Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten sanonut Aki ja Heli Palsanmäelle, että heidän pihalleen joskus vielä jonotetaan, he olisivat tikahtuneet nauruun. Nyt parin huutokaupassa nauraa yleisö.

Rössäkkää ei enää ole. Eikä tule, jos Aki Palsanmäki saa päättää. Hän istuu huutokauppasalinsa pienen tiskin takana ja katselee ympärillään levittäytyvää tavarapaljoutta. Siitä kaikesta pitäisi päästä eroon illan aikana. 

Ollaan Keski-Suomessa, pienessä maalaishuutokaupassa, kuten Aki Palsanmäki omaansa ja hänen vaimonsa Helin yritystä kutsuu. Sitä, jota sadattuhannet katsojat seuraavat televisiosta.

Mitä ihmettä on rössäkkä?

– Kaikenlaista epäkelpoa härpäkettä ja romua, rikkinäistä leivänpaahdinta ja sähkökojetta, Aki selostaa. 

Sellaista, jota riitti huutokaupassa enemmän kuin tarpeeksi ennen suosiota ja tv-julkisuutta. 

– Isäukko oli hentomielisempi ottamaan kaikenlaista myyntiin, sellaistakin, mikä ei taatusti myynyt, Aki huokaa, mutta näyttää silti tyytyväiseltä. 

Aleksi Nuotio kuvaa, kun Heli ja Aki katselevat illalla myytäviä tavaroita.
Aleksi Nuotio kuvaa, kun Heli ja Aki katselevat illalla myytäviä tavaroita.

Heli rakastaa leipomista, mutta väkeä on niin paljon, että huutokaupan herkut pitää tilata muualta.
Heli rakastaa leipomista, mutta väkeä on niin paljon, että huutokaupan herkut pitää tilata muualta.

Pöydillä lepäilee ehjää lasitavaraa, koriste-esineitä ja sopivassa määrin eksoottista rupeloa, tavaraa, jonka käyttötarkoitus on meklarillekin joskus hämärän peitossa. Se pitää mukavasti kaupanteossa pientä jännitystä yllä, kunhan sitäkään ei ole liiaksi.

– Ennen tätä isän työn jatkamista en ollut yhtään kiinnostunut vanhasta tavarasta, joten onhan tämä ollut pitkä tie. Kaikki, mitä olemme hommasta oppineet, olemme oppineet kantapään kautta. 

Väenpaljous on etu

On perjantai-iltapäivä. Aki ja Heli ovat saaneet illan huutokaupan tavarat pöydille. Ympärillä Huutokauppakeisari-sarjan kuvausryhmä asettelee mikrofoneja salin kattoon. Tila on yllättävän pieni. Siksi tuoleja levitellään pitkin pihamaata kuin kesäteatterin katsomoksi, jotta kaikki mahtuvat mukaan. 

Kun mikrofonit on ruuvattu paikoilleen, on aika ottaa muutama otos. 

"Ollaan sovittu, että jos kuvauksissa on jollain huono päivä, se pitää heti sanoa."

Olavi Virta alkaa laulaa suuhun sulavasta sokeripalasta, kun vanha, illalla myytävä gramofoni pärähtää käyntiin.

– Älä unta näe. En tanssi enkä pyörähtele mihinkään, Aki murahtaa ohjaaja Heli Turjan ehdotukselle, että pariskunta voisi ottaa muutaman paritanssipyörähdyksen. Niinpä ei tanssita, vaan Aki seistä harottaa kohtauksessa ilman ensimmäistäkään askelkuviota. Se saa kelvata. 

Jokaista sarjan jaksoa kuvataan kolme päivää, ja kuvaukset huipentuvat aina itse huutokauppaan. Sen lisäksi tulevat meklarointikeikat ja tavaran hankintareissut. Tahti on tiukka.  

– Onhan se, mutta onneksi näissä kuvauksissa on aina hyvä tunnelma. Ollaan sovittu, että jos jollain on huono päivä, se pitää heti sanoa, Heli Palsanmäki toteaa. 

Otosten jälkeen pariskunta päässee hetkeksi istahtamaan, ennen kuin kotitalon portit avataan. Jo nyt, kolme tuntia ennen huutokaupan alkua, portilla seisoskelee väkeä. Suurelle parkkipaikalle on kertynyt jo aamusta alkaen asuntoautoja päivää viettämään. 

Väki jonottaa huutokauppaan monta tuntia. Moni jopa yöpyy Palsanmäkien parkkipaikalla.
Väki jonottaa huutokauppaan monta tuntia. Moni jopa yöpyy Palsanmäkien parkkipaikalla.

Rössäkän häviämisen lisäksi väenpaljous on Akin mielestä toinen tv-suosion myötä tullut etu. Ja hyvä niin, sillä ilman väkeä huutokauppaa on hankala käydä. 

– Vielä muutama vuosi sitten oli välillä niin hiljaista, että mietimme vakavasti koko homman lopettamista. Kun väenkourallisen kanssa täällä koko illan mesosi, ei ollut kovin juhlava tunnelma, Aki toteaa. 

Omana ittenä vaan

Ei kannata jäädä väkijoukon eteen. Se on Akin neuvo, kun portit avataan. Neuvo on hyvä, sillä ensimmäiset todella rynnivät pihalle. 

Osa ihmisistä kasaantuu makkarakojun luokse, osa kerääntyy tarkastelemaan huudettavia esineitä. Kamerat surisevat. Ihmiset haluavat hanakasti yhteiskuvaan Keski-Suomen komeimmaksi mieheksi ja Vuoden tv-esiintyjäksi valitun Akin kanssa. 

– Välillä uteliaisuus hämmentää. Ei näin huutokauppapäivinä, vaan silloin kun väkeä tupsahtelee pihaan ihan kutsumatta, Heli myöntää. Hänelle julkisuuteen totuttelu oli iso juttu, hän kun on pohjimmiltaan aikamoisen ujo. 

– Ensimmäiset tuotantokaudet olin ihan kohmeessa, ja se näkyi sarjassakin. Nyttemmin olen rentoutunut, hän tuumii.

"Aina ollaan tehty tätä omina ihtenämme."

Myös Akia jännitti aluksi. Huutokauppakeisari väittää lapsena olleensa luokan hiljainen poika ja kärsineensä esiintymiskammosta niin, että esitelmätkin tuli pidettyä pulpetista.

– Kun ensimmäisen kerran olin täällä meklarina, jännitin niin, että hyvä kun pysyivät maljakot käsissä. Ja hyvä kun oli kymmenen asiakasta! Aki hymähtää. 

Nyt molemmat uskaltavat jo katsoa omia suorituksiaan tv-sarjassa suuremmin voihkimatta. 

