Kuubalaismies tanssittaa turistia levymusiikin tahdissa, kun bändi on tauolla vanhankaupungin Obispo-kadun La Lluvia de Orossa.
Kuubalaismies tanssittaa turistia levymusiikin tahdissa, kun bändi on tauolla vanhankaupungin Obispo-kadun La Lluvia de Orossa.

Havanna pursuaa valoa, värejä, tuoksuja ja elämän ääniä. Hullunmyllyssä pärjää jättämällä kiireen kotiin.

1103854

Kuubalaiset ovat sekoitus alkuperäisten intiaanien, siirtomaahan muuttaneiden espanjalaisten ja Afrikasta tuotujen orjien perimää. Historia näkyy ihmisten kasvoilla, vartalossa ja tyylissä. Ulkonäkö on kuubalaisille tärkeä, ja vähävaraisetkin pyrkivät pukeutumaan hyvin.

Katukuvassa vilahtelee vanhoja jenkkiautoja. Niitä voi vuokrata kuljettajineen, jos haluaa tehdä kaupunkikierroksen.

Halvimmalla amerikanraudan kyytiin pääsee hyppäämällä colectivo-reittitaksiin. Niitä havannalaisetkin suosivat.

Amerikanraudan ikkunasta voi ihmetellä kaupungin monipuolista arkkitehtuuria. Siirtomaa-ajan rakennuksissa on jopa barokin piirteitä, ja uusklassismia on runsaasti. Havannasta löytyy myös hienoja funkkis- ja art deco -taloja.

Suuri osa rakennuskannasta etenkin La Habana Viejan eli Vanhan Havannan ulkopuolella on yhä aika huonossa kunnossa, mutta kunnostustyöt etenevät koko ajan.

  • Castillo del Morro 
    1500-luvun lopussa rakennettu linnoitus kaupungin itäpuolella. Avoinna päivittäin klo 8–20. Sisäänpääsy 6 CUC-pesoa, noin 4 €.
  • Havannan katedraali 
    Edustava esimerkki kuubalaisesta barokista. Plaza de la Catedral -aukiolla on muitakin 1700-luvun barokkirakennuksia.
  • El Capitolio 
    Paseo de Martí (Prado) 422.
    Uusklassinen, Washingtonin Capitoliumia muistuttava tiedeakatemian talo.
  • Edificio Bacardí 
    Avenida de Bélgica (Monserrate) 261.
    Empedradon ja San Juan de Diosin välissä. Kenties tunnetuin Havannan art deco -taloista.
  • Kuuban vapaamuurarien temppeli
    Avenida Salvador Allende 508, Padre Varela -kadun kulmassa.
    Hauska modernistinen rakennus, jonka kruunaa vapaamuuraritunnuksin koristeltu maapallo.
  • Edificio Focsa 
    Vedadon kaupunginosassa katujen 17, 19, N ja M rajaamassa korttelissa.
    1950-luvulla rakennettu Kuuban korkein rakennus. Satoja asuntoja, ravintoloita sekä ala- että yläkerroksessa. 33. kerroksen La Torresta avautuvat hienot näkymät.
  • Finca La Vigía 
    Ernest Hemingwayn tyylikäs maaseutuasunto hieman Havannan ulkopuolella San Francisco de Paulassa. Museo on avoinna ma–la klo 10–16, su 9–13. Sisäänpääsy 5 CUC-pesoa, 4 €.

Possua pöytään

Perinteinen kuubalainen keittiö on lähellä suomalaista: pelataan miedoilla perusmauilla. Aterian perustana on liha. Possu ja kana ovat usein hyviä, mutta nautaa Havannassa ei yleensä kannata tilata.

Riisi ja pavut ovat erottamaton osa ateriaa, samoin salaatti ja uppopaistettu ruokabanaani. Pitkään haudutettu lihakastike ropa vieja, ”vanhat vaatteet”, on kokeilemisen arvoinen.

Yksityiset paladar-ravintolat ovat yleensä parempia kuin valtion ravintolat. Jos yöpuuna on yksityismajoitus, casa particular, kannattaa kokeilla lounasta tai illallista siellä. Kotiruoka on useimmiten maukasta.

