Aulikki Oksanen on syntynyt vuonna 1944 Karvialla. Hän asuu Helsingissä puolisonsa Alpo Halosen kanssa.
Aulikki Oksanen on syntynyt vuonna 1944 Karvialla. Hän asuu Helsingissä puolisonsa Alpo Halosen kanssa.

Aulikki Oksanen on kirjoittanut niin kuin on elänyt. Hän on halunnut puolustaa sorrettuja, tasa-arvoa ja rakastaa. Se ei ole ollut aina helppoa, mutta hän on itse valinnut sen tien.

Runoilijan kädet johtavat puhetta kuin kapellimestari näkymätöntä orkesteria. Ne viittovat ilmaan huutomerkkejä, pyörittävät kaaria ja tippuvat lopulta runokirjan sivuille tauon merkiksi. Aulikki Oksanen syventyy etsimään uutta säettä. Sellaista, johon kiteytyisi jotain kirjoitetuista vuosista. Niistä tasan viidestäkymmenestä.

– Eikö ole hassua? Kiikutin keväällä kustantamoon Helise, taivas! -kokoelmaan vielä kaksi uutta runoa. Vasta silloin huomasin, että valitut runot kattoivat tasan 50 vuotta, Aulikki nauraa.

Kesällä 2014 pyöristyi toinenkin luku. Aulikki täytti 70. Sen kunniaksi hänen kalenterinsa täyttyi runo- ja laulukonserteista pitkin Suomea. Väliin mahtui kekkereitä niin suvulle kuin ystäville, joille Aulikki tarjoili Taiteilijatalo Villassa vuosiensa kunniaksi ”vanhaa boolia ja homeista juustoa”. Sillä oikeasti nämä tasavuodet ovat vain lukuja ja lukujen suhteen runoilija väittää olevansa huono, suorastaan toivoton.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Ainoastaan mieheni Alpo taitaa olla siitä tyytyväinen, sillä en koskaan muista meidän hääpäiviämme, Aulikki hymähtää ja alkaa pyöritellä runokirjansa sivuja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

On aika alkaa etsiä vuosilukujen takaa sanoja.

Tätä vastaan ei taistella kukkasin

Kuka kertoisi minulle, miksi aamulla ruohossa / alkavat rastaat salaisen leikin?/ Kuka kertoisi minulle? / Kun porteilla seisovat mustat sotilaat / ja heillä on käsissään kuihtuneet ruusut/ niin kuihtuneet ruusut! / ja taittuneet ruskoliljat.

Aulikki lukee keskeltä runoa, jonka hän on kirjoittanut 24-vuotiaana vuonna 1968. 

– Se oli voimallinen vuosi, hurjan monet runoni ovat syntyneet silloin. Tämä Kuka kertoisi minulle on oikeastaan rakkausruno, jonka Otto Donner sävelsi lauluksi, mutta kyllä Euroopan hurja vuosi kumisee sotilaineen laulun taustalla, Aulikki pohtii.

"En kokenut mahtuvani ahtaaseen naisen rooliin, joka silloin oli tarjolla."

Hän oli tuolloin julkaissut jo yhden runokokoelman ja tehnyt lukuisiin lauluihin sanoja. Opettajana hän ehti toimia vain vuoden verran, sillä hän näytteli Ylioppilasteatterissa, esiintyi televisiossa, kirjoitti ja osallistui kiihkeästi politiikkaan, yhteiskuntakeskusteluun ja Vietnamin sodan mielenilmauksiin.

Aulikin on edelleen helppo eläytyä sen ajan tunteisiinsa. Erityisesti siihen, millaista oli olla nainen 1960-luvun Suomessa.

– Siihen aikaan naisten vähättely oli päivittäistä. En kokenut mahtuvani siihen ahtaaseen naisen rooliin, joka silloin oli tarjolla. 

Aulikki kirjoitti siitä, mitä näki, naisista miehiin ja siirtotyöläisistä rakkauteen ja kaipaukseen. Ei synny rakkautta ilman oikeutta / ei synny oikeutta ilman taistelua, hän kirjoitti vuonna 1969 turhautuneena jatkuviin sotiin. Runon hakkaavaan marssitahtiin kilpistyi monien tunnot.

– Sen runon sanamuotojen suhteen olisin nykyään vähän tarkempi. Monet kelpo humanistit luulivat, että pidin heitä pilkkanani, kun käytin runossa sellaista paradoksia kuin puolueeton humanisti, vaikka aito humanisti ei ole puolueeton, vaan aina ihmisen puolella. Aulikki toteaa.

"Silloin poliittinen otteeni terävöityi."