– Jopa äitini on viime aikoina uskaltautunut kertomaan ihmisille, että olen hänen tyttärensä. Häntä ujostutti alkuvuodet, että mitähän ihmiset miettivät, joten ollaan ujoja jo monessa polvessa, Heli nauraa. 

Mutta kun kangisteluista päästiin, homma on alkanut sujua. 

– Aina ollaan tehty tätä omina ihtenämme. Kun ei osata muuta edes esittää, Aki summaa ja hörppää huikan vesipullosta.

Seuraavan kerran samanlaiseen ylellisyyteen on aikaa noin kuuden tunnin kuluttua. 

Erkki Kauppinen huutaa Arabiaa. "Maitokannuja on jo toistasataa."
Erkki Kauppinen huutaa Arabiaa. "Maitokannuja on jo toistasataa."

Poronsarvet löytävät ostajan. "Toisen jauhoin sun puuroosi", Heli letkauttaa Akille.
Poronsarvet löytävät ostajan. "Toisen jauhoin sun puuroosi", Heli letkauttaa Akille.

Vanhan perään huutajia

Hyvissä ajoin ennen huutokaupan alkua saapuu myös Erkki Kauppinen. Hän nappaa tiskiltä tottuneesti kahvin ja istahtaa penkille. 

– Erkki on vakikalustoa, Aki huikkaa ennen kuin häviää ihmismassaan. 

Erkki virnistää, tottahan se on. Hän on käynyt huutokaupoissa alusta alkaen, yli 27 vuotta. 

Erkki oli paikalla silloinkin, kun Aki meklaroi ensi kerran. Huutokauppa oli jäänyt Akille hänen isänsä kuoltua. Paikan kokenut meklari oli sairastunut, eikä Akilla, entisellä esiintymiskammoajalla, ollut muuta vaihtoehtoa kuin tarttua itse nuijan varteen.  

– Ihan hyvin se meni, ei siinä kummempia hässäköitä ollut, Erkki toteaa. Hän muistaa antaneensa Akille yhden neuvon: meklari ei saa ikinä hermostua, vaikka kuinka huudettaisiin alhaisia hintoja. 

"Vanha kiehtoo niin, että varmaan kun akka kuolee, haen kunnalliskodista uuden tilalle."

– Eikä Aki ole hermostunut, vaikka välillä on ollut ankeita aikoja, Erkki sanoo. Hän on itsekin ahkera huutaja, tosin ei kesäaikaan. Silloin hinnoissa on hänen makuunsa liikaa turistilisää. 

– Kyllä tämä harrastus on kerryttänyt kotiin tuhansia tarpeettomia esineitä. Vanha kiehtoo niin, että varmaan kun akka kuolee, haen kunnalliskodista uuden tilalle.

Vaikka tänään on turistihinnat, pari esinettä miestä silti kiinnostaa.

– Kyllä nuo Valion paimenpoika- ja lehmäpatsaat menisivät hyvin hyllyn päällä kaiken muun turhan joukossa. 

Koko kansan Markku 

Erkin viereen istahtaa makkara kädessä mies, jonka paidassa lukee: ”Jokainen on oman elämänsä Markku.” 

Myös Markku Saukosta on tullut tv-ohjelman myötä julkkis. Hirvaskankaan McGyveriksi ristitty mies loihtii ohjelmassa  erilaisesta romppeesta kaikenlaista kiinnostavaa. Tälle päivälle hän on tuunannut vanhoihin ikkunapokiin peilit. 

Markku Saukolle huutokauppa on vastapainoa kaivinkoneen kopissa istumiselle.
Markku Saukolle huutokauppa on vastapainoa kaivinkoneen kopissa istumiselle.

Helena Tynellin maljakko on helppo myydä. Kuvaajat Aleksi Nuotio ja Kristian Isotalo katsovat lasiesinettä.
Helena Tynellin maljakko on helppo myydä. Kuvaajat Aleksi Nuotio ja Kristian Isotalo katsovat lasiesinettä.

Markku hymyilee niin leveästi, että on vaikea uskoa hänen istuneen jo täyden työpäivän kaivinkoneen kopissa. Tällä samalla pihalla hänkin aikoinaan tutustui Akiin.

– Tunsin jo Akin isän, ja Akiin tutustuttuani huomasin aika pian, että meillä huumori kohtaa. Ei olla kumpikaan ihan siitä yrmyimmästä päästä, Markku virnistää ja nousee vähän väliä nöyrästi pyytelijöiden keskelle yhteiskuviin.

– Onhan tämä vähän hämmentävää, kun joka kaupassa tunnistetaan. Mutta kun ei osoitettaan jakele, niin ihan mukavasti tässä vielä elellään, Markku sanoo ja nappaa rahastustuslaukun käteensä. Toinen työpäivä yhden perjantain aikana on alkamassa. 

Paljon puhetta huudoista

Palsanmäkien piha on tupaten täynnä, kun huutokauppa vihdoin alkaa. 

– Alin huuto viisi euroa, kymppiin asti alin korotus euron ja sen jälkeen kaksi euroa, luettelee Aki yleisölle. Hän marssii sisältä pihamaalle ja takaisin, sillä jokaisen huudon on kuuluttava monisatapäiselle yleisölle. 

Ihmiset tutkivat tarkoin huutokauppakohteita ennen kuin huutavat niitä.
Ihmiset tutkivat tarkoin huutokauppakohteita ennen kuin huutavat niitä.

Rahamies lahjoitti lelun pojalle.
Rahamies lahjoitti lelun pojalle.

Markku kulkee Akin perässä. Hän esittelee aina huudettavaa tuotetta ja rahastaa sen huudon päätteeksi. 

Aki etenee vauhdilla tavarasta toiseen. Aina välillä hän improvisoi jotain huutojen väliin. Myy Arvon penaalia tai kommentoi huutoja.

– Sitten kannattaisi siellä naisihmisten vähän höllentää ylimpiä nappeja, jos kuviin mielitte. Täällä on tänään Erotiikan Maailman toimittaja ja kuvaaja mukana, hän veistelee, ja naiset nauravat. 

Alkuun ihmiset huutavat selvästi aremmin. Se on Erkki Kauppisen mukaan aika tyypillistä. 

– Joskus saatan huutaa ensimmäisen vitosen ihan siksi, että päästään alkuun, hän kertoo. Erkki on asettunut istumaan salin perälle, muiden kanta-asiakkaiden kanssa. 

"Omia huonoja hankintoja ei kannata jäädä suremaan."

– Tässä porukassa huudetaan vähän, mutta puhutaan paljon, hän toteaa. 

No, huudetaan silti jotain. Huutojen edetessä miesjoukon jaloista löytyy muun muassa rautainen mötikkä. Sellaisella saa kuulemma veneen vedettyä vedestä maalle. Tosin venettä ei kenelläkään ole. 

