Tulipalo vei kotini Marita Jurvan, 74, kodin: "Pakenin pihalle pelkissä aamutossuissa"

Kello oli noin puoli seitsemän illalla. Olin jäänyt nojatuoliin huilaamaan ja avannut television. Yhtäkkiä kuvaan tuli häiriöitä, ja kohta ruutu pimeni kokonaan.

Menin keittiöön, ja huomasin, että ikkunassa vilkkui sinisiä valoja. Pihalla oli paloauto.

Ajattelin käydä pikaisesti katsomassa, mitä tapahtuu. Puin talvitakin, lapaset ja hatun, mutta en älynnyt laittaa talvikenkiä, vaikka ulkona oli kova pakkanen. Sujautin vain aamutossut jalkaan.

Pihalla vilkkui sinisiä valoja - siellä oli paloauto!

En ehtinyt edes avata ovea, kun yksi naapureista alkoi takoa sitä ja huutaa, että ”talo palaa, äkkiä ulos!”. Samassa paikalle tuli palomies.

Kaikki asukkaat vuokratalossamme sattuivat olemaan kotona sinä iltana. Säntäsimme ulos, eikä kukaan ehtinyt ottaa mitään mukaan.

Savu ei ollut ehtinyt levitä minun ensimmäisen kerroksen asuntooni, mutta toisessa ja kolmannessa sitä oli jouduttu hengittelemään.

Kun seisoskelin ulkona, tyttärenpoikani soitti ja kysyi, mitä oikein tapahtuu. Ihmettelin hölmistyneenä, että miten niin, mistä tiedät? Hänen ystävänsä oli ajanut ohi ja nähnyt, että taloni oli tulessa.

Itse en ymmärtänyt tilanteen vakavuutta. 

Itse en ymmärtänyt vielä tilanteen vakavuutta. En hätääntynyt enkä itkenyt. Olin sokissa.

Paikalle hälytetyssä ambulanssissa mitattiin verenpainettani ja happisaturaatiota, mutta ensihoitajat eivät saaneet irti tuloksia. Naurahdin, että olen varmaan eloton muumio. Elimistö kävi niin kovilla kierroksilla.

Minulla ei ollut lupaa eikä uskallusta rynnätä sisään pelastamaan omaisuuttani.

Jos olisin pihalle mennessäni tiennyt, ettei takaisin ollut palaamista, olisin napannut mukaan käsilaukun, jossa oli rahapussi, henkilötodistus ja pankkikortit.

Onneksi edes puhelin oli jäänyt käteeni.

Asukkaista kaksi otettiin yöksi sairaalaan tarkkailtavaksi. Minä tavoitin hyvän ystäväni, joka tuli hakemaan minut luokseen.

Seuraava päivänä mietin, mikä olisi kiireellisintä. Ainakin pankkiin ja poliisilaitokselle piti ottaa yhteyttä.

Ystäväni kannusti minua eteenpäin. Hän on hoitoalalla ja tottunut kaikenlaiseen. Hän ei jäänyt vatvomaan menetystäni, vaan alkoi auttaa käytännön asioissa.

Suomen Punaisen Ristin paikallisosasto antoi ensi hätään rahallista apua. Saimme tukea myös seurakunnan käynnistämästä keräyksestä, ja kunta alkoi hankkia meille käyttötavaraa, kuten astioita ja petivehkeitä.

Seurakunta ja SPR antoivat apua.

On ihmeellistä, että auttaminen käynnistyi niin ripeästi. En ole varmaan tarpeeksi osannut kiittää siitä niitä läheisiä ja vieraita, jotka auttoivat.

Sokki laukesi parin päivän päästä, kun soitin vakuutusyhtiön korvauspalveluun. Aloin itkeä valtoimenaan. Pyytelin anteeksi ja sain sanotuksi, että nyt järkytys alkaa purkautua.