Hänellekin Kenen joukossa seisot -runosta muodostui kuitenkin eräänlainen rajapyykki ja selkeä taitekohta. 

– Kyllä poliittinen otteeni silloin terävöityi. Hilpeä radikalismi alkoi muuttua oikeaksi poliittiseksi sitoutumiseksi, joka sai yhä vakavampia sävyjä, Aulikki muistelee.

Miten taittavat linnut siipensä

Oli Aulikin elämässä muutakin kuin politiikkaa. Rakkaus, se myllersi ja tarttui säkeisiin.

–  Sinua, sinua rakastan -runostahan tiedät varmaan tarpeeksi, turha minun on siitä höpistä, kuvaile itse.

No tehdään sitten niin. Tämä yksi hänen kuuluisimmista runoistaan kun on syntynyt Aulikin ja ohjaaja Mikko Niskasen myrskyisän suhteen aikaan. 
Aulikin kädet pyöräyttävät hauskan koukeron, kun hän itse jatkaa:

– Minun piti noihin aikoihin muuttaa yhden roomalaiskirjailijan kanssa Amerikkaan, mutta ehdin kuitenkin törmätä Niskaseen elokuvan koekuvauksissa ja rakastuin päättömästi. Italialaisihastukseni joutui palaamaan yksin Roomaan, Aulikki hymähtää.

Runoa ei voi houkuttaa, Aulikki Oksanen sanoo. – Näet sen vilahtavan jossain puitten lomassa. Sitten sitä pitää vain odottaa.
Runoa ei voi houkuttaa, Aulikki Oksanen sanoo. – Näet sen vilahtavan jossain puitten lomassa. Sitten sitä pitää vain odottaa.

"Oli hienoa kuunnella, kuinka raavaat miehet lauloivat mukana."

Kaj Chydenius sävelsi Aulikin rakkaudentunnustuksen lauluksi, josta on tullut ikivihreä. Se on elänyt 1960-luvulta näihin päiviin.

– Pari viikkoa sitten Joensuussa se laulettiin yhden tilaisuuden päätteeksi yhteislauluna. Oli hienoa kuunnella, kuinka raavaat miehetkin lauloivat yleisössä mukana. 

Historia kulki lävitseni

– Siirrytään jo 1970-luvulle, muuten me juututaan 60-luvulle loppuillaksi, Aulikki nauraa. Se kuulostaa jonkinlaiselta kiherrykseltä ja tarttuu. 
On välillä ihan mahdotonta ajatella, että kaikki se paperille tiivistynyt tuska on peräisin noin hersyvästä ihmisestä.

– Vaikka kirjoitan kovista asioista, niin kyllä näissä runoissa aina vähän valoa pilkistelee kuitenkin. En tunne hirveää vihaa mitään kohtaan, Aulikki sanoo, mutta miettii hetken:

– Tai vihaan minä tyhmyyttä. Ja väkivaltaa ja sotaa, juu, niitä minä myös vihaan.

Uudella vuosikymmenellä vihan kohteita, sotaa ja vallankaappauksia riitti, ja Aulikki otti edelleen vimmatusti kantaa. Hän toimi järjestöissä ja kirjoitti. 

Eteen käveli myös uusi rakkaus. Aulikki tapasi muurari Alpo Halosen, palavasti kantaa ottavan miehen, jonka kanssa Aulikki päätti perustaa perheen. Avioliittoon pari tosin taipui vasta Aulikin vanhempien lievän painostuksen alla. Muutaman vuoden sisällä syntyi kaksi ihanaa lasta, Aino ja Antti, mutta Aulikki ei voinut sulkeutua vain kodin ympyröihin. 

"Maailmanparantajan tie ei ole helppo ja hohdokas."

Silloin kuulin sen helinän. / Lapsenluita, tolkuttomasti / lapsenluita niin kuin huiluja. / Ja ne törröttivät vatsassani soiden, soiden, nuori äiti kirjoittaa kokoelmassa Seitsemän rapua, seitsemän skorpionia, joka sai runoelman muodon.

– Siinä varmaan kaikuu läpi tuska ja ne helisevät lasten luut, jotka vaativat ottamaan kantaa. En voinut jäädä vain kotiin viikkaamaan vauvannuttuja ja tuudittautua onneeni. 

Aulikki myöntää, että runoelman syntyyn liittyi paljon ahdistusta.

– Omaa tietä oli pakko kulkea, vaikka maailmanparantajan tie ei olekaan helppo ja hohdokas.

 Arjessa se tarkoitti sitäkin, että kahden aktivistin oli välillä lennossa vaihdettava lastenhoitovuoroja minuuttiaikataululla.