Aukioloajat vaihtelevat. Paladarit ja ravintolat ovat yleensä auki puolestapäivästä puoleenyöhön.

Vanha Havanna

  • La Deliciosa de La Habana 
    Bernaza 1, O’Reillyn ja Obispon välissä. Hyvä peruspaladar.
  • La Julia 
    O’Reilly 506, Bernazan ja Villegasin välissä. Hyvää ruokaa. Vessakäynti kannattaa säästää muualle.

Keski-Havanna

  • Castropol 
    Malecón 107. Asturialaisten yhdistyksen ravintola. Hyvä ruoka ja hienot näkymät.
  •  La Guarida 
    Concordia 418, Gervasion ja Escobarin välissä. Kuuban kenties kuuluisin paladar. Hieno miljöö vanhan rapistuneen palatsin yläkerroksissa. Ruoka kohtalaista, ajoittain huono palvelu.  
    www.laguarida.com
  • Los Nardos ja El Asturianito 
    Paseo de Martí (Prado) 563, vastapäätä tiedeakatemian Capitoliota. Los Nardos on Havannan asturialaisten yhdistyksen espanjalainen ravintola ja El Asturianito italialainen. Molemmat tarjoavat myös kuubalaista ruokaa. Isot, maukkaat annokset.

Vedado

  • Gringo Viejo 
    21. katu, E- ja F-katujen välissä. Vanhimpia edelleen toimivia paladareja. Ruoan taso vaihtelee, mutta palvelu on mukavaa ja sisustus kotoisa.
  • La Moraleja 
    25. katu, H- ja J-katujen välissä. Hieno miljöö, hyvä palvelu, mukiinmenevä ruoka.
  • La Roca 
    21. katu, M-kadun kulma. Valtion ravintolassa on edulliset hinnat ja kohtalainen ruoka. Palvelussa on ajoittain häivähdys entisen Neuvostoliiton meininkiä.
  • Los Amigos 
    M-katu, 19. kadun ja 21. kadun välissä. Hyvä, havannalaisten suosima paladar, jossa pääsee kuubalaisen ruoan makuun.
  • Hotelli
    Vedadon terassikahvila  25. katu, O-kadun kulma. Hyvää pizzaa muutamalla vaihdettavalla pesolla.

Paheiden perässä

Kadulle tulvii leipomosta paistuvan leivän herkullinen tuoksu. Siihen sekoittuu aavistus pannulla tirisevää kalaa – tuoksu leijuu jonkin kodin ikkunasta. Sitten tilalle tulee mädäntyvän jätteen lemu. Tropiikin hajumaailma on monipuolinen.

Havannan leimallisia tuoksuja ovat kuitenkin sikarit ja rommi. Tupakanviljely ja sikarien valmistus on ollut kuubalaisten elinkeino vuosisatojen ajan, ja hyvä havannalainen tunnetaan kautta maailman.

Sikarikauppa käy edelleen kuumana, muuallakin kuin valtion virallisissa myymälöissä. Katuostaja ottaa sen riskin, että saakin esimerkiksi käärittyjä banaanin-
lehtiä tupakan sijaan.

– Kannattaa varautua siihen, että kadulla myytävät sikarit ovat kaikki väärennöksiä, vaikka niissä olisi millaiset laatikot ja sinetit, neuvoo sikariasiantuntija Jukka Svahn.

– Myös ravintoloiden tiskeillä myytävät sikarit ovat lähes poikkeuksetta höpöhöpöä. Kun liikkeellä on tunnus La Casa del Habano, se on varmasti laadukas. 

Myös rommi on Kuubassa tärkeä maataloustuote: sen pääraaka-aine on sokeriruoko.

  • Museo del Ron Havana Club
    Avenida del Puerto 262, Sol-kadun kulma.
    Pieni rommi-museo kertoo myös orjuuden historiasta. Maistiaisillekin pääsee. Avoinna ma–la klo 9–17.30. Sisäänpääsy 7 CUC-pesoa, noin 6 €.
  • Romeo y Julieta
    Padre Varela (Belascoaín) 852, Peñalverin ja Desaguën välissä. H. Upmannin tehtaanmyymälä.
  • Partagás
    Industria 520, Dragones- ja Barcelona-katujen välissä.
    Partagásin tehtaanmyymälä.
  • Habana Libre
    23. kadun ja L-kadun kulma. Hotellin sikarimyymälä.

