Kiiminkiläisellä Sirkka Ikosella on takana yli sata Itä-Lapin vaellusta. Hän kulki kairassa yksin jo 1970-luvulla, jolloin muita naisia näki siellä harvoin. Aivohalvauksen jälkeen hän on jättämässä hyvästejä rakkaalle erämaalleen.

Maantien laidassa seisoo hento harmaahiuksinen nainen. Nilkkoihin asti ulottuvaan kukkahameeseen pukeutunut Sirkka Ikonen, 79, odottaa vierastaan T-risteyksessä, sillä oikeaa pihaa rivitalojen joukosta voi olla kuulemma vaikea löytää.

Sirkka itse on tottunut löytämään reittinsä. Hän on kulkenut kymmenien vuosien ajan kartan ja kompassin avulla Suomen viimeisissä erämaissa, useimmiten yksin.

Sirkka on kulkenut erämaissa useimmiten yksin.

Vaellukset ovat kestäneet kaksi tai kolme viikkoa ja suuntautuneet melkein aina Urho Kekkosen kansallispuiston itäisimpiin ja vähiten tunnettuihin osiin, joita kutsutaan Itäkairaksi. Eränkävijöiden kesken Sirkka tunnetaankin Itäkairan prinsessana.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sirkka ja Olavi Ikosella on kuusi lasta. Silti Sirkka onnistui löytämään aikaa retkilleen: töissä ollessaan hän teki yhden vaelluksen syksyllä ja yhden keväällä. Kun hän jäi yhdeksän vuotta sitten eläkkeelle SPR:n ensiapukouluttajan työstä, reissuja kertyi kuusikin vuodessa.

– Mieheni on laskenut, että hän on ollut kaikkiaan neljä vuotta yksin, Sirkka sanoo.

Eteisessä Sirkka ojentaa villasukat ja johdattaa peremmälle. Olohuoneen seinällä on massiivinen paperitaideteos, ja hyllyn päältä ponnistaa jyhkeä kipsistä valettu jalkaterä. Taideteokset on tehnyt Sirkan tytär Leena Valkeapää, joka asuu nykyään Enontekiöllä tiettömän taipaleen takana.

Sirkka Leena-tyttärensä kanssa Saariselän Lumikurussa vuonna 1976.
Sirkka Leena-tyttärensä kanssa Saariselän Lumikurussa vuonna 1976.

Sirkka on onnistunut levittämään Lappi-kuumeen lapsiinsa ja lapsenlapsiinsa. Hänellä itsellään on sen sijaan edessä hidas ja haikea luopuminen pohjoisen maisemista.

Oma Pariisi ja Lontoo

Itäkaira, oma erämaa, löytyi sattumalta. Sirkan kuopus oli kuusivuotias, kun Sirkka lähti vaeltamaan Saariselälle. Perillä tunturit peitti sakea sumu, murku, joka vaikeutti suunnistamista. Sirkka tapasi reitin varrella Itäkairaan matkalla olleen vaeltajan, joka houkutteli Sirkan mukaansa.

Ensireissulla Itäkaira testasi tulokkaan: kaksikko eksyi pahasti. Silti Sirkka oli myyty.

– Ne kuuset hurmasivat minut.

Kapeat kynttiläkuuset poikkesivat lapsuuden rehevähelmaisista kuusista, mutta tekivät kuitenkin kotoisan olon. Tummien kuusten oksilla lauloivat ryystäen järripeipot, ja maisemaa reunustivat tunturit.

Nuorttijoen jyrkkien rakkakivirinteiden lisäksi Sirkka ihaili aapasoita, jotka tuntuivat jatkuvan silmänkantamattomiin.

Vetisen Vieriaavan ylitys sujui paljain jaloin helteisenä päivänä 1970-luvulla.
Vetisen Vieriaavan ylitys sujui paljain jaloin helteisenä päivänä 1970-luvulla.