– Aina silloin tällöin huudetut tavarat tulevat myöhemmin taas myyntiin, kun niille ei löydy kotona tarvetta. Mutta niin se vaan on, ettei omia huonoja hankintoja kannata jäädä suremaan. En oikeastaan edes muista niitä, Erkki nauraa. 

Panssarivaunu pitää saada

Ilta pimenee, mutta tavaraa tuntuu riittävän. Valion patsaat menevät, eivät Erkille, vaan ennakkohuutajalle. Gramofoni löytää uuden kodin, samoin Markun väsäämä ikkunanpokapeili. 

Jossain vaiheessa paikalle putkahtaa kaksi rahamiestä. Toinen heistä huutaa itselleen tukevilla hinnoilla erinäisiä kermanekkoja ja koriste-esineitä. Pihamaalla aletaan kuiskia. Selviää, että mies on voittanut juuri raveissa. 

Kun Aki Palsanmäki vitsailee, huutajia naurattaa.
Kun Aki Palsanmäki vitsailee, huutajia naurattaa.

– Aina välillä tänne tulee joitakin vähän ottaneina, kertoo keltaiseen huomioliiviin sonnustautunut Veikko Pellinen. Hän on hoidellut järjestysmiehen töitä vuosia muttei ole koskaan törmännyt täällä järjestyshäiriöihin. Eikä poliiseihin. 

– Jostain syystä täällä taitaa käydä vain mukavia ihmisiä, kaikki sopivat joukkoon. 

Kuin Veikon sanojen vahvistukseksi rahamiehet alkavat tehdä sopuisasti lähtöä. Toisella on käsissään iso läjä astioita, toisella vanha lelupanssarivaunu. Mies seisoo lelu kädessään hetken toimettomana, ennen kuin tekee päätöksen.

Hän ojentaa lelun pojalle, joka huusi sitä hänen kanssaan hetken kilpaa, ja kääntyy sitten sanaakaan sanomatta kohti porttia. Poika jää onnellisena silittelemään uutta aarrettaan, kun rahamiehet kömpivät tavaroineen taksiin. 

Yhteinen kaapin paikka

Puoli kymmenen aikaan tapahtuu jälleen kerran ihme: Palsanmäkien pöydät ovat tyhjentyneet. Väkikin on illan mittaan vähentynyt, mutta sitä on edelleen paljon. 

Aki pujahtaa käymään kodin puolella, mutta palaa pian takaisin. Hän asettuu vielä muutamaan yksityiskuvaan ennen kuin on aika ottaa vielä muutama otos ohjelmaa varten.

"Me ollaan hiouduttu niin tiukasti yhteen kuin vain on mahdollista."

Eikö tähän koskaan kyllästy? 

– Ai Heliin vai huutokauppaan? Aki kysyy.

Kumpaankaan ei kyllästy.

Vaikka homma ei ole ollut alun pitäen kummankaan kutsumus, se on vuosien varrella imaissut mukaansa. Tavara, kaupanteon jännitys, ostajien ilo. Ne innostavat jatkamaan.

– Me ollaan hiouduttu niin tiukasti yhteen kuin vain on mahdollista. Kun raahaamme Helin kanssa jotain kaappia, meidän ei tarvitse sanoa, kumpikin tietää, mihin se pitää laskea, Aki toteaa ja puraisee nopeasti suuhunsa palan makkarasta.

On aika kuvata loppukohtaus. Siitä tulee jo kuin itsestään ihan kohteittensa näköinen.

Tv-ohjelman tuottaja kävi huutokaupassa aluksi salaa. "Kun minua pyydettiin ohjelmaan, luulin sitä vitsiksi", Aki muistelee.
Tv-ohjelman tuottaja kävi huutokaupassa aluksi salaa. "Kun minua pyydettiin ohjelmaan, luulin sitä vitsiksi", Aki muistelee.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 15/2015.

Huutokauppakeisarista uusi kirja

Huutokauppakeisari Aki Palsanmäki tarinoi ja asettaa tavarat ja hinnat paikoilleen Tommi E. Virtasen uudessa kirjassa Suomen Huutokauppakeisari: Keisarin vanhat aarteet (Johnny Kniga kustannus). 

Kirjassa kerrotaan Huutokauppakeisari-ohjelman synnystä ja Aki Palsanmäestä suomalaisten elämän hinnoittelijana. Samalla paljastuu jotakin suomalaisuudesta, kulttuurihistoriastamme ja intohimojemme kohteista. 

Mukana on myös tarinoita ohjelmassa vierailleista julkkisista. Lisäksi Akin huutokauppakoulu, jossa Palsanmäki antaa vinkkejä kaupantekoon, kertoo väärennöksistä ja suosituimmista huutokauppatavaroista. 

 

-valone-Käyttäjä698
Seuraa 
Liittynyt11.3.2016

Ujous kiusasi huutokauppakeisari-Akia: "Jännitin niin että maljakot meinasi tippua käsistä"

Vierailija kirjoitti: Ei tuollaista halvalla tehtyä junttihuumoria jaksa katsella, paremminkin voi aikansa käyttää. Eikö kaikki hupiohjelmat tehdä halvalla, ainakin ne vaikuttaa siltä,se vähä mitä olen vaivautunut katsomaan, että tietäisin mistä puhutaan. Paras on -pitääkö olla huolissaan ja pelimies, on sentään aika "spontaani" meininkiä, vaikka jotkut "kirjailijat" paperista lukeekin. Jos on pakko jotakin tositeeveetä katsoa,on parasta vaan kun katsotaan Heliä, Akia ja Markkua, ne on ainakin...
Lue kommentti

Pukusuunnittelija Marjatta Nissinen uurasti varusteet uuden Tuntematon sotilas -elokuvan 150 näyttelijälle ja tuhansille avustajille. Se tarkoitti kierrosta puvustamoissa ympäri Suomen. Isona apuna olivat myös keräilijöiden aarteet. 

Vantaan Varistossa sijaitseva halli on täynnä vaaterekkejä, rullakoita ja laatikoita. Sotilaalliseen järjestykseen asetetuissa tangoissa roikkuu armeijan harmaita: mantteleita, sarkatakkeja, lumipukuja, housuja. Metallihäkeissä on saappaita ja kypäriä.

Halli ei ole puolustusvoimien varusvarasto, vaan Aku Louhimiehen Tuntematonta sotilasta puvustavan Marjatta Nissisen puolentoista vuoden työ. Se alkoi kesällä 2015, kun hän sai käsikirjoituksen lukeakseen.

Nissinen laati alustavan budjetin: paljonko tarvitaan väkeä ja aikaa, mitä maksaa. Hän kokosi 15 ammattilaisen ryhmän, johon kuuluivat puvustopäällikkö, puvustajia, assistentteja ja harjoittelijoita.

