Risto Hartikainen, 71, kulki pitkän matkan siihen, että uskalsi rakastaa avoimesti. Nyt hän miettii, millainen vanhuus hänellä homoseksuaalina on edessään.
Kymmenisen vuotta sitten tajusin, että minähän alan tulla vanhaksi.
Olin eronnut elämäni rakkaudesta, enkä edes halunnut uutta parisuhdetta. Mietin, missä minä viettäisin elämäni viimeiset vuodet?
Yksinäinen, lapseton vanhus on palvelutalon tai kotihoidon varassa, kun muuta tukiverkkoa ei ole.
Missä vietän elämäni viimeiset vuodet?
Homoseksuaalina pidin ajatusta pelottavana. Olin tehnyt pitkään töitä, että uskalsin tulla ulos kaapista.
Joutuisinko palvelutalossa taas piilottamaan todellisen minäni?
Suuntautuminen selvisi jo pikkupoikana
En edes muista, milloin huomasin olevani kiinnostunut miehistä. Kun olin ihan pikkupoika, minulla oli tapana piirrellä kokovartalokuvia miehistä.
Isäni oli tietosanakirjafani, ja meillä oli hyllymetreittäin tietokirjoja. Katselin niistä kuvia antiikin patsaista ja otin mallia piirroksiini. Ihmiset kuvittelivat, että mallina oli isäni, enkä minä heitä oikaissut.
Ymmärsin kuitenkin, että kuvissa oli jotain hävettävää ja piilotin ne huoneeseeni. Kun vuosia myöhemmin olin muuttamassa vanhempiani, löysin piirrospiiloni. Ne häpeämäni piirrokset olivatkin niin kovin viattomia.
Piilotin viattomat piirustukseni toisten katseilta.
Teini-iässä minulla oli sydänystävänä toinen poika. Olimme aina yhdessä ja keskustelimme, keskustelimme ja keskustelimme.
Muuta emme tehneet, mutta muut pojat pahoinpitelivät meidät silti sen takia, että he eivät sietäneet suhdettamme. Yhteytemme katkesi, kun poika muutti toiselle paikkakunnalle.
Homoseksuaalien pesä herätti
”Helsingistä löytyi homoseksuaalien pesä!” Iltapäivälehden lööppi vangitsi katseeni. Lehden juttu kertoi, miten poliisit olivat onnistuneet varjostusoperaatiolla paljastamaan homojen kokoontumispaikan ja pidättämään sieltä ihmisiä.
Iltapäivälehden juttu antoi nimen tunteilleni, kun olin 15-vuotias. Samalla ymmärsin, että minua pidetään rikollisena.
Homoseksuaalisuus oli Suomessa lain vastainen teko vuoteen 1971 asti, ja satoja ihmisiä joutui sen takia vankilaan.
Ymmärsin, että minua pidetään rikollisena.
En halunnut tuottaa perheelleni häpeää joutumalla tuomiolle. Vaikka laki vuonna 1971 muuttui, homosuhteeseen kehottaminen säilyi edelleen rikoksena.
Asenneilmasto oli monin tavoin ahdistava. Esimerkiksi oppikirjoissa homoseksuaalisuus ja pedofilia esiteltiin samalla aukeamalla.
Minusta oli hirveää ajatella, että omat tunteeni ja pedofilia kulkisivat käsi kädessä. Nyt tiedän, ettei asia ole niin.
Voisiko minut eheyttää?
Yritin nuorena epätoivoisesti eheyttää itseni heteroksi.
Valmistuin ratsastuksen opettajaksi Ypäjän hevosopistolta ja perustin oman tallin. Veljeni hevostarvikeliikkeessä tapasin mukavan naisen, joka oli tallipaikkaa vailla. Kutsuin hänet tallilleni ja siitä alkoi yhteinen tarinamme. Menimme lopulta naimisiin.
Eihän siitä liitosta mitään tullut.
Hyvin pian vaimolleni selvisi, etteivät naiset minua kiinnosta. Hän oli kuitenkin hyvin ymmärtäväinen.
Avioliitosta ei tullut mitään.
Kun päätimme yhdessä erota, hän otti syyn niskoilleen suojellakseen minua. Hän hommasi todistajan kertomaan, että on pettänyt minua. Se ei ollut totta, mutta minusta tuli ihmisten silmissä petollisen naisen hylkäämä miespolo.
Pysyin kaapissa eron jälkeenkin. Elin vapaana vain ulkomaanmatkoilla. Silloin sain olla rehellinen itselleni, näyttää tunteeni, rakastaa ja tulla rakastetuksi.
Homobaarit avaavat uuden maailman
Vuonna 1984 Helsinkiin avattiin Suomen ensimmäinen homobaari. Ajattelin, että vihdoin minullakin on paikka, johon voin turvallisin mielin mennä.
