Anna Aittola asuu itsekseen pienellä Brunskärin saarella Korppoossa. Yksinäisyys ei ole hänelle kauhun paikka, vaikka elämä oli rakennettava kerran raunioista.

Vene puksuttaa eteenpäin. Sen kuljettaja on Anna Aittola, 69. Tuuli myrskyttää hänen hiuspehkoaan. Hän laittaa silmät kiinni, huokaisee syvään meri-ilmaa. Ettei nyt vaan rysäyttäisi sokkona karikkoon.

Mutta ei. Paatti pysyy reitillään – kuin muuttolinnut taivaalla ilman karttoja tai navigaattoreita.

Anna on ajanut pääsaarelta Korpoströmin kylästä 10 kilometrin päässä sijaitsevaan Brunskärin saareen tyttösestä asti. Samaa venettä hän on ohjannut yli 30 vuotta. Matka sukusaareen kestää pikku-tunnin, kuten Anna asian ilmaisee. Kellolla mitattuna se tarkoittaa 50 minuuttia. Siinä on aikaa ajatella. Tai avata silmät ja katsella vaikkapa syksyn loppunäytöstä.

Anna Aittola asuu kaukaisella saarellaan vähintään puoli vuotta. Jäiden lähdöstä, niiden tuloon. Hän on tyypillinen pikkusaarella asuva korppoolainen eläkeläinen. Kaukaisilla luodoilla ei enää elele ympärivuotisesti yksin mummoikäisiä myrskyluodon maijoja eikä vaarin kastiin päässeitä nestori miikkulaisia.

Anna ei tarvitse saarelle ulkopuolista apua, mutta on itse toiminut vapaaehtoisystävänä ja tapaa ja auttaa edelleen säännöllisesti vanhoja ystäviään.

Etelä-Suomesta sukunsa maisemiin palannut nainen päätti, että eläisi Brunskärillä vuodet läpeensä. Tulipalo muutti suunnitelmat. 

Palvelutalo pääsaarella

Anna Aittola istuttaa saarelleen syyshortensioita, jotka hän nouti postista pääsaaresta.

Hänen sukunsa on elänyt Brunskärillä 1600-luvulta lähtien. Anna muutti sinne pysyvästi Espoosta vuonna 1995. Takana oli 20 vuotta kotitalousopettajan työtä Kauniaisissa. Tuli avioero, lapset aikuistuivat. Touhukas nainen jatkoi saarella suvun naisten perinnettä: piti isossa kivitalossa pensionaattia. Tai järjesti tilausryhmille kynttiläillallisia ja emännöi leirikouluja. Rannalla venelaiturin vieressä lämpeni kesäisin kaksi saunaa veneilijöille.

Toinen mies kuoli vuonna 2011. Anna päätti, että jatkaa yksin: asuu saarella kesät ja talvet. Suku oli kauhuissaan ja muistutti syysmyrskyistä, rospuuttoajasta, talvituiverruksista, pimeästä, yksinäisyydestä.

– Ajattelin, että en voi saarella olla yhtään yksinäisempi kuin kerrostalossa suurkaupungissa.

Brunskäriin mahtuu historiaa, sadunomaisia sattumuksia. Niin kuin tarina kuumailmapallosta. Oli lokakuun 19. vuonna 1893, pimeä ilta. Fiina-emäntä meni illalla rapulle ja luuli, että pilvet olivat alkaneet puhua.

Vaan ei se ollut puhuva pilvi. Ruotsalainen herra André oli epäonnistuneella kuumailmapallolennolla saapunut taivaita myöten Tukholmasta Ahvenanmaan yli Korppoota kohti. Kyseessä piti olla lyhyt näytöslento, mutta tuuli päätti toisin.

Mies lensi Brunskärin ohi kuin maija poppanen, puhua melskasi mennessään, ja laskeutui viimein lähiluodolle, josta Fiinan mies Edvard pelasti hänet. Frakkipukuinen, kylmänkankea ruotsalaisherra sai lämmintä ylleen, jopa hylkeennahkakengät.

Juttu naurattaa yhä.