Nissinen on kokenut sotafilmien tekijä. Eri melskeissä käytetyt vermeet olivat hänelle entuudestaan tuttuja elokuvista Raja 1918, Etulinjan edessä ja Tali-Ihantala.

– Loppukesästä kiersin puvustot ja varasin kaiken mahdollisen. Syksyllä pakettiautoryhmä lähti kahden viikon kierrokselle hakemaan vormut Vantaalle.

Patinoituja asuja.
Patinoituja asuja.

Kuvauksissa käytetään aitoja 1940-luvun kenkiä.
Kuvauksissa käytetään aitoja 1940-luvun kenkiä.

Keräilijöiden aarteita

Pitkän pöydän ääressä puvustaja-assistentti Veli Uusitupa patinoi lumipukujen nappeja ruskeasta väriliidusta sekoitetulla mönjällä.

– Sen on paras lähteä pesussa, koska vaatteet pitää palauttaa hyvässä kunnossa. Pilalle menneet tietenkin korvaamme, Uusitupa kertoo.

Yleisradion puvustoista löytyi noin kolmannes tarvittavista varusteista. Paraatikohtauksiin saatiin univormuja Kansallisteatterista ja Ruotsalaisesta teatterista. Tärkeitä lähteitä olivat myös taistelunäytöksiä ja -elämyksiä järjestävät yritykset Milform Säkylässä ja Camp Degerö Länsi-Uudellamaalla.

"Näyttelijät ovat mahtava porukka täynnä energiaa ja karaktääriä. kuin yhtenäinen eläin."

Keräilijät ovat aina kullan arvoisia. Heiltä on saatu lainaksi merkkejä, kypäriä, päähineitä ja erikoisvarusteita.

– Puukot ovat mestari Taisto Kuortin kokoelmista. Tietokirjailija, kapteeni evp. Juha E. Tetri on ollut mukana kunniamerkkiasiantuntijana, Nissinen luettelee.

Keräilijöiden aarteet voivat olla arvokkaita, joten niistä täytyy pitää hyvää huolta.

Pääroolien esittäjillä on omat nimikoidut rekkitankonsa.
Pääroolien esittäjillä on omat nimikoidut rekkitankonsa.

Nimekäs ryhmä

Nissinen tutki tarkoin Edvin Laineen ja Rauni Mollbergin Tuntematon-elokuvat.

– Kateellisena katselin Laineen näyttelijöitä, joista osa oli itse ollut rintamalla. Varusteet olivat aitoja, mahdollisesti vielä omia.

Uudessa Tuntemattomassa käytetään osin samoja vaatteita kuin Mollbergin elokuvassa yli 15 vuotta sitten. Kuvauksissa ne kuluvat. Nissinen analysoi, mitä ylipäätään oli tarjolla neljän rintamavuoden katteeksi. Seuraavaan suomalaiseen sotaelokuvaan tarvitaan jo uusia, hän arvioi.

Nissinen ei ollut aiemmin tehnyt yhteistyötä ohjaaja-tuottaja Aku Louhimiehen kanssa. Työ on kuitenkin sujunut hyvin.

– Louhimies on rauhallinen tai ainakin pysyttäytyy rauhallisena. Hän on tarkka ja tietää mitä tahtoo. Nämä ovat tärkeitä ominaisuuksia, koska kuvauksissa tulee aina yllätyksiä.

Myös nimekästä näyttelijäryhmää Nissinen kehuu: Eero Aho, Aku Hirviniemi, Jussi Vatanen, Joonas Saartamo...

– Se on mahtava porukka, täynnä energiaa ja karaktääriä. Se on kuin yhtenäinen eläin.

Saappaat poikineen

Puvuston takanurkassa kenkäsuunnittelija Hanna Kainulainen lankkaa pikimustia sotilassaappaita. Niitä tarvitaan satoja: suomalaisia, venäläisiä, saksalaisia. Joissakin kohtauksissa on myös siviililapikkaita.

Kainulainen hankki 1600-luvun jalkineet Mika Kaurismäen Tyttökuningas-elokuvaan. Sen pukusuunnittelusta Nissinen sai Jussin ja oli myös ehdolla kanadalaisen Screen Awards -palkinnon saajaksi. Tällä kertaa ei vielä tärpännyt.

– Screen Awards on Kanadan Oscar. Palkinto olisi ollut kauan kaivattu tunnustus suomalaiselle pukusuunnittelulle, Nissinen toteaa.

"Tämä on seisoma- , kävely- ja kyykistelytyötä."

Marjatta Nissinen seuraa, kuinka kenkäsuunnittelija Hanna Kainulainen huoltaa saappaita.
Marjatta Nissinen seuraa, kuinka kenkäsuunnittelija Hanna Kainulainen huoltaa saappaita.
Lumipukujen napit patinoidaan väriaineella, joka lähtee pesussa pois.
Lumipukujen napit patinoidaan väriaineella, joka lähtee pesussa pois.

Tuntemattoman budjetti on suomalaisessa mittakaavassa valtava, ennätykselliset seitsemän miljoonaa euroa. Kotimaisissa tuotannoissa puvustukseen lohkeaa Nissisen mukaan yleensä noin yksi prosentti. Kuusi prosenttia olisi oikeampi luku.

– Puvustus voi kohtauksesta riippuen kattaa 70 prosenttia kuvapinta-alasta, hän laskee.

Kolmessa vuorossa

Kovimmalla puvustajan työssä ovat Nissisen mukaan jalat.

– Tämä on seisoma- , kävely- ja kyykistelytyötä, vaatteiden ja varusteiden siirtelyä ja sovittamista. Jalat rasittuvat ja kroppaa särkee.

Haaste on myös hengen ylläpitäminen stressaavissa oloissa. Työtä tehdään kolmessa vuorossa, ja osa paiskii 12 tunnin päiviä.

Aamut ovat aikaisia. Kun yksi porukka on puvustanut kohtauksen ja se on kuvattu, seuraava alkaa purkaa sitä. Viimeinen ryhmä kuivaa vaatteet yöllä.

– Kesäkuvauksiin Vekaranjärvelle tavarat kuljetettiin konteissa. Oli Suomi-kontti, Venäjä-kontti, siviilikontti, kuivauskontti, huoltokontti ja näyttelijöiden pukeutumiskontti.

Konekiväärikomppanian miehet marssimassa Äänislinnan paraatissa, joka kuvattiin Suomenlinnassa viime syksynä.
Konekiväärikomppanian miehet marssimassa Äänislinnan paraatissa, joka kuvattiin Suomenlinnassa viime syksynä.

Suomenlinnan kuvauksissa oli paikalla myös siviileiksi pukeutuneita avustajia.
Suomenlinnan kuvauksissa oli paikalla myös siviileiksi pukeutuneita avustajia.

