Anna Aittola asuu itsekseen pienellä Brunskärin saarella Korppoossa. Yksinäisyys ei ole hänelle kauhun paikka, vaikka elämä oli rakennettava kerran raunioista.

Vene puksuttaa eteenpäin. Sen kuljettaja on Anna Aittola, 69. Tuuli myrskyttää hänen hiuspehkoaan. Hän laittaa silmät kiinni, huokaisee syvään meri-ilmaa. Ettei nyt vaan rysäyttäisi sokkona karikkoon.

Mutta ei. Paatti pysyy reitillään – kuin muuttolinnut taivaalla ilman karttoja tai navigaattoreita.

Anna on ajanut pääsaarelta Korpoströmin kylästä 10 kilometrin päässä sijaitsevaan Brunskärin saareen tyttösestä asti. Samaa venettä hän on ohjannut yli 30 vuotta. Matka sukusaareen kestää pikku-tunnin, kuten Anna asian ilmaisee. Kellolla mitattuna se tarkoittaa 50 minuuttia. Siinä on aikaa ajatella. Tai avata silmät ja katsella vaikkapa syksyn loppunäytöstä.

Anna Aittola asuu kaukaisella saarellaan vähintään puoli vuotta. Jäiden lähdöstä, niiden tuloon. Hän on tyypillinen pikkusaarella asuva korppoolainen eläkeläinen. Kaukaisilla luodoilla ei enää elele ympärivuotisesti yksin mummoikäisiä myrskyluodon maijoja eikä vaarin kastiin päässeitä nestori miikkulaisia.

Anna ei tarvitse saarelle ulkopuolista apua, mutta on itse toiminut vapaaehtoisystävänä ja tapaa ja auttaa edelleen säännöllisesti vanhoja ystäviään.

Etelä-Suomesta sukunsa maisemiin palannut nainen päätti, että eläisi Brunskärillä vuodet läpeensä. Tulipalo muutti suunnitelmat. 

Palvelutalo pääsaarella

Anna Aittola istuttaa saarelleen syyshortensioita, jotka hän nouti postista pääsaaresta.

Hänen sukunsa on elänyt Brunskärillä 1600-luvulta lähtien. Anna muutti sinne pysyvästi Espoosta vuonna 1995. Takana oli 20 vuotta kotitalousopettajan työtä Kauniaisissa. Tuli avioero, lapset aikuistuivat. Touhukas nainen jatkoi saarella suvun naisten perinnettä: piti isossa kivitalossa pensionaattia. Tai järjesti tilausryhmille kynttiläillallisia ja emännöi leirikouluja. Rannalla venelaiturin vieressä lämpeni kesäisin kaksi saunaa veneilijöille.

Toinen mies kuoli vuonna 2011. Anna päätti, että jatkaa yksin: asuu saarella kesät ja talvet. Suku oli kauhuissaan ja muistutti syysmyrskyistä, rospuuttoajasta, talvituiverruksista, pimeästä, yksinäisyydestä.

– Ajattelin, että en voi saarella olla yhtään yksinäisempi kuin kerrostalossa suurkaupungissa.

Brunskäriin mahtuu historiaa, sadunomaisia sattumuksia. Niin kuin tarina kuumailmapallosta. Oli lokakuun 19. vuonna 1893, pimeä ilta. Fiina-emäntä meni illalla rapulle ja luuli, että pilvet olivat alkaneet puhua.

Vaan ei se ollut puhuva pilvi. Ruotsalainen herra André oli epäonnistuneella kuumailmapallolennolla saapunut taivaita myöten Tukholmasta Ahvenanmaan yli Korppoota kohti. Kyseessä piti olla lyhyt näytöslento, mutta tuuli päätti toisin.

Mies lensi Brunskärin ohi kuin maija poppanen, puhua melskasi mennessään, ja laskeutui viimein lähiluodolle, josta Fiinan mies Edvard pelasti hänet. Frakkipukuinen, kylmänkankea ruotsalaisherra sai lämmintä ylleen, jopa hylkeennahkakengät.

Juttu naurattaa yhä.

Syytinkituvassa oma piano

Anna Aittolalla on kodiksi kunnostetussa syytinkituvassaan piano, veneellä saarelle tuotu. Sen päällä on kuva hänen Maria-äidistään, josta tuli vanhemmiten kuuluisa pelimanni. Myös Anna säveltää ja soittaa paljon. Brunskärin valssi, yksi hänen oma sävellyksistään, jää soimaan siniseen pirttiin, kun Anna kertoo tuhoyön tarinan.

Tammikuussa 2012 oli kamala yö. Pakkasyö. Anna asui vanhassa päärakennuksessa. Öljypolttimesta levinnyt tuli tuhosi kaiken. Ryijyt, huonekalut, ihan kaiken. Tavarat olivat olleet Annalle tärkeitä. Ne kertoivat historiasta tavalla, jota hän ymmärsi.

– Niillä oli sielu. Kesti pitkään toipua siitä tuskasta.

