Joillekin sota-ajan lapsille lapsuus oli kulta-aikaa, toiset muistavat sodan arvet ja puhumattomuuden. Lue sotalasten koskettavat muistot, iloiset ja surulliset. 

Tuomo Tamminen ja Antti Malinen haastattelivat kymmeniä suomalaisia tietokirjaansa Jälleenrakentajien lapset. Sotienjälkeinen Suomi lapsen silmin (Gaudeamus 2017).

Heistä yhden, Salli Korpelan, tarinan voit lukea ET-lehden numerosta 4/2018. 

Kirjan toinen kirjoittaja Tuomo Tamminen kertoo, mitkä olivat sota-ajan lasten suurimmat ilon aiheet – ja toisaalta surun syyt. 

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Sota-ajan lasten suurimmat ilon aiheet

1. Turvalliset aikuiset

Vaikka moni aikuinen kantoi sodasta fyysisiä tai henkisiä arpia, kaikki eivät suinkaan olleet murtaneet mieltänsä. Moni 1940–50-luvun lapsi ei tunnista lainkaan kertomuksia juopottelevista isistä tai kylmistä äideistä, vaan muistaa lämpimät ja turvalliset aikuiset, jotka kuuntelivat ja lohduttivat.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Useimmiten tärkeimmät aikuiset olivat omat vanhemmat, mutta eivät välttämättä. Kun isät olivat rintamalla ja äidit kiireisiä kodin töissä, isovanhempien rooli oli noussut monen lapsen elämässä keskeiseksi. Pienimmät lapset eivät välttämättä vuosia sodassa ollutta isäänsä kunnolla edes tunteneet, mutta isoisä saattoi nousta isähahmoksi. Isovanhemmat olivat monessa perheessä tärkeitä myös sodan jälkeen, kun isän tai äidin terveys – henkinen tai fyysinen – horjui.

"Äiti hoiti ruumiilliset tarpeemme, mutta eniten me kaipasimme lohdutusta pelkoihimme. Vuosien levottomat kokemukset ja järkytykset sekoittuivat uniimme vielä pitkään. Onneksi oli kodin suoja ja turva. Äidin käden hipaisu otsalla ja turvallinen läsnäolo sängyn vieressä lohduttivat yöllisiä pelkojamme.

Mutta mistä äiti sai voimia, siitä minä en vielä silloin osannut huolestua. Turvasin aina äitiini ja ajattelin, että äiti oli kuin vahva puu, joka piti juurillaan meitä oksalapsia pystyssä.” (nainen, s. 1941)

Vanha mummo kertoilee kokemuksiaan Uteliaat lapset ympäröivät. Metsoiniemi 1942.
Vanha mummo kertoilee kokemuksiaan Uteliaat lapset ympäröivät. Metsoiniemi 1942.

2. Luonto ja eläimet

Suuriin ikäluokkiin kuuluvista lapsista kolme neljästä syntyi maaseudulle. Heille luonto ja eläimet olivat pienestä pitäen osa luonnollista arkea. Eläimet saattoivat olla pelottavia, ja lypsyllä käynti pimeässä navetassa isojen lehmien keskellä tuntua uhkaavalta, mutta useimmat tuon ajan lapset muistelevat elämiä lämpimästi. Ne kuuntelivat, kaipasivat huomiota ja hellyyttä – ja myös tarjosivat läheisyyttään.

Erityisen tärkeitä eläimet olivat sellaisille lapsille, joilla oli syystä tai toisesta vaikeuksia ihmisten kanssa. Lastenkodeissa ja koulukodeissakin oli usein esimerkiksi koiria, joiden läsnäolo katsottiin lapsille tärkeäksi. 

Samalla tavalla koettiin myös luonto. Pitkät ja pimeät koulumatkat metsän viertä saattoivat olla pelottavia, mutta enimmäkseen luonto tarjosi tilaa seikkailuja, mielikuvitusta ja hengähdyshetkiä varten.