Seuraavat 40 vuotta Sirkka suuntasi takaisin Itäkairaan, yleensä yksin. Silloin luonto tuli lähemmäs, eikä mikään häirinnyt sen tarkkailua.

Matka linja-autolla ja postitaksilla Kiimingistä Kemihaaraan kesti kymmenen tuntia. Perillä Sirkka nosti kuivamuonalla pakatun rinkan selkäänsä ja suuntasi metsään. Matkan alussa suurperheen äidin harteilla painoivat rinkan lisäksi kiireet töissä ja arkiset huolet.

– Sitten rinkka painoi ja painoi, enkä voinut enää kantaa kahta taakkaa. Niin se toinen siitä hävisi, yleensä ihan heti.

Sirkka vaelsi 15 kilometriä päivässä. Illalla hän jätti rinkan yösijalle ja lähti vielä toiselle 15 kilometrin kävelylle: kävi huiputtamassa lähitunturin tai keräämässä marjoja.

Sirkka vaelsi 15 kilometriä ja huiputti sen jälkeen lähitunturin.

Aina Itäkaira ei hurmannut matkanaista. Välillä oli murku ja märkä ja kylmä.

– Toisinaan eksyin ja ajattelin, että tänne en enää tule, vaan lennän lomalla Lontooseen. Sitten tuli toinen päivä ja alla oli pehmustettu poropolku, vierellä virtaava vesi ja polun päässä kämppä. Silloin päätin, että vain tänne tulen. Tämä on aurinkorantani, Lontooni ja Pariisini.

Tilaa ajatuksille

Luonnossa kulkiessa ajatuksissa pyöri usein huoli luonnon tilasta ja ihmisten karskista tavasta käsitellä luontoa.

– Jos me kohtelemme luontoa, kuten olemme tehneet, häviämme kuin hyönteiset, linnut ja nisäkkäät, kaikki elollinen. Me tuhoamme itsemme.

Reissujen yksinäisyys vapautti myös kirjoittamaan. Kauniisti Sirkka kirjoittikin.

Vanhenisinpa yhtä kauniisti kuin honka

muuttumalla naavaiseksi, sileäkuoriseksi ja harmaaksi.

No, harmaantuminen on jo alkanut,

mutta näyttää, että silenemisen sijaan rypistyn.

Omien matkavihkojensa lisäksi Sirkka kirjoitti erätupien vieraskirjoihin. Niistä teksteistä syntyi myös legenda Itäkairan prinsessasta. Oli syksy ja polkua ympäröi hehtaareittain punaista mattoa, maaruskan värjäämiä varpuja ja vaivaiskoivuja.

– Mietin, ettei kenelläkään kuninkaallisella ole tällaista punaista mattoa, ja kirjoitin vieraskirjaan allekirjoitukseksi ”Sirkka, Itäkairan prinsessa”.

Poikkeava merkintä huomattiin paitsi ilmaisun vuoksi myös siksi, että 1970-luvulla naisia ei juuri vaeltanut erämaissa – ja Sirkka liikkui yleensä vielä yksin.

Lepotauko Itäkairassa.
Lepotauko Itäkairassa.

Reissun varrella tavatut erämiehet usein epäilivät Sirkan retkien laajuutta tai pelottelivat häntä karhuilla. Sirkka oli kuitenkin oppinut jo lapsena, ettei metsässä ole mitään pelättävää. Koulumatka Laukaassa oli kulkenut läpi metsien.

– Metsä suojeli sen matkan. Jos vastaan tuli juoppoja tai kiusaajia, juoksin kuusten suojaan.

Pitkä evakkomatka

Sirkan lapsuudenperhe oli muuttanut Laukaaseen Sortavalasta. Ensimmäiselle evakkomatkalle oli lähdetty, kun Sirkka oli kaksi viikkoa vanha. Perhe palasi Sortavalaan lähteäkseen pian pois uudestaan, kun Sirkka oli nelivuotias.

