Keveiden kantamusten tunturiretki sopii kokemattomallekin vaeltajalle

Slurps sanoo saapas. Se on juuri hörpännyt sisuksiinsa desilitran verran pudasjärveläistä suovettä. Vesi tuntuu varpaissa mukavan raikkaalta, sillä aurinko on lämmittänyt syyskuisen päivän lähes helteiseksi. Syksy ei tunnu eikä näy kuin kellerryksenä puissa.

Syötteen kansallispuistossa Pohjois-Pohjanmaalla lotisevat vienosti muutaman toimittajan jalkineet. Tarvomme peräkanaa pitkin mutkittelevaa polkua. Välillä se erottuu vain painaumina sammalmättäissä, välillä katkeaa ja muuttuu sateen saippuoimiksi pitkospuiksi.

Olemme matkassa kevein kantamuksin, sillä testaamme niin sanottua huollettua vaellusta. Se tarkoittaa, että matkatavarat kuljetetaan paikasta toiseen puolestamme. Meidän ei tarvitse kantaa kuin itsemme ja kengissä litisevä vesi.

Sateen liukastamat pitkospuut vaativat tasapainoilua.

Jonna Määttä toppuuttelee tahtiamme. Vauhti väsyttää pitkällä vaelluksella.

20 kilon kevennys

En ole samoojasielu. En tunne Lappia miltään osin kovin hyvin, ja saan tehdä tosissani töitä erottaakseni toisistaan sanat räkkä, rakka ja tokka.

Vanhat vaelluskenkäni eivät ime suovettä sisuksiinsa rankan kulutuksen vuoksi vaan käyttämättömyyttään. Olen silti liikkuvainen, joten Metsähallituksen ehdottama huolletun vaelluksen testaus tuntui heti mukavalta ajatukselta.

Kolmipäiväisen reissun aikana meidän on tarkoitus liikkua jalan, kanooteilla ja maastopyörillä pitkin kansallispuistoa ilman taakkoja.

Kansallispuiston eräkämpillä on mukavaa levähtää.

Syötteen Eräpalvelun Johanna Määttä on oppaamme ja kantojuhtamme. Hänen rinkkansa uumenista löytyy kaikki tarpeellinen. Meille järjestetty kevennys ei ole mitätön, sillä vaeltajan rinkka painaa keskimäärin parikymmentä kiloa.

Paino kertaantuu mukavasti jaloissa pehmeällä suolla ja jyrkissä rinteissä. Raskaassakin maastossa Johanna kokeneena vaeltajana jaksaa hymyillä ja toppuutella tikuttavan kaupunkikävelymme tempoa. Hän sanoo, että ehdimme perille verkkaisellakin tahdilla. Maisemia saa katsella.

Maisemat eivät vastaa mielikuvaani Lapista. Jylhien tuntureiden sijaan edessäni siintelevät metsät, suot ja pari järveä.

Kanootissa on tärkeää löytää yhteinen tahti.

Kaunislampi osuu vastaan alkumatkasta. Johanna kehottaa meitä kiertämään pitkulaisen rotkolammen omia aikojamme.

Kun kilometrin kävelyn jälkeen huomaan hävittäneeni lammen viereltäni, vakuutun, että olen juuri oikeaa kohderyhmää opastetulle vaellukselle. Palaan samoja jälkiä takaisin Johannan luo ja päätän pysyä loppumatkan tiiviisti hänen rinkkansa lähettyvillä.

Torppa keskellä korpea

Päivä on jo hämärään kallellaan, kun eteemme avautuu Rytivaaran torppa. Se yllättää. Aikahyppäys 1800-luvun pihapiiriin tuntuu hetken vaeltajan kangastukselta, niin täydellisen eri maailmasta se vaikuttaa olevan.

Vaatimattomat pikkurakennukset ja kesällä lampaiden laiduntama kapea niittykaistale keskellä korpea ovat vain 60 vuotta sitten olleet kokonaisen perheen koti ja työnantaja.

Omien jalkojen väsymys ei tunnu kummoiselta, kun miettii torpan historiaa. Viimeiset asukkaat kävelivät täältä kunnalliskotiin 1950-luvulla. Onneksi pariskunta ehti lähteä ajoissa, toisin kuin 1800-luvulla elänyt perhe. Väki kuoli torpassa nälkään. Nälkävuodet 1866-68 näännyttivät Suomessa noin 150 000 henkeä ennen aikojaan.

Meillä ei ole nälkäkuoleman vaaraa. Torpasta löytyy niin valtava kylmäarkullinen ruokaa, että rytivaaralaiset olisivat sata vuotta sitten eläneet sillä vuoden.

