Matkamies Jaakko Selin kertoo ikimuistoisesta ja märästä matkasta.

”Italiassa on 50 miljoonaa näyttelijää, suurin osa heistä loistavia”, lohkaisi kulttuuripersoona Orson Welles aikoinaan. Yksi heistä seisoi Gardajärven rantaravintolan terassilla. Tai ei malli-näyttelijä-juontaja-tarjoilijatar seissyt – vaan poseerasi vääntyneessä asennossa. Huulet töttöröllä.

– Pöytä, kyllä, iltaa... Ymmärsimme suputuksesta. Tytön käsi oli kiertynyt dramaattisesti selän taakse ja oikea polvi sojotti sisään päin. Kuin jalkapalloilijalla pahan peippauksen jälkeen.

Tarjoilijan vartaloa nuoli tiukka trikoopuku, ja katse oli suunnattu pääni yli kauas Gardajärven horisonttiin. Ystäväni Marjo kääntyi katsomaan, jonottiko takanamme George Clooney. Ei jonottanut. Tytön keskittymiskyky meni dramaattiseen poseeraukseen, eikä palvelemisesta tullut mitään.

– Iltaa, juu, pöytä... Tuolla. Sitten kuului maiskaus, kun poskia sisään imiessä falskasi hieman.

"Täällä ovat maailman kauneimmat ihmiset" – katso Jaakon suosikit

Neonvaloilla häikäisty rantaravintola oli Salòn kaupungin uusin. Terassi oli valkoista sepeliä, johon upotettujen laattojen päällä seisoivat metallipöydät. Kivipöly valkaisi 30 euron oranssit designsukkani.

– Ei, juu, ei, varattu... Kielsi tarjoilija. Terassi oli tyhjä, mutta saimme takanurkan pikkupöydän. Toinen kummajainen toi ruokalistat huojuen
12 sentin koroilla.

– Ei ei, harmonia, design... Pitää olla, hän inisi, kun käänsin pöytäämme, että näkisin peilityynen smaragdinvärisen järven, mustat sypressit ja vastapäisen vuoren. Pöydän reunan piti arkkitehdin mukaan kulkea samassa linjassa betonilaatan kanssa. Pöydän reuna voitti.

Ballerinatossuilla siksakkia läpi yön

Ruuasta en muista mitään. Varattuihin pöytiin ei tullut ketään. Iltahämärässä päätimme Marjon kanssa vaeltaa rinnettä ylös pari kilometriä satumaiseen luostarihotelliimme Villa Arcadioon. Sieltä oli muistutettu, että taksin voi tilata ravintolaan ennakkoon. Mutta jaloittelu tekisi meille hyvää.

Marjolla oli jalassa kankaiset ballerinatossut. Vartin päästä ne olivat likomärät, kun jouduimme keskiyön rankkasateeseen.

Reitti Arcadioon kulkee vehreän huvila-alueen läpi, ja jyrkkää rinnettä halkoo monta tietä. Kulmat olivat tuttuja, mutta pimeässä jokainen koirankoppi ja mimosapensas näyttikin samanlaiselta. Lisäksi koirat eivät olleet kopeissaan vaan räksyttivät peräämme kujalta kujalle. Raahustimme läpimärkinä siksakkia tuntikausia.

Vastaantulijoita ei ollut, mutta koirien haukku sytytti valoja ikkunoihin. Ohiajava poliisi ei edes hiljentänyt viittoiluumme. Puoli viideltä ohi meni leipurin pakettiauto. Mies vastasi hätämerkkeihin iloisesti vilkuttaen. Itku silmässä laahauduimme takaisin rinteen juurelle ja löysimme oikean polun ravintolamme kulmalta.

Aamukuudelta silmäkulmaan kihosi onnenkyynel. Näimme Villa Arcadion oliivilehdon ja kananmunan kokoisista kivistä ladotun tien. Sade oli lakannut.

– Nyt otetaan italialaista ryhtiä ja ollaan kuin ei oltaisikaan.

Jaakko Selin: Nämä ovat parhaimmat sinkkukohteet

Vesirottien aamukuohuvat

Kahdelle valuvalle vesi­rotalle hotellin portin avasi tyylikäs vahtimestari. Näin hänet ensi kertaa Puma­-verryttelypuvussa. Ensi kertaa joku myös saapui hotelliin näin märkänä, jalan ja myöhään. Tai siis aikaisin.

– Saammeko pullon Proseccoa altaalle, kiitos, pyysin.

– Kai sitä pitää auringonnousu katsoa, Marjo säesti.

Vahtimestari palasi smokkiin pukeutuneena. Mitään kommentoimatta hän lorotti pikareihimme kuohujuomat. Hetken kuluttua mies jo kasteli sateessa lionneita pelargonioita ja tarkkaili meitä isällisesti sivusilmällä. Upea näyttelijäsuoritus!

– Viime yönä taisi rinteessä juosta pari jänistä, kun koirat olivat kyläläisten mukaan niin levottomia, kuulimme hänen mainitsevan myöhemmin johtajattarelle.

Kolumni on julkaistu alunperin Matkaopas-lehdessä 3/2015.

Osallistu ja keskustele: Garda - matkavinkkejä?