Syytinkituvassa oma piano

Anna Aittolalla on kodiksi kunnostetussa syytinkituvassaan piano, veneellä saarelle tuotu. Sen päällä on kuva hänen Maria-äidistään, josta tuli vanhemmiten kuuluisa pelimanni. Myös Anna säveltää ja soittaa paljon. Brunskärin valssi, yksi hänen oma sävellyksistään, jää soimaan siniseen pirttiin, kun Anna kertoo tuhoyön tarinan.

Tammikuussa 2012 oli kamala yö. Pakkasyö. Anna asui vanhassa päärakennuksessa. Öljypolttimesta levinnyt tuli tuhosi kaiken. Ryijyt, huonekalut, ihan kaiken. Tavarat olivat olleet Annalle tärkeitä. Ne kertoivat historiasta tavalla, jota hän ymmärsi.

– Niillä oli sielu. Kesti pitkään toipua siitä tuskasta.

Sinä yönä Anna odotti aamua seitsemän täkin alla kylmässä, sähköttömässä syytinkihuoneessa.

Kun tammikuun aamun ujo kajo häämötti taivaanrannassa, hän meni naapuriin perunakuokan kanssa. Rikkoi lasin ja soitti apua. Se tuli liian myöhään.

– Oli rakennettava elämä raunioista. Minulla on ollut paljon suruja. Surumieleisyys on osa minua. Mutta minulle on annettu voima ja elämänhalu.

Vuosi sitten heinäkuussa Annan kolmas elämäntoveri kuoli. Nyt sitkeä, meren ja elämän karaisema nainen rakentaa yksinäisyydessään elämäänsä jälleen kerran.

– Toivon, että saisin vanhan talon rauniot kukkimaan. Työ on jo aloitettu.

Annan tuvan ikkunoista aukeaa mahtavat näkymät, kuin taivaan laitumet. Aidan takana kolme lammasta riipii ruohoa. Meri lyö rantakallioihin. Kukkapenkissä, pihan laidalla vaaleanpunaiset ruusut hehkuvat kuin viimeistä päivää. Niiden takaa häämöttää kivijalka. Kohta on talvi: lumi peittää ison talon rauniot hetkeksi, kuten uni muistot.

Keväällä Anna saapuu takaisin saarelleen. Kaikki herää taas eloon.

 

Tämä artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 16/2013.

Kurjistaja

Yksin omasta halustaan - tällaista on Annan eläkeaika saarella

Syytinkitupa = päärakennuksen pihalla ollut rakennus, jossa asui usein tilan eläkkeelle jäänyt vanha pariskunta. Syytinkisopimus tehtiin tilan uuden omistajan kanssa, joka oli usein sukulainen. Syytinkiläinen, kuten eläkkeelle jäänyt vanha omistaja sai sopimuksen mukaan esimerkiksi täyden ylläpidon ja asumisoikeuden syytinkituvassa. Rospuuttoaika = joutoaikaa, mutta se sana tulee rospuutto - kelirikko sanasta. Jos kelit olivat niin huonot, että ei pääse liikkeelle, esim. keväällä, pidetään...
Lue kommentti

Sirpa Vaaranmaa, 65, on viettänyt puolet elämästään pyörätuolissa. Aviomies jätti, mutta erotiikka ja kauneudenjano eivät hävinneet elämästä. Eikä varsinkaan huumori.

Oli kaunis ja kuuma aamu Tansanian maaseudulla vuonna 1984. Sirpa Vaaranmaa oli pienen Samuli-poikansa kanssa palaamassa Kilwasta Mtwaraan. Perhe oli Afrikassa YIT:n kehitysyhteistyöprojektissa rakentamassa maanosaan kaivoja.

Kuljettaja ajoi Landroverilla sikäläisittäinkin kovaa. Auto kierähti ympäri, ja Sirpa lensi kyydistä.

Apuun tulleet miehet puhuivat vain swahilia. Sirpa nostettiin kuorma-auton lavalle. Hänen oikea kätensä oli murtunut, jaloissa ei ollut tuntoa ja hänen oli vaikea hengittää. Pojan päästä valui verta.

