Meri osaa olla vaarallinen ja arvaamaton, tietää Ulkokallan saariston tunteva kalastaja Esa Pirkola. Videolla Esa kertoo, mikä traaginen joulun ajan tarina liittyy Markun kiviksi nimettyyn karikkoon.
Perämerellä sijaitseva luoto on kalastajana työskentelevälle Esalle lapsesta saakka tuttu. Hänen isänsä työskenteli Ulkokallassa majakanvartijana.
Kallankarit on Ulkokallan ja läheisen Maakallan yhteisnimi. Karut luodot sijaitsevat parinkymmenen kilometrin päässä avomerellä, Kalajoen edustalla. Ne ovat vuosisatoja toimineen kalastajien ja hylkeenpyytäjien tukikohtana.
Yhteistä Kallankareille on erikoinen ja edelleen voimassa oleva itsehallinto, joka on peräisin 1700-luvulta. Tuolloin Ruotsin kuningas antoi määräyksen, joka takasi seudun kalastajille ylimmän päätösvallan kaikkiin kareja koskeviin asioihin. Kukaan muu ei saa vieläkään rakentaa luodoille majaansa, ja edelleen mökkien omistus kulkee suvuissa.
Kohtalokkaan karut olot
Ulkokallassa on majakka ja Ilmatieteen laitoksen sääasema. Maakallan erikoisuus on kahdeksankulmainen kirkko, jonka kupeesta löytyvä käräjäkivet. Niiden luona aluetta hallinnoiva Karikokous päättää tarpeellisista korjauksista ja muista toimista. Perinteinen istuntopäivä on 25.7. Tarpeen vaatiessa kokoonnutaan useamminkin.
– Vuoden 1927 jälkeen ketään ei ole sentään tarvinnut karkottaa. Viimeisen lähtökäskyn Kallankareilta sai nuorukainen, joka oli varastanut naapurinsa tupakat. Poikaansa puolustamaan ryhtynyt isä joutui taipumaan tuomioon. Muuten hän olisi saanut lähtöpassin itsekin, kertoo Esa Pirkola.
Paljon muutakin dramaattista seudulla on vuosien saatossa tapahtunut. Kaikki majakalla työskennelleet miehet eivät olleet yhtä onnekkaita kuin Esan isä, joka pääsi virastaan eläkkeelle. Moni päällisin puolin tasainen tyyppi ei kestänyt karua ja eristettyä elämää: joku alkoholisoitui, joku tuli hulluksi, yksi hukkui, toinen katosi jäälakeuksille. Henkirikostakin epäiltiin.
Traaginen on myös jouluinen tarina Markun kivistä.