”Muistan, miten lammasemo saattoi hylätä jonkun karitsoistaan. Silloin sain rientää tuttipullon kanssa apuun, ja karitsasta tuli aina paras ystäväni, joka luuli minua emokseen, kulki koko kesän kintereillä, jopa tikapuita pitkin se olisi halunnut seurata ruokkijaansa. Muistan karitsan kiintymyksen hyvin ihanana asiana.” (nainen, s. 1948)

3. Ystävät

Sotienjälkeisessä Suomessa ei ollut paljon rahaa eikä ruokaa, mutta lapsia oli paljon – ja lapsilla siis myös kavereita. Eri kyselyiden mukaan 1950-luvun alussa yli 90 prosentilla lapsilla oli vähintään yksi hyvä ystävä.

Ystävien merkitys korostui siksikin, että vanhemmat olivat usein aamusta iltaan kiireisiä töiden parissa. Toki lapsetkin joutuivat paljon töitä tekemään, mutta vapaa-aikaakin sentään yleensä jäi. Se vietettiin useimmiten ulkona ystävien kanssa, sillä etenkin kaupungeissa oli pitkään sodan jälkeen paha asuntopula, eikä täyteen ahdetuissa asunnoissa ylimääräistä leikkitilaa.

Toisaalta monessa kodissa sisällä leikkimistä ei muutenkaan katsottu hyvällä, etenkään jos siitä lähti yhtään ääntä. Niin lapset rakensivatkin omat valtakuntansa metsiin, puronvarsille, ratapihoille tai sivukujille – kuka missäkin asui.

”Kotikylälläni Kangasalan Pikonkankaalla tapasin sielunsiskoni, parhaan ja läheisimmän ystäväni Pirkon. Minä olen ollut kolme ja hän kaksi, kun meidän on pantu samalle santaläjälle istumaan, ja edelleen olemme ystäviä. Hänen kanssaan olemme näitä juttuja nyt isoäiteinä muistelleet, että mitä kaikkea me keksimme ja miten valtava mielikuvitus meillä oli. Koskaan meillä ei ollut tylsää.” (Pirjo Peltonen, s. 1946)


Lapset hyppylaudalla. Nurmoila 1942
Lapset hyppylaudalla. Nurmoila 1942

...ja suurimmat surut

1. Vanhempien arvet

Talvi- ja jatkosodassa ehti palvella yhteensä noin 700 000 suomalaista miestä. Heistä kaatui noin 90 000, ja suunnilleen saman verran invalidisoitui. Naisiakin oli rintamalla lottina, mutta kovaa oli kotirintaman naisillakin. Töitä oli kahden aikuisen edestä, ja kaikesta pulaa – puhumattakaan kaikesta siitä huolesta, mitä pommitukset, desantit, partisaanit ja puolison tai muiden läheisten rintamalla olo aiheutti.

On selvää, että kova aika jätti jälkensä myös moniin vanhempiin. Miehistä moni helpotti oloaan alkoholilla, ja äideistä moni kärsi masennuksesta – sille ei ollut tautiluokitusta eikä juuri hoitoakaan saatavilla, mutta näin monet tuon ajan lapset ovat myöhemmin päätelleet.

Aikuiset harvoin puhuivat lapsille huolistaan. Usein syynä oli luultavasti halu suojella lapsia, mutta lapsi aistii herkästi, jos vanhempia painaa jokin. Moni on aikuisena pohtinut, että kunpa perheen murheita olisi edes vähän yritetty avata lapsillekin, niin isän puhumattomuus tai äidin raivokohtaukset olisivat olleet helpompia ymmärtää.

”Isä pakotti minua riisitautista ruipeloa olemaan 5-vuotiaasta lähtien yhtä kovassa saunan löylyssä, missä hän itsekin oli. Hän manasi, että ’saatana huomisesta lähtien sinun on ruvettava pitämään hametta kun olet noin akkamainen’, kun en pystynyt löylyssä olemaan. Ja arvatkaapa, olenko saanut joskus olla isäni sylissä. Eihän nyt toki alokkaitakaan sotaväessä sylissä pidetä vaan heiltä otetaan luulot pois.