Nissinen itse ei osallistu kuvauksiin. Niiden aikana hän jatkaa puvustamista, valmistelee seuraavaa kohtausta tai tulevien päivien kuvauksia.

– Sanotaan, että kuvaaminen on tekninen suoritus. Ei siinä suunnittelijaa enää tarvita,

Nissisen oikea käsi, key wardrobe Janne Karjalainen hypistelee rekin edessä lumipukuja, joista osa on vitivalkoisia, osa patinoituja. Hän kertoo välillä sovittavansa pukuja itselleen etukäteen, jos sovitukseen on tulossa suunnilleen hänen kokoisensa näyttelijä tai avustaja.

– Minä olen mukana kuvauksissa. Key wardroben tehtävänä on seistä kameran vieressä ja vahtia, että lähi- ja laajakuvat samasta kohtauksesta pysyvät jatkumossa, klaffissa.

Mallina maailmalla

Kuopiossa 1954 syntynyt Nissinen on aina osannut piirtää. Hän on myös nuoresta pitäen ommellut omat vaatteensa. Luova ammatti ei silti tullut hänelle aikoinaan mieleen.

– Minä olin insinööri-isäni tapaan perheen matemaatikko. Sisareni ja äitini olivat taiteilijaluonteita.

Nissinen muutti 18-vuotiaana Helsinkiin ja hankki elantoa pakkaajana Anna-lehden kaavapalvelussa. Häntä käytettiin myös sovitusmallina, koska hän oli "oikean kokoinen".

Annan kuvaaja huomasi Nissisen mahdollisuudet. Yksi asia johti toiseen. Nissinen löysi itsensä Muoti + Kauneus -lehden isoista kuvauksista, joiden tuotoksista ranskalaiset agentit kiinnostuivat.

– Olin suihkussa, kun he soittivat ja kertoivat haluavansa tavata heti. Menin tukka märkänä ilman meikkejä, au naturelle. Minut pyydettiin Pariisiin siltä istumalta.

Marjatta Nissisellä on kokemusta mallintöistä.
Marjatta Nissisellä on kokemusta mallintöistä.

Nissinen sai neuvon ottaa mukaan lentolipun, jossa on avoin paluupäivä. Lisäksi oli hyvä olla käteistä sen verran, että pääsee tarvittaessa taksilla lentokentälle. Jos mallikokelas ei täyttänyt agenttien odotuksia, hänet saatettiin jättää täysin omilleen.

Nissinen ei tarvinnut taksirahaa. Hän teki vuodesta 1973 lähtien yli kymmenen vuotta mallintöitä Pariisissa ja Milanossa.

Tutuksi tulivat suuret muotitalot, kuten Kenzo ja Dior, jonka mallikoulun hän kävi. Hänen kuviaan ilmestyi muun muassa La Mode Internationalissa ja Ranskan Voguessa.

Savour the light, please, nautiskele valosta, Nissinen tyylittelee alan termein, kun kuvaaja pyytää häntä poseeraamaan.

Lantio työntyy eteen, kädet nousevat tyylikkääseen asentoon ja katse on terävä kohti kameraa.

Kohtalona elokuva

Elokuva-alalle Nissinen kertoo päätyneensä lähes vahingossa. Kerran hän vain oli tokaissut haluavansa isona pukusuunnittelijaksi.

Taustalla olivat puvustajan ja lavastajan puuhat Raahen nuorisoteatterissa. Hän oli myös aina kerännyt kuvia eri aikakausien vaatetusta silmällä pitäen. Pariisin-vuosina hän oli istunut paljon elokuvissa oppiakseen kieltä.

Ratkaiseva askel oli, kun hänet houkuteltiin kuvaussihteeriksi ja puvustoharjoittelijaksi Edvin Laineen elokuvaan Viimeinen savotta. Tammikuisen Taivalkosken hangessa rämmittyään hän tajusi olevansa oikealla alalla.

Nissinen pyrki Taideteolliseen korkeakouluun mutta ei päässyt, koska ei sanojensa mukaan osannut alan termejä. Hän lähti uudestaan Italiaan, tällä kertaa palkattomaan työharjoitteluun.

– Pääsin yhtiöön, joka teki ensimmäistä pitkää elokuvaansa. He tarvitsivat käytännön tyypin, joka pystyttäisi puvuston ja maskeeraisi. Olin opiskellut maskeerausta Pariisissa.

Sotatapahtumat ja ylennykset aiheuttavat muutoksia univormuihin ja arvomerkkeihin.
Sotatapahtumat ja ylennykset aiheuttavat muutoksia univormuihin ja arvomerkkeihin.

Nissinen teki sekalaisia teatterihommia Napolissa ja Roomassa. Kun hän jälleen palasi Suomeen, häntä pyydettiin mukaan Timo Linnasalon Aurinkotuuli-elokuvaan.

– Hämmästyin, koska ei Italiassa ollut alle 40-vuotiaita pukusuunnittelijoita. Nuoremmat olivat kokeneempien assistentteina.

Nissinen pyrki uudestaan Taideteolliseen – ja pääsi. Valmistuessaan 1986 hän sai stipendin parhaasta lopputyöstä.

Kaikkien sota

Hallin takaosassa roikkuu tangoissaan yllättävän paljon siviilivaatteita. Uudessa Tuntemattomassa näytetään aiempia filmatisointeja enemmän kotirintamaa.

– Tässä on Kariluodon vaimon Sirkan vaatteita. On aamu- ja yöpaitoja sekä mekkoja, Nissinen esittelee naisellisia asusteita.

Elokuvassa esiintyy myös Antero Rokan jälkikasvu. Nissinen nostaa laatikosta aitoja 40-luvun jalkineita.

Lapset varttuvat sotavuosina 1941-1945. Esimerkiksi Terttuja on elokuvassa kolme, Tenhoja ja pikku Toivoja kaksi. Isompien vaatteet kiersivät pienemmille, niin kuin suomalaisissa perheissä aikoinaan.

– Sota oli kaikkien sota. Oli kotirintama ja rintamalla suomalaisten miesten rinnalla juutalaisia, tummaihoisia sekä kymmeniätuhansia lottia eri tehtävissä, Nissinen luettelee.

Puvustamon ilmoitustaululla ovat tallessa ohjeet, koepalat ja kokardit.
Puvustamon ilmoitustaululla ovat tallessa ohjeet, koepalat ja kokardit.

Jännitys tiivistyy

Kun kuvaukset ovat ohi ja porukan työ päättyy, puvusto tyhjennetään ja pidetään juhlat.

– Minulle on soitettu ja kysytty, milloin puramme puvuston. Kesällä Tuntematon on useissa kesäteattereissa, joten kamoille riittää kysyntää, Nissinen naurahtaa.

