Anna Aittola asuu itsekseen pienellä Brunskärin saarella Korppoossa. Yksinäisyys ei ole hänelle kauhun paikka, vaikka elämä oli rakennettava kerran raunioista.

Vene puksuttaa eteenpäin. Sen kuljettaja on Anna Aittola, 69. Tuuli myrskyttää hänen hiuspehkoaan. Hän laittaa silmät kiinni, huokaisee syvään meri-ilmaa. Ettei nyt vaan rysäyttäisi sokkona karikkoon.

Mutta ei. Paatti pysyy reitillään – kuin muuttolinnut taivaalla ilman karttoja tai navigaattoreita.

Anna on ajanut pääsaarelta Korpoströmin kylästä 10 kilometrin päässä sijaitsevaan Brunskärin saareen tyttösestä asti. Samaa venettä hän on ohjannut yli 30 vuotta. Matka sukusaareen kestää pikku-tunnin, kuten Anna asian ilmaisee. Kellolla mitattuna se tarkoittaa 50 minuuttia. Siinä on aikaa ajatella. Tai avata silmät ja katsella vaikkapa syksyn loppunäytöstä.

Anna Aittola asuu kaukaisella saarellaan vähintään puoli vuotta. Jäiden lähdöstä, niiden tuloon. Hän on tyypillinen pikkusaarella asuva korppoolainen eläkeläinen. Kaukaisilla luodoilla ei enää elele ympärivuotisesti yksin mummoikäisiä myrskyluodon maijoja eikä vaarin kastiin päässeitä nestori miikkulaisia.

Anna ei tarvitse saarelle ulkopuolista apua, mutta on itse toiminut vapaaehtoisystävänä ja tapaa ja auttaa edelleen säännöllisesti vanhoja ystäviään.

Etelä-Suomesta sukunsa maisemiin palannut nainen päätti, että eläisi Brunskärillä vuodet läpeensä. Tulipalo muutti suunnitelmat. 

Palvelutalo pääsaarella

Anna Aittola istuttaa saarelleen syyshortensioita, jotka hän nouti postista pääsaaresta.

Hänen sukunsa on elänyt Brunskärillä 1600-luvulta lähtien. Anna muutti sinne pysyvästi Espoosta vuonna 1995. Takana oli 20 vuotta kotitalousopettajan työtä Kauniaisissa. Tuli avioero, lapset aikuistuivat. Touhukas nainen jatkoi saarella suvun naisten perinnettä: piti isossa kivitalossa pensionaattia. Tai järjesti tilausryhmille kynttiläillallisia ja emännöi leirikouluja. Rannalla venelaiturin vieressä lämpeni kesäisin kaksi saunaa veneilijöille.

Toinen mies kuoli vuonna 2011. Anna päätti, että jatkaa yksin: asuu saarella kesät ja talvet. Suku oli kauhuissaan ja muistutti syysmyrskyistä, rospuuttoajasta, talvituiverruksista, pimeästä, yksinäisyydestä.

– Ajattelin, että en voi saarella olla yhtään yksinäisempi kuin kerrostalossa suurkaupungissa.

Brunskäriin mahtuu historiaa, sadunomaisia sattumuksia. Niin kuin tarina kuumailmapallosta. Oli lokakuun 19. vuonna 1893, pimeä ilta. Fiina-emäntä meni illalla rapulle ja luuli, että pilvet olivat alkaneet puhua.

Vaan ei se ollut puhuva pilvi. Ruotsalainen herra André oli epäonnistuneella kuumailmapallolennolla saapunut taivaita myöten Tukholmasta Ahvenanmaan yli Korppoota kohti. Kyseessä piti olla lyhyt näytöslento, mutta tuuli päätti toisin.

Mies lensi Brunskärin ohi kuin maija poppanen, puhua melskasi mennessään, ja laskeutui viimein lähiluodolle, josta Fiinan mies Edvard pelasti hänet. Frakkipukuinen, kylmänkankea ruotsalaisherra sai lämmintä ylleen, jopa hylkeennahkakengät.

Juttu naurattaa yhä.

Syytinkituvassa oma piano

Anna Aittolalla on kodiksi kunnostetussa syytinkituvassaan piano, veneellä saarelle tuotu. Sen päällä on kuva hänen Maria-äidistään, josta tuli vanhemmiten kuuluisa pelimanni. Myös Anna säveltää ja soittaa paljon. Brunskärin valssi, yksi hänen oma sävellyksistään, jää soimaan siniseen pirttiin, kun Anna kertoo tuhoyön tarinan.

Tammikuussa 2012 oli kamala yö. Pakkasyö. Anna asui vanhassa päärakennuksessa. Öljypolttimesta levinnyt tuli tuhosi kaiken. Ryijyt, huonekalut, ihan kaiken. Tavarat olivat olleet Annalle tärkeitä. Ne kertoivat historiasta tavalla, jota hän ymmärsi.

– Niillä oli sielu. Kesti pitkään toipua siitä tuskasta.

Sinä yönä Anna odotti aamua seitsemän täkin alla kylmässä, sähköttömässä syytinkihuoneessa.

Kun tammikuun aamun ujo kajo häämötti taivaanrannassa, hän meni naapuriin perunakuokan kanssa. Rikkoi lasin ja soitti apua. Se tuli liian myöhään.

– Oli rakennettava elämä raunioista. Minulla on ollut paljon suruja. Surumieleisyys on osa minua. Mutta minulle on annettu voima ja elämänhalu.

Vuosi sitten heinäkuussa Annan kolmas elämäntoveri kuoli. Nyt sitkeä, meren ja elämän karaisema nainen rakentaa yksinäisyydessään elämäänsä jälleen kerran.

– Toivon, että saisin vanhan talon rauniot kukkimaan. Työ on jo aloitettu.

Annan tuvan ikkunoista aukeaa mahtavat näkymät, kuin taivaan laitumet. Aidan takana kolme lammasta riipii ruohoa. Meri lyö rantakallioihin. Kukkapenkissä, pihan laidalla vaaleanpunaiset ruusut hehkuvat kuin viimeistä päivää. Niiden takaa häämöttää kivijalka. Kohta on talvi: lumi peittää ison talon rauniot hetkeksi, kuten uni muistot.

Keväällä Anna saapuu takaisin saarelleen. Kaikki herää taas eloon.

 

Tämä artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 16/2013.

Kurjistaja

Yksin omasta halustaan - tällaista on Annan eläkeaika saarella

Syytinkitupa = päärakennuksen pihalla ollut rakennus, jossa asui usein tilan eläkkeelle jäänyt vanha pariskunta. Syytinkisopimus tehtiin tilan uuden omistajan kanssa, joka oli usein sukulainen. Syytinkiläinen, kuten eläkkeelle jäänyt vanha omistaja sai sopimuksen mukaan esimerkiksi täyden ylläpidon ja asumisoikeuden syytinkituvassa. Rospuuttoaika = joutoaikaa, mutta se sana tulee rospuutto - kelirikko sanasta. Jos kelit olivat niin huonot, että ei pääse liikkeelle, esim. keväällä, pidetään...
Lue kommentti