– Noihin aikoihin aloin myös haastatella vanhoja punakaartilaisnaisia. Siihen uppouduin aika lailla. Onneksi ehdin, sillä naiset olivat jo aika iäkkäitä. Naiset olivat lähteneet ihan nuorina tyttöinä 14–16-vuotiaina taisteluun, ja monella oli takana todella karuja vaiheita, Aulikki muistelee.

Katso videolta, kun Aulikki Oksanen lukee ääneen runonsa Lumous

Mutta mikä ihme ajoi nuoren äidin tällaiseen urakkaan? 

– Minua kaiversi se virallinen historia, jota vielä minun nuoruudessani tarjottiin. Olen aina halunnut ajatella omilla aivoillani, eihän tämä työkään olisi muutoin mahdollista, Aulikki hymähtää. Muutamia tarinoita hän käytti romaanissaan Järjen varjo, mutta kaikki haastattelut on lopulta tallennettu Kansallisarkistoon, osaksi menneisyyttämme ja uusien totuuden etsijöiden tutkittaviksi.

Aulikkia masensi 80-luvun kulutushysteria, ahneus ja itsekkyys.

Tahdon keltaista

Sitten tulee väistämättä vuosikymmen, josta Aulikki ei pidä, edelleenkään. Hänelle se merkitsi syvää yhteiskunnallista pettymystä. Hänen tekisi melkein mieli unohtaa koko ajanjakso, vähän kurkistaa ovenraosta ja paiskata sitten nopeasti kiinni. 

1980-luku, kaikki se kulutushysteria, ahneus ja itsekkyys oli masentavaa. Sitä seurasi vielä Neuvostoliiton romahdus, omien aatteiden kriisi, väsymys ja itsekritiikki.  

– Tuntui, että silloin koko siinä tunkkaisessa, rumassa ja ahneessa ajassa ja yhteiskunnassa oli vaikea saada happea, Aulikki puuskahtaa. 

Tahdon keltaista. Kirkkaankeltaista. / Jos vain ruostetta ja tervaa tarjoillaan, / tukkoista sinappia, ruikuttavaa ruskeaa, / tahdon keltaista. Kuolen nälkään / ilman keltaista kirjoittaa Aulikki vuonna 1985. Loppuun tuhkanvärinen puhuja vielä parahtaa: Äiti, raastaisit yöhön edes hiukan sitruunaa!

– Runoon liittyy hyvin henkilökohtaista tuskaa, sillä äitini kuoli noihin aikoihin.

"Kirjoitan omakohtaisia runoja, mutta ne aina myös heijastavat aikaa ja maailmaa."

Läheisen äidin poislähdön myötä maailma kylmeni entisestään. Kuusilapsisen perheen äiti oli se, joka sai aina nuoren opiskelijaradikaali-tyttärensäkin yhdellä lauseella keräämään viimeiset pennoset linja-autolippuun ja ajaa huristelemaan kotiin. Se kuului: "Teen sinulle kaalikääryleitä."

Ennakkoluulo on sisukas

Aulikki ei halua vääntää rautalankaa runojensa ja oman elämänsä väliin. Ei se ole niin yksinkertaista.

– Vaikka kirjoitankin omakohtaisia runoja, kyllä ne aina heijastavat aikaa ja maailmaa ja sitä kautta varmaan laajenevat yleisemmiksi.

1990-luvulla syntyi lamakauden runoja. Silloin, taloudellisen ahdingon aikaan, runoilijan kritiikin kohteina olivat monet ajan ilmiöt, kuten ennakkoluulot ja rasismi.

Aulikille runojen valitseminen tuotannosta on ollut myllertävä matka menneisiin vuosikymmeniin.
Aulikille runojen valitseminen tuotannosta on ollut myllertävä matka menneisiin vuosikymmeniin.

Kun ovelle koputetaan, ei Ennakkoluulo aukaise, / ei edes tiedä kuninkaitten käyneen, Aulikki kirjoitti 1992.

– Vaikka aikakaudet ovat vaihtuneet, keskeiset aiheeni ovat pysyneet yllättävän samoina. Niistä tärkeimpiä ovat rakkaus, luonto, ihmisarvo ja elämän taistelu. 

"Mieluummin pää kääreessä kuin kieli solmussa."

Aulikki on vuosikymmenten saatossa huomannut, ettei oikeastaan koskaan ole kulkenut aikansa kanssa tasajalkaa. Hän on ollut aina vähän kapinajalalla. 

– Totta kai olen välillä lyö päätään seinään ja saanut kuhmuja, mutta itse olen myös kirjoittanut niin, että mieluummin pää kääreessä kuin kieli solmussa, Aulikki nauraa.