– Voin niin huonosti, että hyvästelin poikani ja sanoin, että isä pitää sinusta kyllä huolta.

Toinen elämä

Helsinkiläisen rivitalon huoneisto on avara ja viehättävä. Ikkunaverhoissa leijuu ruusuja. Työhuoneen verhot ovat Lauri Tähkän suunnittelemat ja niissä lukee "Rakastan sinua". Muistitaululla on valokuva, jossa mallivartaloinen nuori nainen poseeraa keltaisissa bikineissä Afrikan hietikolla.

Nyt Sirpa Vaaranmaa pystyy jo puhumaan 32 vuoden takaisista tapahtumista kyynelehtimättä.

Onnettomuuden jälkeen hänet vietiin pieneen savikyläsairaalaan ja sieltä pienlentokoneella Dar-Es-Salamiin intialaiseen sairaalaan, jossa käsi kipsattiin. Kokovartalokipsiäkin yritettiin, mutta kipu oli niin kova, että kipsauksesta luovuttiin. Suomeen hänet lennätettiin vasta kolmen päivän kuluttua tapahtuneesta tavallisella reittilennolla.

Hän oli halvaantunut vyötäröstä alaspäin. Häneltä, joka oli koko ikänsä harrastanut tennistä, lentopalloa ja lenkkeilyä, vietiin yhtäkkiä pois kaikki fyysisyys.

Teholla maatessaan Sirpa toivoi olevansa kuollut.

– Ensimmäinen, laadukas elämäni päättyi Afrikkaan. Tämä toinen elämäni on ollut ihan persiistä. Mutta senkin kanssa olen oppinut olemaan. Mielikuvitusta kehiin ja niin paljon huumoria kuin ikinä jaksaa.

Kipu lähtee huutamalla

Sirpalle kävi kuten monelle vakavasti vammautuneelle naiselle: aviomies jätti hänet melko pian.

– Olin säälittävä reppana, paituli päällä, ei tissiliivejä. Onneksi poikani piti minua kiinni arjessa.

Samuli oli hauska ja sosiaalinen, kutsui bussikuskitkin kylään ja ehdotteli perheelle uusia isiä.

Sirpan pyörätuolin plekseissä Afrikka kulkee yhä mukana.
Sirpan pyörätuolin plekseissä Afrikka kulkee yhä mukana.

Monet konkreettiset asiat ovat kuitenkin olleet esteenä fyysisen rakkauden toteutumiselle, eikä Sirpa osaa kuvitella sen enää olevan hänelle mahdollista.

Sirpan vatsassa on reikä, josta tulee letku. Pissa valuu letkua pitkin pohkeessa olevaan pussiin. Housuissa on varmuuden vuoksi vaipat. Vatsassa on myös jääkiekon kokoinen baclofen-pumppu, joka helpottaa jalkojen spastisuutta, kramppeja. Sirpa on toiminut pari vuotta hoitovälineen valtakunnallisena vertaistukihenkilönä.

Kolme kertaa viikossa hänellä on ulostuspäivä ja siinä vessassa mukana avustaja.

– Kivuissa ei luulotautia ole olemassakaan. Alaselkääni ja alavatsaani särkee, ja välillä jalkoihin iskee salaman kaltaisia kipuja.
Musiikki toimii terapiana. Apulanta laulaa, että "kipu lähtee huutamalla, alastomana lattialla".

Välillä Sirpa antaakin huudon tulla. Tärkeä on myös Edu Kettusen kappale Saatanan kone, älä hyydy.

– Minähän en hyydy. Tarvitseeko elämän aina olla helppoa? Ei tarvitse! Sirpa sanoo.

"Henkinen yhdyntä voi olla vielä tyydyttävämpi kuin fyysinen. En usko, että haluan enää kokea fyysistä."

Miehiä ja erotiikkaa

Sirpa on toki kokenut ihastumisia, mutta.

– Ikäiseni miehet... Ei minulle riitä se, että istutaan käsi kädessä keinutuoleissa. Olen myös tottunut asumaan yksin. Ehkä yhteiselämä onnistuisi, jos miehellä olisi oma kämppä ja paljon työmatkoja ulkomaille.

