Ulkomailla vuosia työskennellyt Päivi, 64: ”Reissutyö opetti, että en ole lapsilleni maailman napa”

Syksyllä 1992 istuin nicaragualaisen rantahotellin terassilla kuuntelemassa kehitysyhteistyöntekijöiden luentoa.

Yhtäkkiä näin, että aallot nousivat ja hotellin katon yli vyöryi hyökyaalto. Seurasin kauhistuneena sekunneissa tapahtunutta veden nousua ja vetäytymistä. Sitten tuli hiljaisuus.

Lapsemme olivat olleet muiden perheiden kanssa rannalla etsimässä kilpikonnanpoikasia. Missä he nyt ovat?

Yhtäkkiä hotellin katon yli vyöryi hyökyaalto.

Juoksimme rantaan etsimään lapsia. Meressä kellui vain tuoleja, pöytiä ja kukkaruukkuja. Hirveä huoli kasvoi kasvamistaan.

Lopulta kauempaa rannalta alkoi kuulua huutoja: täällä on pikkutyttö ja poika. Säntäsin helpottuneena lasteni luo.

Kolmevuotiaan tyttäreni jalasta vuosi verta, mutta muuten he olivat kunnossa. Kahdeksanvuotias isoveli oli pitänyt kädestä kiinni ja huolehtinut pikkusiskosta.

Vuotta myöhemmin jouluaattona meidät ryöstettiin. Kaksi aseistautunutta miestä tuli Nicaraguan-kotiimme vaatimaan rahaa. 

Ryöstäjä sulki minut ja lapset vessaan. Rauhoittelin lapsia ja yritin itse pysyä tyynenä. Lopulta pitkän hiljaisuuden jälkeen mieheni avasi vessan oven. Hän oli naapureiden avulla saanut ryöstäjät häädettyä.

Ryöstäjä sulki minut ja lapset vessaan.

Päätimme, että lasten pitää päästä maasta pois. Kun esikoiseni isä eli ex-mieheni tuli vaimonsa kanssa käymään, lähetin pojan heidän mukanaan Suomeen.

Halatessani 9-vuotiasta lentokentällä hyvästiksi olin ennen kaikkea helpottunut. Eroa tärkeämpää oli, että hän olisi turvassa.

Mieltäni huojensi myös tieto, että näkisimme pian. Olin sopinut työnantajani kanssa, että jatkan töitäni Suomessa, ja palasimme tytön kanssa kotiin jo muutaman viikon päästä. 

Monta kertaa maailmalla

Nicaraguan jälkeen olen ollut komennuksilla Kambodžassa, Sri Lankassa, Israelissa, Liberiassa, Libanonissa ja Liettuassa. Olen kolmen lapseni kanssa kokenut monta eroa ja jälleennäkemistä.

Vuonna 1999 sain tarjouksen lähteä Kambodžaan opettamaan sairaanhoitajia. 

Keskustelin pitkään silloin 10- ja 15-vuotiaiden lasteni kanssa siitä, miten kaksivuotinen pesti voisi onnistua. Päädyimme siihen, että poika jäisi kotiin asumaan ja käymään lukiota. Tapaisimme loma-aikoina. Ystäväperheemme muutti kotiimme hänen seurakseen.

Keskustelin pitkään lasten kanssa siitä, miten pesti voisi onnistua.

Pojan isä ja minun äitini olivat tiiviisti kuviossa mukana.

Tytär lähti mukaani Kambodžaan. Hänellä oli kotiopettaja, ja iltapäivisin hän osallistui kansainvälisen koulun kerhoihin. Maassa oli levotonta, ja tyttö joutui kulkemaan aina saattajan kanssa.

Vuoden kuluttua hän sanoi haluavansa palata kotiin. Minusta 11-vuotiaan mielipidettä pitää jo kuunnella, joten tytär palasi Suomeen. Se sopi myös hänen isälleen.

Toimin toisin kuin muut

Huomaan usein toimivani vähän toisella tavalla kuin muut. Punnitsen asioiden hyvät ja huonot puolet ja teen päätöksiä aika järkiperusteisesti. Pyrin harkittuun ratkaisuun, jonka kanssa voi elää.

Lasten turvallisuus on aina ollut tärkeintä, mutta meillä on pitänyt olla mahdollisuus nähdä tarpeeksi usein, ettei ikävä käy ylivoimaiseksi.

Minulla on ikävä sinua, äiti. Nämä sanat olen lukenut monesta kirjeestä ja sähköpostista. Kun lapset eivät olleet luonani, kirjeen, piirustusten ja valokuvien saaminen Suomesta oli aina huippua.

Minulla on ikävä sinua, äiti.

Samaan aikaan nousi sekä hirveä ikävä että tyytyväisyys siitä, että lapsilla oli kaikki hyvin. Vastasin kirjeisiin ja viesteihin aina saman tien. Yhteyden säilyttäminen oli tärkeää.

Kun ikävä yltyi sietämättömäksi, soitin lapsille. Heidän kuultensa olin aina rauhallinen ja myönteinen.

Myöhemmin, kun olin yksin, saatoin itkeä ääneen ikävääni. Lapset olivat aina mielessäni, mutta samalla keskityin täysillä työhöni.

Aina kun harkitsin uutta kansainvälistä pestiä, lähtökohtani oli, että lapset tulevat mukaan. Aina minulla ei kuitenkaan ollut varaa laittaa lapsia kalliiseen kansainväliseen kouluun.

Joissain paikoissa taas olot saattoivat muuttua liian turvattomiksi. Silloin lapset palasivat tuttuun kouluunsa Suomessa ja muiden läheistensä hoivaan.

Maailman napa

Reissutyön takia jouduin luopumaan ajatuksesta, että olisin lapsilleni heidän maailmansa napa.

Olen kokenut työni niin tärkeäksi, että voin sen takia jättää lapset välillä muun perheen hoiviin. Lapsillani on ollut ympärillään läheisiä ja turvallisia ihmisiä, kun minä olen ollut kaukana töissä: lasten isät ja heidän perheensä, oma äitini ja kahdelle pienemmälle myös isoveli.

Jälkikäteen olen puhunut lasteni kanssa paljon reissuista ja ikävöimisestäkin. Heille oli ihan normaalia, että välillä ollaan viikkoja ja kuukausiakin erossa, koetaan ikävää ja sitten taas palataan yhteen. Se on heidän maailmaansa.

Erossa oleminen on heille normaalia.

Lasteni kanssa olemme edelleen läheisiä. He käyvät vielä aikuisinakin lomillaan luonani, kun olen komennuksella. Suomessa asumme lähellä toisiamme.

Eri kulttuureista mukaamme on tarttunut monenlaista musiikkia ja valtavasti ihania ruokia, joita laitamme yhdessä. Lapsistani on kasvanut kielitaitoisia ja suvaitsevaisia ihmisiä, jotka kokevat koko maapallon kodikseen.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 15/2023. Tilaajana voit lukea sen täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.