Sain kuitenkin koottua itseni, ja sovimme seuraavista askelista, kuten vahinkoluettelon laatimisesta.

Pidän itseäni positiivisena ja tasaisena ihmisenä, mutta nyt mieliala vaihteli päivittäin. Välillä seinät tuntuivat kaatuvan päälle, välillä tunsin suurta helpotusta, ettei ollut käynyt pahemmin.

Olin ystäväni luona noin viikon, minkä jälkeen minut majoitti tuttu pariskunta. He kaikki pitivät minusta huolta, mutta soivat myös yksityisyyttä. Sain pohtia tulevaisuutta omassa rauhassa.

Olisin halunnut hakea käsilaukkuni palaneesta talosta, mutta aluksi sinne ei päässyt romahtamisvaaran takia. Palosta oli kulunut kolmisen viikkoa, kun sain luvan mennä sisälle. Vuokraisäntä lähti mukaani.

Näky sisällä oli järkyttävä. Lattiat olivat jäässä sammutusvedestä, ja kattopaneeleita oli pudonnut alas. Savun katku oli läpitunkeva. Tunsin silkkaa kauhua.

Tämä oli ollut pitkäaikainen kotini ja turvapaikkanani.

Talo oli aika vanha, se oli rakennettu 1950-luvun alkupuolella, mutta olin pitänyt kolmiostani. Sen huoneet oli kivasti järjestetty, ja lapsenlapseni olivat vierailleet usein luonani.

Nyt kaikki huonekalut, vaatteet ja esineet olivat tärviöllä. Katsoin palanutta kotiani ja mietin, että pitikö minun vielä tällaistakin kokea. Eikö riittänyt, että menetin aikuisen poikani onnettomuudessa 18 vuotta sitten. Toisaalta tämä oli pientä siihen verrattuna.

Silti teki mieli kirota. Mutta sitten ajattelin, että mitä se auttaa. 

Silti teki mieli kirota. Mutta sitten ajattelin, että mitä se auttaa. On tapahtunut, mitä on tapahtunut.

Vesi ei ollut onneksi päässyt ihan kaikkialla. Vitriinistä sain pelastettua joitakin astioita.

Olin vuosia kerännyt ja saanut lahjaksi erilaisia enkelihahmoja, ja niistä löysin ehjänä muutaman posliinisen.

Hyllystössä oli säästynyt albumeja, joissa oli kuvia lapsuudestani ja vanhemmistani sekä matkakuvia.

Sen sijaan kaksi isoa pahvilaatikkoja, joissa oli kuvia lapsenlapsista, ystävistä ja harrastuksista oli kastunut ja kuvat olivat osin jäätyneet. Kuivattelin ja irrottelin niitä pitkään.

Eniten harmittavat esineet, joilla oli tunnearvoa. Olin säästänyt pehmolelut ja polkuauton, joilla lapsenlapseni olivat leikkineet. Tyttäreni vanhimmalla pojalla on tytär neljättä sukupolvea, ja olisi ollut hienoa, jos ne olisivat jääneet hänellekin.

Tyttäreni ja lapsenlapset asuvat Mikkelissä, mutta minä olin viihtynyt Juvalla, sillä siellä oli paljon ystäviä.

Tulipalon jälkeen tilanne oli täysin toinen, ja minun piti saada etäisyyttä. Pian löysin Mikkelistä tilavan kerrostalokaksion.

Tytär oli ehdottanut ihan pientä asuntoa, etten keräisi turhaa tavaraa. Suhteeni tavaraan on kuitenkin muuttunut. Kun on ikää eikä komeroitakaan ole monta, hankin vain tarpeellista.

Yritän ajatella valoisasti elämää eteenpäin. Tunnen syvää kiitollisuutta kaikkia minua auttaneita kohtaan. Aina kun jonkun kanssa asiasta puhun, siunailen, että kaikkien henki säästyi. Koen, että se oli onni.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 5/2022.