Unissaan Sirpa Vaaranmaa ei ole koskaan pyörätuolissa. Hän käy lenkillä Björn Borgin kanssa tai saunoo Taneli Mäkelän kyljessä. Ja saa orgasmejakin.

– Henkinen yhdyntä voi olla vielä tyydyttävämpi kuin fyysinen. En usko, että haluaisin enää kokea fyysistä yhdyntää. Tai mistä sen tietää, jos vastaan tulisi oikein hyvä tyyppi, jolla on elämänkokemusta. Ehkä kuitenkin menisin mieluummin Kappeliin syömään Jari Sillanpään kanssa ruokalistan a:sta ö:hön ja ehdottaisin, että voisin ryhtyä hänen henkiseksi valmentajakseen.

Sirpa Vaaranmaan silmissä pilkahtaa.

Hän nauttii katsellessaan komeita miehiä. Rion olympialaisia hän katsoi lähes vuorokaudet ympäri.

– Kymmenottelija Ashton Eaton! Siinä on mies minun makuuni.

Erotiikkaa Sirpalle on jo se, että pitää itsestään huolta. Hän havahtui kiinnittämään huomiota asiaan vuonna 2003 kohdatessaan Vantaan hotellissa kreikkalaisen komistuksen. Mies osoitti pyyteetöntä huomiota, ja pari tapaili jonkin aikaa.

– Aloin pukeutua joka päivä kauniisti, käydä kampaajalla ja meikata. Esteettisyys on ollut siitä lähtien hyvin tärkeää.

Vastikään lounasravintolassa Sirpan pöytään tuli istumaan miellyttävä vanhempi herrasmies, joka sanoi Sirpan muistuttavan Katri Helenaa.

– Meillä oli pitkä ja mieleenpainuva keskustelu, joka lainehti ihmisyydestä politiikkaan. Kirjoitin päiväkirjaani: "Wau, mikä iltapäivä!"

Ei vähättelylle

Kerran viikossa Sirpa pyrkii lähtemään ulos, usein ostoskeskukseen.

– Tykkään katsella ihmisiä ja syödä ravintoloissa. Olen moottoriturpa, kova höpöttelemään kuten isäni oli. Viimeksi minulla oli hauskaa kirjakaupassa kolmen pohjoiskarjalaisen mummon kanssa.

Sirpa on ollut Jari Sarasvuon koulutuksessa Kaapelitehtaalla, ja siellä tehty aarrekartta on edelleen seinällä. Kartassa lukee, että Sirpan tavoite on pysyä hyvännäköisenä elämänsä loppuun asti.

Jari Sillanpäälle Sirpa sanoi konsertin jälkeen, että miestä on helppo rakastaa, koska hän on lavalla niin aidosti läsnä. Kumpikin alkoi itkeä. Mutta hyvää se vain teki: itku puhdistaa sielun.

– Rakastan diivoja. Ihmisen ei tarvitse vähätellä itseään, jos on jossakin hyvä.

Hulvaton tyyppi

Kriiseistä selviää vain elämällä ne läpi. Sirpa haluaisi olla vertaistukiaikuinen.

– Miksei vaikkapa sairaaloissa ole huonetta, joissa istuisi "kuuntelija"? Lääkärille tai psykiatrille voi olla vaikea puhua, mutta pelottaisiko, jos oven takana istuisin minä pyörätuolissa? Voisin olla potilaan ja asiantuntijan välikäsi. Kukaan meistä ei voi toista pelastaa, mutta jos sisällä on pienikin itu, sitä voidaan yhdessä ruokkia.

SPR:n kursseille Sirpa ei enää jaksaisi lähteä.

– Eikö muka enää osata olla kavereita ilman kursseja? Voihan kutunjuusto! Kyllä minuakin joskus vituttaa, mutta aikuinen löytää ongelmiinsa ratkaisun.

– Pyörätuoli ei ole tehnyt minusta parempaa ihmistä, vaan ne ainekset ovat olleet minussa olemassa. Haluan, että minusta jäisi sellainen muisto, että oli se Sirpa Vaaranmaa aika hulvaton tyyppi.