Pihalla sitruunapuun valossa

– Päästäänkö me kohta jo 2000-luvulle? Aulikki parahtaa, mutta muistaa samalla, että joskus raskaista kokemuksista syntyy jotain yllättävän hellää. Niin kuin vuonna 1990-syntynyt runo Vanhat omenapuut.

– Elin silloin vaikeaa elämänvaihetta, kun ihan sattumalta näin edessäni kaksi vanhaa, ihan käyräksi vääntynyttä omenapuuta. Ne nojasivat toisiinsa ja niissä oli uusia kukkia, Aulikki kuvailee. Runoonsa hän kirjoitti: minä tajuan rakkautemme:/ miten meidät on löydettävä / tämä kukkiva haurautemme, / tämä hellyys hämmentävä.

"Suomen kieli on yhtä loputonta tuikkimista."

Runojen lähtökohta on usein ollut jokin konkreettinen näky.

– Kun kirjoitin Korintin ruusuihin, että: Yö päättyy. / Lintu laskee hopeitaan. /Ja minusta tulee rikas, kerroin siitä, kuinka Kreikassa aamulla kuuli patiolle linnun laulun ja tajusin, että juuri se teki minusta rikkaan.

Aulikille nuo hopeat ovat sanoja, tai pikemminkin tähtiä, joita on koko taivaankannen täydeltä.

– Suomen kieli on yhtä loputonta tuikkimista. Välillä tietysti tähdet hämärtyvät, mutta silloin täytyy malttaa ja odottaa, että löytää sen oikean.

Rakastaa juurillaan ja latvallaan

– Luonto! Puhutaan siitä, Aulikki innostuu. 

Hän, metsän, soisten järvien ja vaarojen keskelle syntynyt, on tottunut elämään luonnon keskellä, upottamaan päänsä sen syliin. Sen kuvastosta hän ammensi jo lapsena kirjoittaessaan runoja kaupan ruskeaan käärepaperiin.

"Lasten silmät sädehtivät, kun silitämme sileää koivua ja karheaa mäntyä."

– Nyt ihanien lastenlasten maamuna tunnen suurta riemua, kun voin tutustuttaa heitä luontoon. Lasten silmät ovat täynnä iloa ja oppimisen ylistystä. Ne alkavat sädehtiä, kun ensin silitämme koivun sileää pintaa ja sitten tunnustellaan männyn karheaa kaarnaa. 

Keväällä Aulikki kiikutti kustantamoon viimeisten joukossa Syvällä metsässä -runon, jossa saa keskellä kesäyötä rakastaa, / upottaa päänsä kanerviin / ja karhunsammaliin, / rakastaa niin, että hukkuu / metsän sisuksiin. 

Sitä kirjoittaessaan Aulikki koki jotain samaa kuin lapsuuden metsissä. Rakastaa niin, että kiertyy / metsän kudoksiin, runoilija lukee runonsa jatkoa. 

– Se on suurenmoinen lahja se, Aulikki nauraa ja levittää kätensä kuin oksiksi tuuleen heilumaan.

 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 18/2014.

Aulikki Oksanen

Syntynyt: 1944 Karvialla. Asuu Helsingissä puolisonsa Alpo Halosen kanssa.

Perhe: Kaksi lasta, kolme lastenlasta.

Ura: Kirjoittanut vuodesta 1966 runoja, romaaneja, näytelmiä ja laululyriikoita. Hänen runojaan ovat säveltäneet muun muassa Otto Donner, Kaj Chydenius ja Tuure Kilpeläinen.

Helise, taivas! Valitut runot 1964–2014 (Siltala) ilmestyi kesällä 2014. Omaelämäkerrallinen, Oksasen kuvittama teos Piispa Henrikin sormi ja muita katkelmia ilmestyi 2004.

Vuonna 2016 Oksaselle myönnettiin Uudenmaan taidetoimikunnan vuoden 2016 taidepalkinto.

Vuonna 2016 ilmestyi myös runo- ja laulualbumi Voi kuinka myrsky rauhoittaa. Levyllä Oksanen lukee runojaan, joita Vuokko Hovatta ja Zarkus Poussa tulkitsevat sävellettyinä.

eskoraimo

edellenkin on ajankohtainen koko kansan työtötekevän kansan ottaaoppia 70  laululiikeen syvällekäyvä opetus yhteiskunnasta ,vaa nyky ihmisestä kasvatetaa kyynisiä omaan napaan tuilttajia ihmisparkoja jotka yrittävät pysyä hengissä almu paloilla nyky nuorison jos he välittävät tulvasuudestaa olenkaan katsoisivat tarkaan kenen joukoissa seisovat  <niinkuin Aulikkisanoo.

Sisältö jatkuu mainoksen alla