Elokuva saa ensi-iltansa 27. lokakuuta. Sitä ennen Nissinen ja muut tekijät saavat nähdä raakaleikatun version, josta voidaan vielä eliminoida virheet.

– Odotan vain henkeä pidättäen, että upea materiaali leikataan kokoon suurella viisaudella, Nissinen huokaisee.

Tulevista projekteista hän ei voi puhua, koska nimet eivät vielä ole papereissa. Kyse on elokuvasta, kahdestakin. Molemmat sijoittuvat 1900-luvun alkuun.

Pitkästä kokemuksesta on Nissisen mukaan hyötyä siinä, että on oppinut pakkaamaan autoon kaiken kuvauksissa tarvittavan. Silloin kiireisen logistiikan keskellä aikaa jää myös luovalle ajattelulle.

– Silti jokainen elokuva on aina ensimmäinen, hän sanoo.

Marjatta Nissinen ja malliompelija Matias Hirvonen syventyvät karvalakkien saloihin.
Marjatta Nissinen ja malliompelija Matias Hirvonen syventyvät karvalakkien saloihin.


Puvustajan työmaa

  • 80 kuvauspäivää
  • 45 pääroolia
  • 150 puheroolia
  • 3500 avustajaa
  • 14000 avustajapäivää
  • 90-120 puettavaa
  • per kuvauspäivä
  • 10000 kyykistystä
  • pukemiseen
  • 1300 asustekertaa
  • 300 paria saappaita
  • 100 paria siviilikenkiä
  • 150 kypärää
  • 200 metriä rekkejä
  • 15 rullakkoa
  • 6 merikonttia

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 8/2017.

Tuntematon 3 x filmille

Väinö Linnan romaani ilmestyi 1954 ja Edvin Laineen ohjaus elokuvasta 1955. Roolitöistä jäivät mieleen Reino Tolvasen Rokka, Heikki Savolaisen Hietanen ja Kosti Klemelän Koskela.

Rauni Mollberg tarttui romaaniin 1985. Päärooleissa olivat uuden sukupolven näyttelijät, kuten Pirkka-Pekka Petelius ja Kari Väänänen. Amatöörinäyttelijä Mika Mäkelä esitti Rahikaista.

Aku Louhimiehen Tuntemattoman ensi-ilta on 27.10. Louhimies on hyödyntänyt siinä myös kirjan esiversiota Sotaromaania (WSOY 2000).

Sulo Karjalaisella on ympärillään erikoinen hovi, kuusi karhua. Ainutlaatuinen luontosuhde sekoittuu kuitenkin suruun, ikämiehen yksinäiseen karhunpainiin. Perintöprinssi lähti ennen aikojaan. 

Pihaa päivystävän koiran haukussa on paatosta ja parkua. Niin paljon, että Sulo Karjalainen herää ja kömyää ihmeissään ikkunaan.
– Pimiässä katsoin, että joku iso mies siinä seisoo. Ei ollut mies, oli karhu. Yksinäinen hiippailija, hetken päästä jo mustan metsän nielaisema.

Näillä selkosilla, Kuusamossa, karhuhavainto ei ylitä paikallislehden uutiskynnystä. Omien karhujen luona on kuitenkin käytävä ennen kuin Sulo tohtii asettua uudelleen levolle. Tuskin omat otsot mehtäläistä näkivät mutta aivan varmasti haistoivat. Ehkä tunsivat pelkoakin. Kuten joskus aamuvarhain tai iltasella, kun niiden antaa kulkea vapaana, kaadella kantoja ja piehtaroida. Voimansa tunnossa, mutta koko ajan varuillaan.

– Nuorempana ne juoksivat edestakaisin kuin koirat, eivät laskeneet silmistään, suojelivat. Kerrankin pakottivat väistymään lähestyvän hirvitokan jaloista.

Näitä suojelijoita ovat uroskarhut, nyt jo parikymppinen Vyöti ja sen kymmenvuotias poika Juuso. Isäntäänsä ainutlaatuisella tavalla luottavia ja leimautuvia. Kultapoikia ja Suuriaherroja. Petoeläimiä, joiden inhimillisyys kiehtoo ja riipaisee.

Hellyydenkipeä Juuso kärttää isännältä lettivehnästä ja katsekontaktia.

Naaraskarhut ovat puolta pienempiä – ja itsenäisempiä. Ja ne saavat uroksilta helposti päin näköä, jos ovat liian ollakseen. Mutta silloin Sulo ärähtää: nyt lopetat justiinsa! Heikomman puolella aina muutenkin.

Sulon ja karhun ensi kohtaaminen

Talo seisoo niemellä, ison ja pienen Kerojärven välissä. Komeasti kaartuva maisema Iijoen latvoilla, naapurisavut kaukana. Vanhan, jo rispaantuneen päärakennuksen vieressä seisoo uusi, mutta laitumet ovat lapsuudesta asti tutut. Karjalaisten sukua on pyörinyt samoilla rannoilla 1600-luvusta lähtien.

Ensimmäiseen karhuunsa Sulo törmäsi kahdenksanvuotiaana. Lampaita lounaakseen raadellut kontio makoili kuusen katveessa. Sen verran vaivautui urahtamaan, että poika lensi tuulispäänä kotiin.

Linnuntietä Sulo paineli yleensä kouluunkin – metsän halki sinne oli vain nelisen kilometriä. Syyspimeillä kyllä pelotti, käsikopelolla piti yrittää pysyä oikealla reitillä. Varsinkin silloin, jos isä sai illalla päähänsä, että pojan piti lähteä naapurista tupakkaa lainaamaan. Käsky se oli, ei pyyntö... muuten melko lempeä kasvattaja. Poromies, pitkiä aikoja pois kotoa.

Äiti hoiteli yhdeksää lasta ja karjaa. Ja totta vieköön tiesi, miltä työ maistuu. Mutta ahkera oli isäkin, virallista sankariainesta. Kaukopartiomiehenä ansioituneen Väinön lukuisat mitalit ovat kamarin seinällä mustissa kehyksissä.

Vähän sivummalla on kehyksissä Sulon pari vuotta sitten saama kunniakirja Vuoden kaupunkilainen. Muuten Kuusamon päättäjät eivät ole miestä juuri paaponeet, vaikka Karjalaisten perheyritys, Suurpetokeskus, on jo pitkään ollut luontomatkailijoiden pyhiinvaelluskohde.

Monen mielestä paikan varsinainen vetonaula

on Sulo itse.

Karhun näköinen mies, jolla on suojatteihinsa epätodellisen luonnollinen suhde. Mahtiurosten peittelyä talviunille ja muita sydämeenkäyviä tempauksia on saatu taivastella amerikkalaisia tv-uutisia myöten.

