Satu Milonoffin ja Kristiina Halkolan ystävyys on jatkunut lähes 50 vuotta.
Satu Milonoffin ja Kristiina Halkolan ystävyys on jatkunut lähes 50 vuotta.

Kristiina Halkola ja Satu Milonoff seurasivat aitiopaikalta 70-luvun kulttuurielämää ja poliittista aktivismia. Kantaa ottavia he ovat edelleen - ja aktiivisia. Myös mummoina.

Kun Kristiina Halkola ja Satu Milonoff istuvat samaan pöytään, seinät kaikuvat iloista puheenpapatusta. Aluksi päivitetään omat ja tuttujen kuulumiset: kenen luona on oltu juhlimassa, kenellä on sairautta, kuka on nähty kaupungilla ja – mikä tärkeintä – mitä jälkikasvulle kuuluu.

Kummallakin on seitsemän lastenlasta. Heistä kaksi on yhteisiä, sillä Kristiinan tytär Vilma Melasniemi on naimisissa Sadun Juho-pojan kanssa.

– Muistan kun he menivät kihloihin. Lähetin Sadulle Kreikasta postikortin, jossa oli mummo mustissaan ovensuussa. Sen taakse kirjoitin: "Tässä meidän tulevaisuus."

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Mummoarkea

Ennustus ei ihan osunut kohdalleen, sillä nykymummojen arki on kuin elämää taksitolpalla. Lapset voivat soittaa aina, kun tarvitaan lapsilleen hoitajaa, niin on sovittu.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kun lastenlasten vanhemmat ovat näyttelijöitä, muusikoita ja tv-esiintyjiä, hoitajille riittää töitä. Päiväkodit eivät pysty vastaamaan keikka- ja iltatyöläisten tarpeisiin.

– Pienten hoitaminen on meidän molempien oma valinta. Haluamme olla käytettävissä, Satu sanoo.

"Vasta lastenlapsien kanssa ymmärtää sen, miten jokaisella on oikeus kasvaa omaksi itsekseen."

Sadun ja Kristiinan yhteiset lastenlapset ovat 16- ja 12-vuotiaita. Muut lastenlapset ovat selvästi nuorempia, mutta isoimmatkin tarvitsevat vielä hoitajaa.

– Ennen oli ihan tavallista, että lapset olivat pitkiäkin aikoja yksin kotona, mutta se on onneksi muuttunut. Nykyään se varmaan laskettaisiin heitteillejätöksi, Kristiina miettii.

Lastenlasten kanssa vietetty aika on opettanut mummoille uudenlaista suhtautumista lapsuuteen.

– Omat lapset ovat liian lähellä, ja siinä jotenkin sokeutuu. Lastenlapsista on sen verran kauempana, että ymmärtää paremmin sen, miten jokaisella on oikeus kasvaa omaksi itsekseen, Satu pohtii.

Kristiina nyökyttelee.

– Tuo on totta. Kun itse olin nuori ja lapset olivat pieniä, olin kauheasti määrittelemässä, mitä he ovat tai mitä tekevät. Ehkä sekin klisee on totta, että lastenlasten kanssa on helpompaa siksi, ettei heistä tarvitse olla kokonaan vastuussa. Se tekee yhdessä olemisesta yksinkertaisempaa.

Yhteisöllisyyden aikaa

Koko keskustelun ajan kaksikon puhe pulppuaa tauotta. He selittävät asioita sujuvasti samaan aikaan ja täydentävät toistensa lauseita. Se ei ole ihme, sillä Sadun ja Kristiinan ystävyys on paljon mummovuosia vanhempaa perua.

–  Tapasin Sadun miehen Pekka Milonoffin ensimmäisen kerran Jyväskylän kesässä 1969. Muistan sen siitä, että Kalle Holmberg osoitti Pekkaa ja sanoi, että tuossa on suomalaisen teatterin seuraava uusi toivo. KOM-teatterin kautta tutustuin Miloon sitten kunnolla ja samalla myös Satuun.

60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa yhteiskunnallinen aktiivisuus oli voimissaan. Satu ja Kristiina olivat kumpikin mukana poliittisessa liikkeessä, Kristiina niin vahvasti, että päätyi lopulta Suomen ensimmäiseksi naispuoliseksi puoluejohtajaksi.

– Kun olimme nuoria, kaikki asiat tulivat eteen: äitiyslomat, päivähoito, lasten koulut sekä niiden sovittaminen siihen, että myös me äidit halusimme opiskella ja käydä töissä. Niiden asioiden parantaminen aktivoi ihmisen väistämättä, Kristiina sanoo.

– Asia valitsi minut, kuten Pentti Saarikosken runossa sanotaan. Poliittinen aktiivisuus oli jotenkin itsestään selvää. Jokaisella ajalla on juttunsa, ja se oli sen ajan juttu, Satu jatkaa.

– 70-luvulla politiikka ei ollut kieroilua, vaan yhteisten asioiden hoitamista, Satu ja Kristiina sanovat.
– 70-luvulla politiikka ei ollut kieroilua, vaan yhteisten asioiden hoitamista, Satu ja Kristiina sanovat.