Yöpyminen Rytivaarassa maksaa 11 euroa. Varauksia hoitaa Metsähallitus.

Retkiruoka maistuu rasituksen jälkeen.

Virtaavaa epätoivoa

Seuraavaan retkipäivään ponnistamme Rytivaaran tuvan lavitsoilta.

Parinkymmenen kilometrin melontareissu tuntuu etukäteen vitsiltä. Olen kerran kokeillut vetää muutaman vedon kajakissa, mutta edessäni nököttävään intiaanikanoottiin kosken ensi kertaa.

Pärnäjoen rannassa meitä odottaa melontaopas Antti Rahikkala. Katson kauhulla edessä virtaavaa jokea, etenkin kiviä, jotka pilkistävät hermostuttavan tiheään veden pyörteistä. Anttia ei näytä lainkaan huolettavan kokemattomuutemme. Hän jakaa meidät pareihin, neuvoo perusasiat, ojentaa hanskat ja tuuppaa kanoottimme virtaan.

Antti Rahikkala opastaa ensikertalaisia tyynen rauhallisesti.

Alku on räpiköintiä, mutta herneenpalkomme kantaa meitä. Antti opastaa, että meidän pitäisi päästä virtaavat kohdat vettä nopeammin ja samalla ohjata kanoottia.

Törmäilemme joen pyörteissä kiviin kuin flipperikuulat. Ensimmäiset kilometrit joki vaikuttaa vääjäämättömästi liian kapealta, seilaamme reunalta toiselle. Vain kerran jäämme tiukasti kiinni kiviin, ja Antti joutuu tönäisemään meidät irti.

Kokemattomalle parikymmentä kilometriä on pitkä matka, vaikka se taittuukin nauraen. En tiedä, olisiko melonta ollut raskaampi, jos tavarat olisivat olleet kyydissä, mutta olen onnellinen, että reput on kuljetettu kuivina majapaikkaamme.

En ole jännitykseltäni edes huomannut, kuinka sadevesi ja joen roiskeet ovat kastelleet housuni ja valmiiksi vuotavat kenkäni. Märkä makuupussi on jo ajatuksena surullinen.

Hyvät vedenpitävät jalkineet ovat vaelluksen tärkein varuste.

Tanko kohti taivasta

Olen kokeillut maastopyöräilyä sen verran, että tiedän sen olevan rankkaa. Viimeisenä retkiaamuna pyöräilyopas Pekka Tahvonen vakuuttaa, että pysymme hyvin pyörän kyydissä ja hengissä. Hän esittelee meille menopelimme, jykevärunkoiset maastopyörät. Ne ovat etujoustoisia ja yllättävän vakaita.

Ainoa neuvo, jonka Pekka antaa, koskee vaihteita. Niitä ei saa näpelöidä ylämäessä, muuten ketjut saattavat irrota. Huomaan kuitenkin matkan varrella, että neuvoa on vaikea noudattaa. Koko ajan pitäisi ennakoida ja katsoa edemmäs kuin lähimpään kiveen tai juureen.

Pyöräilemme kohti Iso-Syötteen juurella sijaitsevaa luontokeskusta. Reitti on kaunis, itse asiassa kaunein, jota olemme kolmen päivän aikana kulkeneet. En vain ehdi ihastella sitä juurakoita ja kiviä väistellessäni - ja lopulta en edes jaksa.

Maastopyöräily on kokemattomalle sen verran vaativaa, että luontokeskukselle päästyämme matka tuntuu kolminkertaiselta todellisuudessa tekemäämme matkaan verrattuna.

– Katse rohkeasti eteen, ei etupyörään, Pekka Tahvonen opastaa.

Suomen jyrkin pyörätie

Edessä on vielä reissun rankin osuus, Suomen eteläisimmän tunturin Iso-Syötteen huiputus.

– Eihän se nyt kamalaa ole, hoemme porukassa. Valitsemme uhmakkaasti nopeimman reitin.

Pyörätie on todella jyrkkä, jopa niin, että maastopyörän eturengas haluaisi jatkuvasti nousta ylös. Pekka huikkaa pyöränsä selästä, että kyseessä onkin Suomen jyrkin pyörätie.

Lopulta päätän taluttaa pyörää. Kävelykin on rankkaa, varpaat osoittavat mäessä kohti taivasta.

Ylhäällä odottaa komea maisema, mielikuvista tuttu. Tunturituuli vilvoittaa kuumia poskia, ja olo on kuin voittajalla. Enpä olisi ottanut kyytiin grammaakaan itseäni enempää kannettavaa.

Iso-Syöte nousee 432 metriin, samoin Suomen jyrkin pyörätie.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 17/2016.