Maine ei ole kuitenkaan muuttunut mammonaksi. Eikä Sulo siitä maineesta muutenkaan, väistelee uteliaita katseita lippalakkinsa alle. Vielä enemmän häntä kiusaa pikkumaisilla määräyksillä ahdistelu.

Kunnallispoliitikkonakin kunnostautunut mies ei vaivaudu räksyttämään, mutta rivien välistä kuulee, miten yrittäjän arki ja toistuvat ”tarkastuskäynnit” riepovat. Varsinkin viime aikoina, kun askel on painanut muutenkin. Syystä ja toisesta.

Talvella operoitu polvinivel on kyllä lisännyt elämänuskoa. Ensi talvena on tarkoitus korjata toinen polvi. Kunhan nyt talveen saakka päästään.

– Murroshetki menossa, mies melkein kuiskaa. Rohtuneet kädet pöydällä, ajatus etäällä. Tuo mieleen intiaanipäällikön. Mutta vaikka silmiä miten puristaa pieneksi, kyyneleet puskevat poskille.

– On Heimoa niin ikävä. Lähti varoittamatta.

Heimo, veljenpoika, kuoli reilu vuosi sitten sydäninfarktiin vain 35-vuotiaana. Hänen mukanaan meni paljon korvaamatonta. Sitäkin, mitä tulevaisuudeksi kutsutaan. Jalo-veljen ainoasta lapsesta oli jo vuosia kaavailtu Suurpetokeskuksen jatkajaa.

Suunnitelmaa B ei ole.

Olohuoneen pöydällä, pitsiliinan päällä on levällään Maaseudun tulevaisuus. Seinällä on Maijan, Heimon äidin tekemiä käsitöitä, ryijyjä ja ristipistoja, herkkiä lintusia. Räsymatot ovat viivasuorassa, kaappikellossa on tarkka askel. Katseen vangitsee kuitenkin hyllyjä reunustava palkintopokaalien hohde. Kymmeniä ja kymmeniä – mestariampuja Heimo Karjalaisen muistolaattoja.

Vaikka ei se poika muutenkaan unohdu. Karhuiltakaan.

Omaa perhettä Sulo Karjalainen ei ole koskaan tullut perustaneeksi. Ottajia olisi varmaan ollut, mutta ehkä hän ei saanut sitä, jonka olisi halunnut.

– Kohtalo on silleen vienyt.

Toisaalta, vapaudenkaipuukin on ollut väkevä. Toisen hommiin miehen mieli ei ole koskaan oikein taipunut. Heti ammattikoulun jälkeen kasvoi hinku yrittäjäksi.

– Pitovaatteet päälle ja lainaa rukoilemaan. Rukoillahan sitä tuolloin piti.

Leivän perässä on sitten menty eikä meinattu, pomona ja renkinä. Urakoitu syväporauksia ja puukuormien ajoa pitkin Pohjolaa.

Viime aikoinakin on taas tullut ajettua tuhansia kilometrejä, mutta kuorma on ollut kevyempi; Sulo hoiteli yhden siipeensä saaneen maakotkan kuntoon ja vapautti sen Oulun liepeillä, mahdollisimman kaukana poronhoitoalueista – varmuuden vuoksi.

Vaikka kyllä hänellä riittää ymmärrystä niillekin, joiden mielestä petokannat ovat paisuneet liian suuriksi. Niillekin änkyröille, jotka kokevat kotkat, ahmat ja muut metsän aateliset uhkaksi elinkeinolleen. Sulo ei vähättele eikä tuomitse, mieluummin väistää niin kuin karhukin tekee.

Kun Juuso-karhu nokkansa poltti

Rehuvarastossa lyö vastaan muheva tuoksu. Ikämies puuskuttaa kylmiön ovesta syli täynnä jäistä poronlihaa. Yksi tiukkaan pakattu järkäle painaa 40 kiloa. Sulo romauttaa kolme satsia lihamyllyn kupeeseen. Aamuksi ovat sen verran pehmenneet, että pääsee jauhamaan.

Lihamyllyn vieressä komeilee Ruotsista raahattu rehunsekoittaja. Ennen tätä masiinaa karhujen tummanpuhuva puuro – liha, kala ja ohra – piti vatkata kepillä, ja jauhaa myllyn läpi moneen kertaan. Se vasta oli hankalaa.

Silakkaa Sulo on kyydinnyt viime aikoina Kalajoelta saakka, koska kuninkaallisille ei muu kelpaa.

– Ja meijän ilveksille ei kelpaa kala ollenkaan, vaikka olen niille muistuttanut, että kissoiksi ne lasketaan.

Ahma ei juuri nyt kuulu ruokakuntaan, koska se on riijuureissulla Kiteellä. Mutta tilalle on tullut jo pari uutta kulkijaa, koirasutta, jotka kromosomitutkimus on todistanut enemmän susiksi.

Tuhansien kilojen ruokahuolto vaatii pelisilmää.

– Vuotta ennen ne lihat pittää varata. Ja ennakkoon ne pittää myös maksaa, hymähtää toimitusjohtaja ja laskee kannellisen muovirasian piirongin päälle. Siinä on päivän saalis, kahvilan ja lippukassan tuotto.

Rahat Sulo laskee illalla viimeiseksi. Tai ihan viimeiseksi hän tekee muistiinpanot päiväkirjaansa. Mainitsee ensin asialliset asiat, sitten karhujen (ja turistien) mahdolliset toilailut. Tältä päivältä ehkä sen, että aina niin avulias Juuso-karhu oli polttaa nokkansa hitsipillin hehkussa.

– Yritti maistaa liekkiä ja tallettaa tiedot kielensä yläosassa oleviin hermopäätteisiin, eräänlaiseen ”muistitikkuun”, selittää ymmärtäväinen isä.

Saattaa päiväkirjaan livahtaa jokunen sana omankin mielen liikkeistä. Iltapalan jälkeen pitää muutenkin vähän istuskella.

– Tähystivät taannoin vatsalaukkua ja ronkkivat sen verran, että ruoka tuppaa ikävästi nousemaan jos heti menen pötkölleen.

Telkkariakin tulee joskus katsottua.

– Jopa Salkkareita, jos ovat sen kanavan sattuneet valitsemaan. Ei niin suurta väliä miulle.

Karhu oppi verkkokalastuksen

Unissa sekoittuu kaikki, onnistumiset ja pettymykset. Silti unessa on turvassa niin kuin karhu talvipesässä. Sielläkin Sulo on käynyt kaveriensa luona makoilemassa. Mittaillut eläinten lämpötilaa ja pulssia. Minkä verran ovat valveilla. Sekin on grammalleen laskettu, että karhun paino putoaa talven aikana parikymmentä prosenttia.

