Wilma Schlizewski, 62, on ehtinyt elämänsä aikana monenlaista.

Kesällä 1977 olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi. Asuin Kuusankoskella ja olin tylsistynyt, koska siellä ei ollut mitään tekemistä.

En pitänyt itseäni nättinä, mutta ilmoittauduin huvikseni erääseen kauneuskilpailuun ja voitin osakilpailun. Siitä innostuneena hain myös iltapäivälehden kesätytöksi.

Päätin pukeutua mahdollisimman pieniin bikineihin. Virkkasin ne itselleni mustasta langasta. Viime hetkellä minua rupesi ujostuttamaan ja sidoin äitini huivin lanteille peittämään hieman ihoa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Päätin pukeutua mahdollisimman pieniin bikineihin.

Samana vuonna mainostoimisto SEK haki copywritereita Helsinkiin, ja tulin valituksi 3500 hakijan joukosta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

En tiennyt mainostoimistossa työskentelystä mitään. Ajattelin, että kyseessä olisi somistamo, jossa laittelisin näyteikkunoita ja maalaisin julisteita. Työtehtäväni olikin mainostekstien keksimistä.

Äidinkielen opettajani oli haukkunut minua maailman huonoimmaksi kirjoittajaksi, mutta huomasin pärjääväni hyvin ja tulin moneen kertaan palkituksi työstäni.

Otin yhteyttä vanhan lukioni rehtoriin ja kysyin, voinko tulla puhumaan oppilaille copywriterin työstä. Pyysin päästä suomen kielen opettajan luokkaan.

Hehkutin lapsille työtäni. Lopuksi kerroin, miten opettaja oli lytännyt minut kouluaikana. Sain kostoni, kun pystyin vihdoin osoittamaan häneen puheensa vääriksi.

Työskentelin toimistossa useita vuosia. Vuonna 1987 perustin oman mainostoimiston ja 2000 pitkäaikaisen haaveeni tatuointistudion.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 18/2020.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla