mitä voijaan, että Helmi saa apua.”

Saisipa taas hyysätä

Helmin lailla Elisa on esikoistytär. Ritva oli 21-vuotias tullessaan Elisan äidiksi. Elisa on Ritvan kymmenestä lapsesta vanhin.

– Vanhimman ja nuorimman lapseni ikä-ero on kymmenen vuotta, yksi kuukausi ja kaksi päivää. Mutta siinä on välissä yhdet kaksoset, Ritva sanoo.

Kun lapsista viisi vanhinta oli lentänyt pesästä, Ritva istui villasukat jalassa keittiössä, katsoi tietokoneelta Vain elämää -ohjelmaa ja ajatteli, että onpa hiljaista.

– Mietin siinä salaa, että olisihan hienoa, jos minusta tulisi mummo pian. Saisin taas hyysätä ja höösätä.

Olisi hienoa, jos minusta tulisi mummo pian. Saisin taas hyysätä ja höösätä.

Elisa teki positiivisen raskaustestin helmikuisena aamuna 2020. Sitten hän meni töihin, samaan remonttifirmaan äidin kanssa. Kotiin palattuaan Elisa teki neljä testiä lisää.

Elisa oli 21-vuotias ja opiskeli oppisopimuksella pintakäsittelijäksi. Hän oli pelännyt, että äiti alkaa puhua nuoresta iästä ja menevästä luonteesta.

Niin ei käynyt. Sen sijaan Ritva sanoi Elisalle jossain vaiheessa, että ehkä olisi halunnut tietää vauvasta vasta vähän myöhemmin. Odottamista olisi ollut vähemmän.

Miten paljon pelkäsinkään

Turvakaukalo oli jo valmiina auton takapenkillä odottamassa, mutta Helmi oli teho-osastolla. Virtsanäytteet olivat osoittaneet, että jotain oli pahasti vialla.

Myöhemmin diagnoosi varmistui geenitutkimuksella. Helmillä todettiin suomalaistyyppinen synnynnäinen nefroosi. Kyseessä on hoitamattomana pahimmillaan hengenvaarallinen oireryhtymä, jossa virtsaan erittyy liikaa valkuaisaineita.

Sitä sairastavia syntyy Suomessa noin 2–4 vuodessa. Ainoa parantava hoito olisi Helmin omien munuaisten poisto ja munuaisensiirto.

– Ymmärsin vasta jälkeenpäin, miten paljon pelkäsin, Ritva sanoo

Ymmärsin vasta jälkeenpäin, miten paljon pelkäsin.

Avuttomuuden määrä hämmensi. Kun omaa lastaan ja lapsenlasta tahtoisi auttaa kaikin tavoin, mutta ei voi. Se oli Ritvasta vielä kamalampaa kuin hän oli kuvitellut.

– Kun lapsella ja lapsenlapsella on hätä, isovanhemmat auttavat, jos vain voivat. Jos eivät voi, he surevat. Niin se vain on.

Ei yhtään tavallista päivää

Kun Helmi oli vuoden ja viisi kuukautta, häneltä poistettiin munuaiset. Hän alkoi saada dialyysihoitoa joka maanantai, keskiviikko ja perjantai.

Ei ajan ensimmäisen lapsenlapsen kanssa tällaista pitänyt olla, Ritva mietti. Hän sanoi sen joskus ääneen kotona Elisan isälle, puolisolleen Jannelle. Mutta Elisalle ei ikinä.

– Näin, että Elisalla ja Sasulla on todella rankkaa. Ei yhtään tavallista ja rauhallista päivää. En halunnut lisätä kuormaa.

Jos kaikki olisi ollut tavallisesti ja Helmi olisi ollut terve, Ritva olisi halunnut:

Pukea ensimmäiselle lapsenlapselleen haalarin ja viedä hänet vaunuissa ulos.

Ottaa vauvan yökylään, että vanhemmat saavat levätä.

Viedä hänet uimaan ja saunaan kesällä.

Kaikkein eniten Ritva olisi halunnut vain nostaa Helmin syliinsä milloin tahansa ja usein.

Ehdottomasti olen valmis

Oli kuitenkin jotain, mitä Ritva pystyisi tekemään. Hän antaisi munuaisensa. Sellaisen Helmi tarvitsisi, jotta voisi elää tavallista elämää.

– Heti, kun tieto tällaisesta mahdollisuudesta tuli, olin, että asia selvä. Ajattelin, että jos minä pystyn luovuttamaan, niin ehdottomasti olen valmis. Ei mittään miettimistä.

Seuraavien kuukausien aikana Ritvaa tutkittiin. Elisa sanoi äidille monta kertaa: Siihen asti saat kieltäytyä, kunnes sinut nukutetaan. En suutu.

Siihen asti saat kieltäytyä, kunnes sinut nukutetaan.

Ritva ei keksinyt yhtään asiaa, minkä vuoksi hän kieltäytyisi.

– Vaikka mietin pääni puhki, en keksinyt mitään, mitä omalta kohdaltani pelkäisin.

Suuressa leikkauksessa on aina riskejä, mutta jäljelle jäisi vielä toinen munuainen, silläkin pärjäisi. Sitä paitsi tärkeintä oli saada Helmi terveeksi.

Kaiken keskellä on Helmi

Helmi sai mummun munuaisen viime kesäkuussa, puolitoistavuotiaana.

Kun Helmin ja Ritvan leikkaukset olivat ohi, fysioterapeutti tuli näyttämään Ritvalle, miten kävely sujuu parhaiten.

Ensin he kävelivät käytävän nurkan taakse vesipisteelle. Sitten terapeutti sanoi, että hyvinhän sinä kävelet, voit jatkaa kävelemistä.

Samana iltana Ritva jatkoi tunneleita pitkin lastensairaalan puolelle Helmin luo.

Lue koko koskettava tarina ET-lehdestä 1/2023. Jos olet tilaaja, voit lukea sen täältä. Jos et vielä tilaa ET-lehteä, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.