Äiti, isä ja sukulaiset kertoivat joka päivä Karjalasta: kukkivista sinivuokoista, kukkuvista käistä ja lämpimästä tuulesta. Paikasta, jota ei ollut, mutta joka kuitenkin eli mielessä ja kielessä.

Sirkka lastensa Leenan ja Jyrkin kanssa Itäkairassa Nuorttijärven rannassa kesäkuussa 1976.
Sirkka lastensa Leenan ja Jyrkin kanssa Itäkairassa Nuorttijärven rannassa kesäkuussa 1976.

Sirkka arvelee, että yksi syy hänen Lapin-retkiinsä on evakkotaipaleesta levottomaksi jäänyt sielu. Lapissa oli jotain Karjalaa muistuttavaa. Niin karjalaiset kuin saamelaisetkin olivat joutuneet häivyttämään valtaväestön painostuksesta identiteettiään, ja saamelaisetkin olivat lähteneet evakkoon.

Sirkan lisäksi Karjalan evakoista innokkaita Lapin-kävijöitä olivat muun muassa kirjailijat Eeva Kilpi, Raimo O. Kojo ja Yrjö Kokko sekä erakko Meänteinen.

– Saamelaiset ovat uniin uskojia niin kuin karjalaisetkin. Lapissa olin kaltaisteni joukossa.

Sirkka pääsi käymään Karjalassa vasta kun Neuvostoliitto oli hajonnut. Hän oli silloin 50-vuotias. Synnyinseudulta löytyi kaikki, mistä oli aina puhuttu: sinivuokot, käet, lämmin tuuli. Sirkka tunnisti omista lapsuusmuistoistaan mustikanvarvut, jotka olivat yltäneet lasta kainaloon saakka.

– Äiti aina sanoi, että Karjalassa on kaunista, mutta hän ei ollut osannut sanoa, miten kaunista, Sirkka sanoo. Kyyneleet tulvahtavat silmiin.

Mukana oli pyyhe, johon Sirkka kuivasi kyyneleitään.

Hyvistä suunnistustaidoista oli hyötyä, kun Sirkka etsi miehensä kanssa tuttuja paikkoja Karjalassa. Mukana oli kompassi, 1930-luvun kartta ja froteepyyhe, johon Sirkka kuivasi kyyneleitään.

– Sanoin, että nyt tiedän, mikä olen. Sieltä olen, ja siellä ovat juureni.

Sittemmin hän on palannut Karjalaan useasti.

Erämaan rajat

Juurten löytyminen ei kadottanut Sirkan kaipuuta Itäkairaan.

Häikäisevimmillään Itäkaira oli helmikuussa 2012, kun Sirkka hiihteli siellä kahden viikon ajan. Pakkanen pysytteli kymmenen päivää alle 30 asteessa ja painui Kemihaarassa kylmimmillään 44 asteeseen.

Aamuisin, kun tähdet sammuivat, timantit syttyivät hangille ja taivas värjäytyi idässä oranssiin ja punaan, pohjoisessa syvään sineen.

– Kaikki värit olivat taivaalla, ja aurinko loisti kuusten juurille asti, Sirkka kuvailee.

Vuosien myötä Itäkaira muuttui. Siitä tuli Sirkan mielestä suorastaan turistirysä, jonne yhä uudet vaeltajat löysivät tiensä. Nyt kairan läpi menevät rajavartijoiden mönkijöiden jäljet, soiden yli on rakennettu pitkospuita ja koskien yli siltoja. Mutta jos Itäkaira on muuttunut, on muuttunut prinsessakin.

– Taisivat tulla sillat ja pitkokset minullekin hyvään aikaan, olen niitä kieltämättä käyttänyt. Ovat ne tunturit nousseet, ylitettävät kosket levenneet ja jängät laajenneet, Sirkka sanoo.

Tauko Ranuan Litokairassa kevään viimeisen hiihtoreissun aikana.
Tauko Ranuan Litokairassa kevään viimeisen hiihtoreissun aikana.