Yhteisöllisyyden lisäksi aikakautta leimasi samanarvoisuus. Muutos tapahtui 80-luvulla, kun juppikulttuuri sysäsi poliittisuuden syrjään. Viimeistään sitä seuranneen 90-luvun laman myötä yhteiskunnasta hävisi yhteisvastuun ajatus.

– Silloin monista näki päällepäin, miten isossa ahdingossa he olivat. Se oli kauheaa.

Politiikan nykymeno ei saa kaksikolta ymmärrystä. Hyvinvointiyhteiskunnan purkamisen ja yksityistämisvimman he tuomitsevat.

– Ihmisiltä puuttuu näkemys siitä, millaisia taisteluja monet hyvinvointiyhteiskunnan peruspalvelut ovat toteutuakseen vaatineet. Kun päivähoidon kaltaisia asioita aletaan pitää itsestäänselvyyksinä, niiden pois ottaminen tuntuu olevan kovin helppoa – juuri sen takia, ettei tajuta, millainen työ sen eteen on tehty, Kristiina puhisee.

Ei mikään Suomisen perhe

Taiteilijaperheiden arki oli 70-luvulla vielä haastavampaa kuin nykyään. Kristiinan ja hänen miehensä Eero Melasniemen elämä helpottui, kun Kristiinan vanhemmat muuttivat perheen ison omakotitalon yläkertaan.

– Kolmannen lapsen synnyttyä minun oli kuitenkin myönnettävä, etteivät isovanhemmat enää selviydy lastenhoidosta. Päätimme Sadun kanssa hakea kodinhoitoharjoittelijoita Väestöliitolta.

Kodinhoitajien opintoihin kuului tuolloin vuoden harjoittelu tavallisessa perheessä. Vaatimuksena oli, että perheessä on vähintään kolme alle kouluikäistä lasta ja äidin tai isän työajassa joustoa. Harjoittelijalle maksettiin puolet kunnallisen virkaehtosopimuksen mukaisesta minimipalkasta. Lisäksi hänelle piti taata asunto ja matkakortti.

– Oli siinä maksamista! Satu huudahtaa.

– Mutta se oli halpaa suhteessa siihen, että sai kotiin täydellisen ammattitaitoisen ihmisen töihin. Olihan se itse asiassa melkoista riistämistä. Rohkeimmat tytöt sanoivat sen minulle suoraan. He kävivät koulua ja tekivät lisäksi täyden työpäivän meillä olemattomalla palkalla – heidän kannaltaan katsottuna, Kristiina muistelee.

Kodinhoitajista keskustelu alkaa yhtäkkiä rönsyillä Suomisen perhe -elokuviin, jotka ovat aina hämmästyttäneet Satua.

– Ajatelkaa, vain perheen isä kävi töissä, virkamiehenä. Hänellä oli kolme lasta, vaimo kotona, Siiri Angerkoski kotiapulaisena ja se mieletön huvila. Kaikki sillä virkamiehen palkalla!

Julkisuuden kirot

Kristiinasta tuli koko kansan tuntema julkkis ensimmäisen elokuvaroolinsa jälkeen. Vuonna 1966 ilmestynyt Käpy selän alla oli aikansa kohuteos, ja sitä seurasi joukko paljon huomiota saaneita rooleja elokuvissa ja teatterissa. Satu taas työskenteli kulisseissa, elokuvien ja tv-ohjelmien suomentajana Mainostelevisiossa jaYleisradiossa. 70-luvun alun kulttuuripiireissä he kuitenkin liikkuivat tasavertaisina.

– Julkisuudella ei ollut mitään merkitystä niissä paikoissa, joissa me liikuimme. Sen takia se olikin niin kivaa aikaa, Kristiina sanoo.

"Sain kirjeitä tappo- ja raiskausuhkauksista alkaen."

Kulttuuripiirien ulkopuolella julkisuus kyllä vaikutti. Vaikka nykyjulkkikset tuntuvat olevan sosiaalisessa mediassa ihan vapaata riistaa, julkisuuden henkilöt saivat osansa aiemminkin.

– Minulle tuli valtavasti kirjeitä. Niissä oli kaikkea tappo- ja raiskausuhkauksista alkaen, ja joskus tuli paskaa paketissa. Mutta oli tietysti myös suunnatonta ihailua. Ihan kaikkea.

Kristiina opetteli olemaan välittämättä.

– Ajattelin vain, että kai se sitten auttaa jotakuta, kun hän haukkuu minua hirveäksi akaksi. Julkisuudessa ollessa joutuu kohteeksi, johon voi ihmiset voivat purkaa tunteitaan. Täytyy vain oppia suhtautumaan asiaan niin, että se en ole minä, jota nuo ihmiset ruotivat, Kristiina sanoo.