Sinä yönä Anna odotti aamua seitsemän täkin alla kylmässä, sähköttömässä syytinkihuoneessa.

Kun tammikuun aamun ujo kajo häämötti taivaanrannassa, hän meni naapuriin perunakuokan kanssa. Rikkoi lasin ja soitti apua. Se tuli liian myöhään.

– Oli rakennettava elämä raunioista. Minulla on ollut paljon suruja. Surumieleisyys on osa minua. Mutta minulle on annettu voima ja elämänhalu.

Vuosi sitten heinäkuussa Annan kolmas elämäntoveri kuoli. Nyt sitkeä, meren ja elämän karaisema nainen rakentaa yksinäisyydessään elämäänsä jälleen kerran.

– Toivon, että saisin vanhan talon rauniot kukkimaan. Työ on jo aloitettu.

Annan tuvan ikkunoista aukeaa mahtavat näkymät, kuin taivaan laitumet. Aidan takana kolme lammasta riipii ruohoa. Meri lyö rantakallioihin. Kukkapenkissä, pihan laidalla vaaleanpunaiset ruusut hehkuvat kuin viimeistä päivää. Niiden takaa häämöttää kivijalka. Kohta on talvi: lumi peittää ison talon rauniot hetkeksi, kuten uni muistot.

Keväällä Anna saapuu takaisin saarelleen. Kaikki herää taas eloon.

 

Tämä artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 16/2013.

Kurjistaja

Yksin omasta halustaan - tällaista on Annan eläkeaika saarella

Syytinkitupa = päärakennuksen pihalla ollut rakennus, jossa asui usein tilan eläkkeelle jäänyt vanha pariskunta. Syytinkisopimus tehtiin tilan uuden omistajan kanssa, joka oli usein sukulainen. Syytinkiläinen, kuten eläkkeelle jäänyt vanha omistaja sai sopimuksen mukaan esimerkiksi täyden ylläpidon ja asumisoikeuden syytinkituvassa. Rospuuttoaika = joutoaikaa, mutta se sana tulee rospuutto - kelirikko sanasta. Jos kelit olivat niin huonot, että ei pääse liikkeelle, esim. keväällä, pidetään...
Lue kommentti

Miltä tuntuu, kun elämä mullistuu täysin viisikymppisenä? Kari Ylinen, 59, jätti vanhoillislestadiolaisen yhteisön taakseen neljä vuotta sitten. Hän elää nyt toista teini-ikää.

"Erosin uskonyhteisöstä 55-vuotiaana. Pian sen jälkeen kävin ottamassa korvakorun. Laitoin korvaani ison killuttimen, jotta tutut näkisivät, että tuo jätkä ei ole enää samassa uskossa.

Lapsuudenperheessäni oli seitsemän lasta. Arki pyöri uskon ympärillä: oli sunnuntaiseurat ja ompeluseurat. Lapsuuteni oli kiva ja turvallinen.

Rajoitteita toki oli. Kotona ei ollut televisiota emmekä saaneet käydä teatterissa, tansseista puhumattakaan. Monet tosin katsoivat televisiota salaa tuttujen luona tai huoltoasemilla.

Kesällä 1980 ihastuin yhteisöstä tuttuun tyttöön. Menimme naimisiin ja saimme kaikkiaan kuusi lasta. Pelkäsin synnytyksissä aina hirveästi, sillä isäni äiti kuoli aikoinaan liiallisiin synnytyksiin. 

Jääkiekko herätti kuolleista

Minua ahdisti jo pienenä se, että vain me yhteisön jäsenet pääsisimme taivaaseen ja kaikki muut joutuisivat helvettiin. Ahdistuksesta ei yhteisössä saanut puhua.

Purin pahan oloni töihin, enkä ehtinyt aina osallistua yhteisön tapahtumiin. Ihmiset kyselivät perääni ja painostivat. Paloin loppuun kahdesti. Kolmas burn out vei minut sairaslomalle pariksi vuodeksi.

"Oivalsin, että minun pitää itse alkaa päättää elämästäni."

Kun vointini oli pahimmillaan, siskoni vei minut elämäni ensimmäiseen jääkiekko-otteluun. Se herätti minut kuolleista. Pitkästä aikaa tunsin kuuluvani johonkin: porilaisiin, Ässien kannattajiin. En välittänyt siitä, että yhteisö oli opettanut urheilutapahtumien olevan jumalanpilkkaa. Tunnelma jäähallissa oli mahtava.

Oivalsin, että minun pitää itse alkaa päättää elämästäni. Luin erilaisia Raamattuja ja kirjoituksia. Tutkin vanhoillislestadiolaisuuden historiaa ja siellä tuli vastaan kamalia tapauksia. Seurasin itsekin läheltä kiusaamistapausta, jonka vuoksi yksi yhteisömme jäsen melkein teki itsemurhan.

Pahin tuli kuitenkin omasta perheestä: sain tietää, että lähipiiriimme kuulunut henkilö oli käyttänyt osaa lapsistani hyväksi, kun he olivat pieniä. Lapset kertoivat siitä vasta aikuisina.

Erosin yhteisöstä. Myöhemmin päädyimme eroon myös vaimoni kanssa.

Toinen teini-ikä

Tässä iässä uskosta eroaminen on pelottava juttu. Yhtäkkiä oli itse päätettävä kaikesta. Otanko olutta vai en? Miten suhtaudun seurusteluun? Uusi elämä häkellytti.

Kaveripiirini pieneni. En jäänyt kuitenkaan yksin, sillä olin ehtinyt elämäni aikana saada yhteisön ulkopuolisia ystäviä harrastuksissa.

Elän nyt toista teini-ikää. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa elokuvissa vuonna 2014. Se oli upea kokemus. Harrastan henkisiä asioita ja uskon yhä enemmän jälleensyntymiseen. Kuuntelen mielelläni meditaatiomusiikkia, mutta Jenni Vartiainenkin on aika ihana.

Asun yksin. En ole haalinut kotiini tavaraa siltä varalta, jos tänne joskus muuttaa vielä joku toinen. Ensin haluan oppia tuntemaan itseni.

Lapsistani kolme on eronnut yhteisöstä. Ensimmäinen lähti 16-vuotiaana. Olin silloin hänestä ylpeä, vaikken voinut sitä ääneen sanoa."

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 13/2017.

"Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi", kirjoittaa ET:n kolumnisti Minna Lindgren.

Tänä keväänä olen yhä uudelleen törmännyt puheisiin säästötoimista vanhustenhoidossa. Se on tyrmistyttävää.

Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi. Suomessa eniten kasvava ikäluokka on yli 90-vuotiaat. Keskimäärin vanhus tarvitsee yhteiskunnan apua ja kallista hoitoa kahden viimeisen elinvuotensa aikana. Myös vanhuksen kuolema edellyttää asianmukaista saattohoitoa. Kasvavalta vanhusten hoitotarpeelta emme voi välttyä.

Suomessa on hyvin tiedossa, minkä ikäistä väki on ja kuinka suurella todennäköisyydellä sairastavuus ja kuolleisuus kasvavat eri ikäryhmässä.

Pieni esimerkki. Tällä hetkellä 70-vuotiaiden ikäluokasta on kuollut 15 prosenttia. Luku nousee niin, että 75-vuotiaiden ryhmästä kuolleita on 40 prosenttia. Vastaavasti voidaan melko hyvin ennustaa, miten nuo merkkipäivästään hengissä selviytyneet tulevat elämään, sairastamaan ja kuolemaan. Kukaan ei ole yhtäkkiä 80-vuotias.

"Emme suhtaudu synnytyksiin yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon?"

Huono hoito, hoidon laiminlyönti ja hoitamatta jättäminen johtuvat siitä, että hoitajia on liian vähän. Lisää saa vain rahalla. Usein säästötoimiksi ehdotetaan teknologiaa ja kotihoitoa. Mutta teknologia ei ole halpa ratkaisu. Alkuhankinnan jälkeen sen käyttöön on opastettava, laitteita on huollettava, ja kolmen vuoden kuluttua tarvitaankin jo uusi kone, sovellus tai robotti. Tragikoomisia ovat tilanteet, jossa ihminen on korvattu itsepalvelukoneella, mutta koska kukaan ei ymmärrä laitteesta mitään, sen vieressä seisoo ihminen neuvomassa itsensä palvelijoita käyttämään konetta.

Huonokuntoisen vanhuksen säilöminen kotona ei myöskään säästä rahaa. Päinvastoin, usein kotihoidon tarpeet ovat kohtuuttomat, sillä muutamalla pikakäynnillä pitäisi tehdä sama kuin kodinomaisessa palveluasumisessa vuorokaudessa. Isoissa kaupungeissa kotihoidon piirissä on niin huonokuntoisia ihmisiä, että he eivät kuuluisi edes palvelutaloon vaan sairaalaan.

Puheet yhden väestöryhmän kuormittavuudesta ja vääristyneestä hoitosuhteesta ovat syyllistäviä. Emmehän suhtaudu synnytyksiin emmekä lukemaan oppimiseenkaan yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon? Jos yhä suuremmalle vanhusten joukolle ei lisätä yhteiskunnan palveluja, tilanne on yhtä hölmö kuin se, että peruskouluja lakkautettaisiin, vaikka koululaisten määrä kasvaisi.

Tuskin kukaan on niin hullu, että keksisi säästää vanhustenhoidossa viemällä kaikki 85 vuotta täyttäneet rotkon reunalle hyppäämään. Rahaahan meillä on, sen näkee katsomalla ympärilleen. Kysymys on vain siitä, mihin ja miten sitä käytämme.

Kolumni on julkaistus ET-lehden numerossa 12/2018.

Minna Lindgren

on toimittaja

ja kirjailija.