En tiedä, mitä luuloja minullakaan oli lapsuudessa, jotka piti ottaa pois.” (mies, s. 1940) 

2. Kiusaaminen

Moni 1940–50-lukujen lapsi muistelee, ettei koulukiusaamista esiintynyt hänen lapsuudessaan ollenkaan. Voi olla, että aika on osin kullannut muistot, mutta voi myös olla, että monessa koulussa kiusaamista on todella ollut hyvin vähän. Tähän on voinut vaikuttaa muun muassa isot sisarusparvet: jos välitunnilla joku yrittää höykyttää, kiusaajan niskassa on äkkiä ollut isoveli tai -sisko.

Tarkkaa tietoa ei ole olemassa, sillä koulukiusaamista käsittelevä tutkimus alkoi 1970-luvulla, ja nousi yleisemmin julkisuuteen vasta 1990-luvulla.

Jos kiusatuksi joutui, uhrin osa saattoi olla todella kova. Ajan kasvatusfilosofiaan kuului, että lasten piti olla itsenäisiä ja selvittää itse omat murheensa. Hakatuksi joutunut lapsi saattoi saada samanlaiset nuhteet kuin hakkaajatkin. Moni kiusatuksi tullut pitikin murheensa tiukasti itsellään, jopa vuosikausien ajan.

”En minä kiusaamisesta kotona halunnut mitään puhua, koska äiti oli aivopessyt minut siihen, että se kuuluu asiaan. Kerran minulla oli mustelma, kun oli lyöty nenään. Ensimmäisenä kotona haukuttiin, että mitä olet mennyt tappelemaan.

Isä kyllä sitten kävi seuraavana päivänä koulussa valittamassa, ja rehtori piti luokalle saarnan, että kiusaaminen on sopimatonta. Ketään ei kuitenkaan mainittu nimeltä. Tulos oli se, että minun osani vain paheni. Sen jälkeen en puhunut mistään kenellekään.” (Hannu Ahtola, s. 1941)

Pieni tyttö Paateneesta. Paatene 1942.
Pieni tyttö Paateneesta. Paatene 1942.

3. Sodan pelko

Sota vaikutti perheisiin hyvin eri tavalla: osalta se vei kaiken, osa selvisi hyvinkin vähällä. Paljon vaikutti kuitenkin myös se, miten vanhemmat asiasta puhuivat. Jos isän ja äidin puheista ja käyttäytymisestä välittyi pelko, se yleensä tarttui myös lapsiin. Jos taas vanhemmat osasivat selittää asiat niin, että lapsi ymmärtää, ja tarjota turvaa, sota-aika evakkomatkoineenkin saattoi mennä ohi yhtenä seikkailuna.

Sotaan liittyvät pelot ja painajaiset olivat silti hyvin yleisiä, niin lapsilla kuin aikuisillakin. Pelot eivät rajoittuneet sota-ajan kokeneisiin lapsiin, vaan moni sodan jälkeenkin syntynyt poti erilaisia sotapelkoja läpi lapsuutensa.

Pelkoja ruokkivat myös maailmalta kantautuvat uutiset, joita lapsetkin yleensä jostain kuulivat: Korean sota, atomipommikokeet, Kuuban kriisi ja niin edelleen. Sodan jälkeisinä ns. vaaran vuosina pelättiin myös jatkuvasti uuden sodan syttymistä ja Neuvostoliiton miehitystä. Moni lapsi muistaa, miten ”vihollisesta” puhuttiin kuiskutellen, tai miten isä ulos pellolle lähtiessään otti varmuuden vuoksi käsikranaatin mukaan. 

”Kun Stalin kuoli kevättalvella 1953, minä olin käymässä isäni siskon, Annikki-tädin luona Puumalassa. Tätini oli apuhoitajana kunnalliskodissa, ja samassa talossa olivat hoitajien huoneet. Minä jäin sinne Annikin huoneeseen, kun hän lähti töihin. Aamulla minä olin vielä nukkumassa, kun Annikki tuli huoneeseen ja sanoi, että ’kuule Marjatta, Stalin on kuollu’.

Se oli niin hirveä helpotuksen, rauhan tunne, ihana olo, mikä 11-vuotiaassa mukulassa heräsi. Se kuvaa, millainen pelko oli.” (Marjatta Pohjanpalo, s. 1941)

Sisältö jatkuu mainoksen alla