Lue myös: Tällainen on Sirpan päivä

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 17/2016.

Passi ja hammasharja -ohjelmasta tutulla Tino Singhillä on nykyään yritys, joka tuottaa lapsille terveellistä ruokaa. ET:n Mitä kuuluu -palstalla kysellään tunnettujen ihmisten kuulumisia.

Passi ja hammasharja -ohjelman juontajana tutuksi tullut Tino Singh teki ohjelman jälkeen 15 vuotta töitä elintarvikkeiden markkinoinnin parissa. Vanhempi väki tunnistaa hänet yhä joskus kadulla. 

– Jos joku tarttuu minua käsipuolesta, onnittelen häntä yleensä hyvästä muistista. Onhan ohjelman viimeisten jaksojen esittämisestä kulunut jo 22 vuotta, Tino nauraa.

Tino on onnellinen siitä, että Passi ja hammasharja jätti hänelle positiivisen julkisuuskuvan. Hyvistä kontakteista ja esiintymiskokemuksesta on ollut paljon hyötyä myöhemmässäkin työelämässä.

Tärkeintä Tinon elämässä on kuitenkin isänä oleminen.

– Isyys on mullistanut elämäni. Ennen naureskelin miehille, joilla oli työpöydällään lastensa kuvia tai jotka halusivat näyttää niitä puhelimestaan. Nykyään olen yksi noista ylpeistä isistä.

Tinon poika aloitti koulun tänä syksynä.

– Hän ihan hermostui, kun yhä uudestaan kyselin, jännittääkö. Minä jännitin hänen koulunmenoaan paljon enemmän kuin hän itse.

Uusi työ terveellisen ruuan parissa

Pian poikansa syntymän jälkeen Tino alkoi pohtia sitä, minkälaista ruokaa lapsille tarjotaan. 

– Tuntui väärältä, että työtäni oli saada vanhemmat ostamaan lapsilleen vaikka mahdollisimman paljon sokerilimua, Tino toteaa.

Tinon tuttu oli tullut myös juuri isäksi. Molemmat isät ihmettelivät, miksi aikuiset saivat ravintolassa valita salaatin ja pihvin väliltä, mutta lapsille tarjottiin vain nauravia nakkeja.

– Lapsille tarjottava ruoka vaikutti huonolaatuiselta ja lihottavalta, suoraan sanottuna kauhealta kuralta. Päätimme aloittaa tuttuni kanssa yrityksen, joka tuottaisi lapsille erityisen terveellistä ruokaa, Tino kertoo.

Tino haluaa kasvattaa lapsensa neljän periaatteen mukaisesti. Ne on koottu yhdessä Helsingin yliopiston ravitsemustieteilijöiden ja lääkäreiden kanssa.

1. Ravitsemus

Tinon mielestä esimerkiksi kuidun hyödyllisyyttä lasten ruokavaliossa aliarvioidaan.

– Kuidut ovat erityisen tärkeitä lapsen ravitsemuksessa ja painonhallinnassa, sillä ne täyttävät ja antavat kylläisyydentunnetta, mutta niistä ei saa kaloreita.

2. Liikunta

– Lapsen liikkumista kannattaa tukea esimerkiksi harrastamalla hänen kanssaan tai viemällä häntä harrastuksiin.

3. Lepo

– Lepo unohdetaan liian usein lasten päivärytmistä. Jokainen lapsi tarvitsee yksilöllisen määrän lepoa palautuakseen. Uni on myös yhteydessä painonhallintaan, kasvuun, muistiin ja kehitykseen, Tino sanoo.

4. Vuorovaikutus

– Jo pienillä lapsilla, joiden vanhemmat käyttävät koko ajan älylaitteita, on todettu hidastumista kognitiivisessa kehityksessä. Vanhemmat ja isovanhemmat ovat tärkeässä osassa, kun lapsi opettelee ottamaan kontaktia ympäröivään maailmaan ja käyttämään kieltä.

Tino Singhin kuulumisia kerrotaan myös ET-lehden numerossa 19/2017.