Lopputalvesta 2017 Sirkka hiihteli pitkin tuttuja aapasoita ja veti perässään ahkiota. Parin viikon reissun jälkeen hän saapui perille lähtöpisteeseensä Kemihaaraan, josta sai tutulta vaeltajalta kyydin kotiin Kiiminkiin. Pudasjärven kohdalla kaikki alkoi näkyä kahtena.

– Sanoin, että nyt aivoissani tapahtuu jotain, ja minun pitää päästä lääkäriin.

Kuljettaja ajoi suoraan Pudasjärven terveysasemalle, jossa Sirkan puhe jo sammalsi. Ambulanssissa matkalla Oulun yliopistolliseen sairaalaan hän menetti tajuntansa.

– Kun heräsin, minulta oli riisuttu toppahousut, hiihtohousut ja kahdet villahousut. Savukoskella oli ollut pakkasta, mutta Oulussa satoi vettä.

Sirkalta oli liuotettu aivoveritulppa. Onni oli, että hän oli kotimatkalla Pudasjärven kohdalla eikä armaan Itäkairansa sylissä.

Kerran vielä Abiskon kevätkukat

Ensimmäisen aivoverenkiertohäiriönsä eli niin sanotun TIA-kohtauksen Sirkka oli saanut kuusi vuotta aiemmin.

– Silloin ymmärsin ensimmäisen kerran, että voin kuolla. Lääkärini sanoi jälkitarkastuksessa, että elä niin kuin ennenkin, elä onnellisena.

Vuoden 2017 aivohalvauksen jälkeen Sirkka toipui nopeasti ja pääsi jälleen kuntosalille ja hiihtämään. Hän ehti suunnitella jo hiihtovaellusta Itäkairaan, mutta aivoverenkiertohäiriö iski uudestaan keväällä 2018.

Hyvä kuntokaan ei auta aivoveritulppaan.

Syytä TIA-kohtauksille ei tiedetä, eikä niitä voi ehkäistä. Sirkka lupasi huolestuneelle miehelleen ja lapsilleen, ettei hän enää lähde kairaan, missä apu on parhaimmillaankin tuntien päässä. Sen jälkeen hän on käynyt muutaman kerran Itäkairassa hyvästelemässä rakkaita paikkoja.

– Menisin sinne yhä, jos olisi vain kaksi vaihtoehtoa, selvitä terveenä tai kuolla. Mutta kun on se kolmas. Voin halvaantua ja joutua toisten hoidettavaksi, Sirkka sanoo.

Sirkka on teräskunnossa, mutta aivoveritulpan kaltaisiin yllätyksiin kuntokaan ei auta. Hän siteeraa Astrid Lindgreniä, joka kuvaili vanhenemista paskamaiseksi. Pentti Linkola puolestaan on todennut, että vanheneminen on julmempaa kuin hän oli osannut kuvitella.

Sirkka on hyvästellyt Itäkairansa.

– On se, kun tulee tällaisia rajoituksia, että koko elämän täyttävä, voimia antava harrastus otetaan pois.

Vaikka Sirkka on hyvästellyt Itäkairansa, hän ei ole lopettanut retkeilyä. Viisi vuotta sitten Kiimingin vanhainkodin eläkkeelle jääneet hoitajat pyysivät Itäkairan prinsessaa perehdyttämään heitä vaelluksen saloihin.

Nyt seurue on vaeltanut Sirkan johdolla Syötteen kansallispuistossa, Korvatunturilla, Aakenuksella, Saariselällä ja Pallas–Hetta-reitillä.

Pitkiä yksin tehtyjä reissuja ei ole enää tiedossa, mutta Sirkalla on muutama haave. Hän haluaisi Kilpisjärven Ailakkajärvelle ja Ruotsin Abiskoon kevätkukkia ihailemaan.

– Tuskin Ailakkajärvelle enää pääsen, se on aika kaukana. Vaikka eihän se ole kuin istua Eskelisen linja-autoon, niin silloinhan sitä on jo siellä.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 11/2019.

Sisältö jatkuu mainoksen alla