Kansanedustaja Pekka Haavisto tunnetaan kovana matkaajana. Hän lähti ensimmäiselle Interrail-matkalleen 16-vuotiaana.

Yhtäkkiä Pariisi tuntui olevan yhtä lähellä kuin Pori, ja Rooma vain junamatkan päässä kuin Rovaniemi. Oli vuosi 1972, kun Euroopan rautatieyhtiöt tarjosivat alle 21-vuotiaille uuden tavan tutustua Eurooppaan: 290 markan lipulla sai reilata kuukauden.

Suomen nuoriso syöksyi matkaan. Syntyi Interrail-sukupolvi, jolle aukesi kylmän sodan aikana koko Eurooppa. Juna vei innokkaat ja huolettomat matkaajat eristyneestä Suomesta maailmaluokan metropoleihin, mihin tahansa! Junan kolke oli vapauden ääni, interrail-lippu tuntui passilta seikkailuihin.

Samaan aikaan kansanedustaja Pekka Haavisto seurasi vierestä vanhemman veljensä matkasuunnitelmia. Hän olisi kovasti tahtonut mukaan, mutta 14-vuotiaalle se ei ollut vielä mahdollista. Pari vuotta myöhemmin oli.
Interrail on sukupolvikokemus, niin Haavistokin uskoo. 1970-luvun nuoriso oli ensimmäinen sukupolvi, joka matkusti paljon.

– Muistan hyvin Kööpenhaminan rautatieaseman. Suomalaisten oli mentävä ja tultava sitä kautta. Siellä ihmiset jakaantuivat eri suuntiin. Toiset lähtivät Kreikkaan, toiset Pariisiin, osa jo koti-Suomeen. Tunnelma oli kesä–heinäkuussa mahtava. Tuntui, että oman maan kansalaisia oli joka paikassa, junat olivat meitä täynnä.

Se oli ihmeellistä, että yhtäkkiä junalla saattoi mennä myös joihinkin Itä-Euroopan maihin. Interrail oli Haaviston mukaan ensimmäisiä askeleita kohti Euroopan integraatiota, paljon ennen kuin Berliinin muuri kaatui ja sosialistiset järjestelmät luhistuivat.

– Tein paljon matkoja Itä-Eurooppaan, esimerkiksi Romaniaan. Välillä liftasin, välillä reilasin.  Siitä tuli minulle elämäntapa, tein ainakin kymmenen reissua. Olen käynyt kaikissa maissa, joihin pääsi reilaamaan. Sain hirveästi niiltä matkoilta, Haavisto sanoo.

Aluksi hän matkusti junalla vain kesäisin, vähitellen myös talvella.

– Kävin usein joulun ja uudenvuoden aikaan reilaamassa. Se oli hienoa. Muistan olleeni muun muassa jouluaaton Pariisissa ja uudenvuoden Madridissa. Kaupungeissa ei ollut juurikaan turisteja.

Pekka Haavisto nukkui usein junassa.

– Kuljin Mika Waltarin Yksinäisen miehen juna -kirjan fiiliksissä. Se kuvasi hyvin matkustamisen ylevöittävää tai kohottavaa vaikutusta. Kun katsoin maisemia junan ikkunasta, sain ajatella omia ajatuksiani ja pääsin pois arjen tohinasta. Se liittyy matkustamisen filosofiaan: vapauteen.

"Kuukausi yksin teki hyvää"

Aluksi Pekka Haavistokin matkusti sään mukaan. Myöhemmin sillä ei ollut väliä.

– Useimmiten reilasin yksin. Se oli minulle vapautta. Elämäni Suomessa oli sosiaalisesti intensiivistä. Kuukausi yksin teki hyvää. Ei ollut vastuussa kenestäkään, eikä tarvinnut olla ihmisten kanssa, jos ei halunnut.

Erityisen vaikutuksen häneen teki Kroatian nykyinen pääkaupunki Zagreb, joka oli 1970–80-luvuilla itäisen Euroopan kulttuurikaupunki ja monella tapaa länsimaisin Jugoslavian kaupungeista.

– Siellä oli ihan erilaista kuin muualla itäblokissa. Oli jazzklubeja, kirjakauppoja – ajatuksen vapautta. Minulle oli iso yllätys, oikeastaan shokki, kun Jugoslaviassa alkoi sisällissota. Olin aina ajatellut, että se on se vähiten sulkeutunut Itä-Euroopan maista ja tottunut toimimaan lännen kanssa. Sieltä on ollut paljon siirtotyöläisiä Ruotsissa. Raja oli ikään kuin auki.

Haavistolla on matkoilta hyviä muistoja. Yleensä ihmiset olivat ystävällisiä, paitsi kerran:

– Ajattelin viettää aikaa pikkukaupungissa, jossain päin nykyistä Kosovoa. Nimeä en muista. Kun lähdin asemalta ulos, pikkupojat alkoivat heitellä kivillä ja tajusin, että turistit eivät olleet tervetulleita. Palasin asemalle ja odotin seuraavaa junaa, varmaan kuusi tuntia.

Linnan seurassa Pariisissa

Pekka Haavisto ei löhöillyt rannalla, vaan kiersi museoita ja kulttuuripaikkoja. Joissakin kaupungissa oli aatteellisia kahviloita, joiden kirjastoissa parannettiin maailmaa.

– Oli upeata nähdä myös Mona Lisa ja kaikki Euroopan taideaarteet. Matkustamista ei korvaa mikään. Eikä sellaista sivistystä saa rahalla.
Monet lähihistorian isot uutiset tulivat reissuilla eri tavalla todeksi kuin kotona Suomessa.

– Saksalaisissa junissa oli julisteita, joissa etsittiin Baader-Meinhof -ryhmän terroristeja. Se tuntui nuoresta miehestä ihmeelliseltä. Euroopassa terrorismi oli jo silloin ajankohtainen asia.

Suomalaista lämmittää aina, kun näkee maailmalla jotain suomalaista. 2000-luvulla Nokian isot logot innostuttivat. Parikymmentä vuotta sitten Pekka Haavisto löysi Pariisin Pompidou-keskuksen hyllystä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan suomen kielellä.

– Oikaisin jalat patterille ja aloin lukea. Ulkona jouluinen Pariisi, kädessä Tuntematon ja vieressä kuppi kahvia. Se oli hieno yhtälö, mieletön kokemus.