Kävin varmaan toistakymmentä kertaa ravintolan ovella kääntymässä, mutta en uskaltanut mennä sisään. Minua pelotti ajatus, että joku tuttu näkee minut sellaisessa paikassa. En halunnut häpeää perheelleni.
1990-luvun alussa Helsinkiin avattiin muutama uusi homobaari ja vasta silloin uskalsin ensimmäisen kerran Suomessakin juhlimaan. Se oli jotenkin ihan uskomatonta.
Katsoin silti aina tarkkaan, ettei kukaan nähnyt minun menevän sisään.
Ehdin käydä juhlimassa pari vuotta, ennen kuin törmäsin baaritiskillä jumalaiseen mieheen. Minulta menivät jalat alta.
Kaksi kertaa kaapista
Rakastuimme ja aloimme seurustella. Muistan vieläkin sen upean tunteen, kun kuljin ensi kertaa miehen kanssa käsi kädessä kaupungilla.
Kun päätimme muuttaa yhteen, tajusin, että nyt minun on pakko tulla kaapista ja kertoa äidille ja sisaruksilleni, että olen homo. Olin pelännyt asian paljastumista yli 40 vuotta.
Oli upea tunne kävellä ensimmäisen kerran käsi kädessä kaupungilla.
Mutta heidän vastauksensa oli: ”Ollaanhan me tuo tiedetty aina”.
On hiukan surullista, että he eivät olleet koskaan sanoneet sitä minulle. Mutta ihan itse minä rakensin ympärilleni häpeän muurin ja pidin sitä vuosikymmenet pystyssä.
Jos voisin, menisin sanomaan nuorelle Ristolle, että nyt äkkiä ulos sieltä kaapista.
Mitä tapahtuu vanhana?
Palvelutaloihin muuttaa nyt sateenkaari-ihmisiä, jotka on heidän nuoruudessaan leimattu vuosikymmenien ajaksi rikollisiksi ja jopa mielisairaiksi.
Osa on tullut kaapista vasta eläkeiässä, ja palvelutalossa he saattavat joutua taas menemään kaappiin henkilökunnan tai muiden asukkaiden asenteiden takia.
Tiedän samaa sukupuolta olevia pareja, joista toinen on joutunut laitokseen ja toisen on esitettävä kaveria tai naapuria, kun käy tapaamassa puolisoaan.
Vanhus voi joutua palaamaan kaappiin.
Hankalia tilanteita ovat myös ne, joissa ihminen saa muistisairauden ja palaa aikaan, jolloin hänen oli pakko piilottaa todellinen minänsä ympäristöltä.
Jos henkilökunta ei tiedä asiasta tai ei osaa kohdata sukupuolivähemmistöön kuuluvia ihmisiä, muistisairaan elämä voi olla kamalaa.
Joskus kyse on pelkistä ennakkoluuloista. Tiedän kahdeksankymppisen rouvan, joka lensi palvelutalosta hiv-positiivisuutensa takia. Se oli järkytys.
Siinä tietämättömyys ja perusteeton pelko kohtasivat, sillä kun lääkitys on kunnossa, ei tauti tartu keneenkään.
Vanhakin saa rakastaa
Seta alkoi vuonna 2012 tehdä työtä yhdenvertaisen vanhuuden puolesta ja minä lähdin mukaan toimintaan.
Olen kiertänyt kertomassa vanhuspalveluissa työskenteleville siitä, miten seksuaalivähemmistöihin kuuluvat pitäisi kohdata. Haluan auttaa muita.
Samalla tietysti autan itseänikin. Jos joskus päädyn laitokseen asumaan, toivon, että saan olla siellä avoimesti tällainen kuin olen.
Usein koulutus lähtee ihan sen selittämisestä, että seksuaalisuus on muutakin kuin seksiä.
Tärkeintä on kysyä ihmiseltä itseltään eikä tehdä oletuksia. Se voi olla vaikka niin yksinkertaista, että miesasukilta kysytään haluaako hän pukea tänään housut vai hameen.
Haluako tänään pukea housut vai hameen?
Vaikka hoitohenkilökuntaa ja opiskelijoita pitääkin kouluttaa, isompi työ on siinä, että tieto saadaan myös muille asiakkaille. Monet heistä on aikanaan kasvatettu pitämään homoja ja muita seksuaalivähemmistöjä vääränlaisina tai pelottavina.
Uskon kuitenkin, että vanhanakin voi oppia ajattelemaan uudella tavalla.
Haluan omalla esimerkilläni kertoa, että meitä ihmisiä on monenlaisia. Meidän jokaisen täytyy hyväksyä itsemme sellaisena kuin on. Silloin voi rakastaa toisiakin.
Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 7/2022.