Entä se legendaarinen ”pihkatappi”? Se kiteytyy karhun persuksiin kuona-aineista. Aineenvaihdunnan nerokkuutta kuvaa sekin, että typen, joka yleensä poistuu pissatessa, karhu kykenee talviunen aikana muuttamaan valkuaisaineiksi, jotka osaltaan ylläpitävät lihaskuntoa.

Sulo päätti kokeilla pärjäisikö Vyöti ilman talviunia.

Kehitteli kaikenlaista aktiviteettia, kalastuksesta lähtien. Opetti karhupojan jopa verkkoja jään alle vetämään. Ja väittää että karhu oppi! Jopa erottamaan isännän ja karhun kalat. Mitä nyt välillä pöllytteli menemään ja nakkeli voltteja lumessa. Ja suistui lopulta kevyen lumen peittämään avantoon, jään alle.

– Pakkasta oli parikymmentä astetta ja ehdin jo pelätä, että nyt sen menetän.

Saman vuoden jouluna Vyöti sanoi kuitenkin työsopimuksensa irti.

– Hän näytti koko kehollaan, ettei enää verkoille lähe. Laitteli heinät pesäaukon suulle ja kävi nukkua röyhöttämmää.

Tuttipullopentuja jokaikinen 

Pennut ovat tulleet Sulo Karjalaisen elämään milloin mitenkin, surkeimmillaan emänsä verisen taljan mutkassa. Tessulta metsästäjä ampui emon, Niiskulla oli paha kallovamma autokolarin jäljiltä. Kaksi ja puolikiloinen Vyöti pärähti pihaan oikein poliisikyydillä. Muut kolme karhua ovat syntyneet tarhassa.

Kaikki karhunsa Sulo on syöttänyt tuttipullolla, nukuttanut vieressä, leikittänyt niin kuin lasta. Samalla tavalla pennut huushollin sotkevatkin kuin taaperot. Rymyävät sohvalta toiselle, raastavat verhoja, itkevät perään, painivat ja juonittelevat...

– Viime aikoina on pitänyt hyväksyä sekin, että aikuistuville lapsille isä ei ole enää kaikki kaikessa, Sulo myöntää.


Isä ja poika. Sulo Karjalaisen ja Vyöti-karhun askelet sopivat hyvin yhteen.
Isä ja poika. Sulo Karjalaisen ja Vyöti-karhun askelet sopivat hyvin yhteen.

Jo korvien asennosta voi päätellä, millä mallilla on kunkin ajatukset ja milloin ei kannata kovin lähelle tuppautua.

Karhussa on niin paljon räjähtävää voimaa, että jälki on pahaa. vaikka ei olisi tarkoituskaan.

Jokainen kynsi on kuin viiden sentin veitsi.

Liki parikymmentä vuotta sitten muuan selässä roikkunut tutkimuskarhu viilsi Sulon kasvot halki. Arvet näkyvät yhä. Pitkään kirveli myös henkisesti. Petotutkija Erik S. Nyholm kun oli jo aiemmin varoittanut, että se pentu pitäisi lopettaa, on niin outo.

– Minä halusin sille vielä yhden tilaisuuden antaa.

Dosentti Nyholmin tutkimusapulaiseksi Sulo ajautui jo 1970-luvulla, kun näädästä kaavailtiin tarhaeläintä myös Karjalaisten tiluksille. Mies viihtyi riistantutkimushommissa hyvin, elämän rytmikin oli leppoisampi kuin yrittäjänä.

Noilta ajoilta Sulo kaipailee erityisesti Pykeijaan, Pohjois-Norjassa Varanginvuonon rannalla sijaitsevaan kylään, joka ihmeen kaupalla säästyi sodan tuhoilta. Kveenien jälkeläisten kanssa pärjäsi kaiken hyvän päälle suomen kielellä. Selvää saatiin siitäkin, että sikäläisille rannoille ajautuneet hylkeet olivat tulleet Huippuvuorilta saakka.

Toisella tavalla sykähdyttävä kokemus oli Nyholmin kanssa heitetty kalastusreissu Madeiralle. Niin kukkeaa paikkaa Sulo ei ole toista kertaa elämässään nähnyt. Perhosiakin hän innostui keräämään.

– Taivuttelin bambusta haavin ja harson korvasin tyllillä. Hieman olivat sikäläisen kangaskaupan naiset kummissaan.

Siinä ne nyt taas menevät peräkanaa, mies ja karhu.

Sulo haastelee hiljaisella ja matalalla äänellä.

– Että hänen ajatuksensa pysyy mukana.

Välillä vähän toruukin: miksi taas tämän kopin särit!

Vyötin vastaus on tupsutusta, suhinaa ja morsetusta: nytkö ei mäne hyvästi.

– Osaa hän laskeakin, ainakin kuuteen, Sulo kehaisee.

Mutta tuttukin karhu on viettiensä viemä.

– Erotiikka on vielä kovempi huume kuin hunaja, Sulo huokaisee.

Vauvakiintiö täyttyi

Yksi tarhassa viisi vuotta sitten syntyneistä pennuista, Nätin kaksoisveli Nörtti lähti virolaiseen eläintarhaan ja on nyt kahden lapsen onnellinen isä.

– Mutta sekin tappoi ensimmäisen pentueensa, kun olivat jättänet verkon liian harvaksi, vaikka nimenomaan siitä varoittelin.

Muihinkin tarhoihin on pentuja annettu, esimerkiksi Ähtäriin.

–Vaihdossa ei ole tullut kyllä mitään, vaikka niin alun perin sovittiin. Muutenkaan eivät meitä suvaitse...

Mutta nyt on vauvakiintiö täynnä Kuusamossakin.

– Sie se vaan höpsötät, kujertaa Sulo Juusolle, joka nuolee miehen toisen saappaan kirkkaaksi. Tutkii missä isäntä on kulkenut, kun ei ole vähään aikaan tarhaan kerinnyt.

Juuso on Suomen virallisesti suurin karhu, 500 kiloa. Seisaaltaan sen pituus on reilut 2,5 metriä. Ja palkeissa ääni, joka seisauttaa veren.

Järeän punnituspöydän karhu näyttää taas viskanneen selälleen, koska se on pelin henki. Halu testata, mitä kukakin kestää.

– Susi tarvitsee porukan. Karhu on työmies, se pärjää yksinkin, kiteyttää Sulo Karjalainen ja kampeaa vielä mönkijän rattiin.

Taivaanrannassa keimailee sateenkaaren nysä.

– Pienetkin toivonsäteet kannattaa laskea.

Kuusamon Suurpetokeskus Keronrannantie 31, Kuusamo. P. 08 861 713 www.kuusamon-suurpetokeskus.fi

Artikkeli on ilmestynyt ET-lehdessä 12/2012.

Lue Sulo Karjalaisen tuoreet kuulumiset ET-lehdestä 17/2017, joka ilmestyy 27.9.