– Tältä osin elämämme on ollut erilaista. Minä en ole ollut julkisuudessa, emmekä ole Pekan kanssa yhdessäkään olleet esillä. Kristiinan taas tunnistavat kaikki. Milon hoksasi vain joku harva ennen kuin hän oli päättämässä, kuka saa kirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2011. Silloin ihmiset alkoivat tunnistaa hänet, mutta eivät silloinkaan vaivaksi asti.

"En ole osannut neuvoa lapsia neuvoa julkisuuden suhteen."

Satu on joutunut käsittelemään suhdettaan julkisuuteen vasta lastensa kautta. Milonoffien neljästä pojasta kaksi, Juho ja Eero, ovat näyttelijöitä. Tuomas on dokumenttiohjelmien tekijä ja tv-persoona. Aleksi taas on seurannut äitinsä jalanjälkiä kääntäjäksi.

– Pakkohan siihen on ollut tottua, että omat lapset näkyvät julkisuudessa. On kauheaa, kun tuntuu, että kuka tahansa saa sanoa mitä tahansa kenestä tahansa. Pahinta on, että somesouvin myötä kaiken voi sanoa anonyymisti.

Kristiinan lapsista julkisuudessa ovat näyttelijä Vilma ja muusikko Joel. Verna ja Samuel ovat valinneet toisenlaiset ammatit.

– Olen tullut sillä tavalla immuuniksi, etten ole osannut lapsiakaan neuvoa julkisuuden suhteen. Olen vain ajatellut, että he ovat yhtä fiksuja kuin minä ja osaavat suhtautua julkisuuteen samalla tavalla kuin minä olen suhtautunut.

Ennen Satu ja Kristiina tapasivat kaveripiireissä, nykyään sukujuhlissa.
Ennen Satu ja Kristiina tapasivat kaveripiireissä, nykyään sukujuhlissa.

Enää ei olla nuoria

Kristiina jäi eläkkeelle heti, kun se oli mahdollista. Eläkeläisenäkin hän on jatkanut näyttelemistä aina, kun sopiva rooli on osunut kohdalle. Satu jäi eläkkeelle kaksi vuotta sitten, mutta tekee edelleen jonkin verran käännöstöitä.

Suurten ikäluokkien edustajien tapaan molemmat ovat työorientoituneita, eikä töistä luopuminen ole ollut helppoa.

– En ole vielä täysin päässyt eläkerytmiin. Kaikki muut eläkeläiset tuntuvat opiskelevan tai harrastavan jotain uutta. Minä en. Elän vieläkin ylimenokautta, päivän kerrallaan. Onhan tämä valtava elämänmuutos, Satu miettii.

"Vanheneminen on ihan paska juttu."

Kristiina täytti 70 pari vuotta sitten, Sadulla merkkipäivä on ensi vuonna. Vaikka molemmat näyttävät kesäauringon valossa kukoistavan kauniilta ja elinvoimaiselta, ikääntyminen ei ilahduta kumpaakaan. Puhe alkaa ryöpytä, eikä sanoja säästellä.

– Vanheneminen ei ole yhtään mukavaa, vaikka jotkut niin väittävät. Voi kun sen voisi ulkoistaa heille, Satu huudahtaa.

– Niin! Vanheneminen on ihan paska juttu. Se on niin hirveää, että sen hirveämmäksi ei elämä mene, Kristiina komppaa.

Puhetulvan aikana vanhenemisesta alkaa löytyä hyvääkin. Ainakin ikä auttaa näkemään asiat laajemmassa perspektiivissä. Tosin tätäkin näkemystä Satu toppuuttelee.

– Ei sitä kyllä välttämättä kaikissa asioissa viisastu – päinvastoin! Kaikki helvetilliset piirteet vain korostuvat iän mukana.

Kristiina vaikenee hetkeksi ja jää tuijottamaan ulos ikkunasta.

– Se ei potuta, ettei ole enää nuori, vaan se, että vanhenee. Ainoa lohtu siinä ovat lastenlapset. Elämän jatkuvuuden ymmärtäminen on iän tuoma oivallus. Kun katselen trampoliinilla hyppiviä pikkuisia ja mietin, että siinä on minun lasteni lapsia, niin onhan se uskomaton tunne.

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 15/2017.

Ketkä?

Kristiina Halkola

Syntynyt: 1945 Kuusan-koskella, asuu Helsingissä.

Työ: Näyttelijä ja yrittäjä.

Perhe: Naimisissa näyttelijä Eero Melasniemen kanssa. Neljä lastaja seitsemän lastenlasta.

Satu Milonoff

Syntynyt: 1948 Helsingissä, jossa yhä asuu.

Työ: Suomentaja, eläkkeellä vuodesta 2015

Perhe: Naimisissa ohjaaja Pekka Milonoffin kanssa. Neljä lasta ja seitsemän lastenlasta.

Vierailija

Mitä väliä ulkokuorella kun noin mahtavat voimanaiset, äidit ja isoäidit ovat virlä täydessä iskussaan.
On se ihanaa kun ovat yhä aktiivisia ja monessa mukana.

Sisältö jatkuu mainoksen alla