Salsaa, rumbaa ja boleroa

Musiikkia kuulee Kuubassa kaikkialla. Polkupyörätaksien kuljettajat soittavat reggaetonia täysillä, kulmakuppilassa esiintyy son-bändi, ja ravintolassa on taustamusiikkina tunnelmallista boleroa.

Kuuban musiikkikulttuuri on vertaansa vailla. Salsassa, bolerossa ja rumbassa soivat vuosituhansia vanhat vaikutteet.

Kuubaan tuodut afrikkalaiset orjat säilyttivät kulttuurinsa paremmin kuin Yhdysvaltoihin viedyt, koska saaren sokeriplantaaseille syntyi suurempia ja kiinteämpiä orjayhteisöjä kuin pohjoisnaapuriin – ja koska orjia oli Kuubassa enemmän kuin Yhdysvalloissa.

Siksi afrikkalaiset juuret kuuluvat selvemmin kuubalaisessa musiikissa kuin vaikkapa bluesissa. Kuubalaiseen musiikkielämykseen kuuluu usein myös tanssi.

Meren syleilyyn

Tropiikissa on lämmintä. Se on ihanaa mutta myös hikistä. Täpötäydessä colectivo-taksissa tunnelma voi olla hyvinkin tiivis.

Kun ihmisten läheisyys ja kuumuus alkavat väsyttää, on aika suunnata rannalle. Havannassa uimari joutuu tyytymään hotellien uima-altaisiin, mutta parinkymmenen kilometrin päässä kaupungista itään odottavat Playas del Esten hienot, lähes valkoiset hiekkarannat.

Jotta tuntoaisti ei joutuisi liian koville, kannattaa varoa portugalinsotalaivoja.

Hiekka on kuumaa, mutta suolaiset aallot ottavat auringonpalvojan viilentävään syleilyyn.

Jotta tuntoaisti ei joutuisi liian koville, kannattaa varoa portugalinsotalaivoja. Näitä polttiaiseläimiä esiintyy silloin tällöin Kuuban pohjoisrannikolla.

  • Havana Bus Tourin  T3-linja ajaa Parque Centralista Playas del Esteen. Meno-paluulippu maksaa 5 CUC-pesoa, 4 €.
  • Taksi Playas del Esteen noin 20 CUC-pesoa, 16 €.

Rituaalin pyörteissä

Henkisyydestä ja uskonnoista kiinnostuneet löytävät Havannasta paljon tutkittavaa. Santería on yhdistelmä afrikkalaista yoruba-uskontoa ja roomalaiskatolisuutta.

Sen orisha-jumaluuksilla on vastineensa katolisen kirkon pyhimyksissä, ja santeríaan vihkiytyvällä on oltava katolinen kaste.

Santerían rituaalit ja uskonnolliset periaatteet ovat eurooppalaisille eksoottisia. Jokaisella vihkiytyneellä on oma nimikko-orisha.

Yemaya esimerkiksi edustaa merta ja äitiyttä, ja häntä symboloivat sinivalkoiset värit. Shango on tulen ja ukkosen jumaluus, jonka värit ovat punainen ja valkoinen.

Tanssi ja musiikki ovat keskeinen osa santerían harjoittamista. Jokaisella orishalla on oma luonteenomainen musiikkinsa ja tanssitapansa.

Ei kannata pelästyä, jos rituaalin aikana joku menee transsiin.

Matkailija saattaa myös törmätä santería-juhliin noin vain jossakin katuvarren talossa. Yleensä vieraskin toivotetaan tervetulleeksi.

Seremonioita ei saa valokuvata eikä liioin valkoisiin pukeutuneita, initiaatiovuotta viettäviä uskovaisia. Eikä kannata pelästyä, jos rituaalin aikana joku menee transsiin. Se on santeríassa yleistä ja jopa tavoiteltua.

  • Asosiación Cultural Yoruba de Cuba, Paseo de Martí (Prado), Monte- ja Dragones-katujen välissä, Capitoliota vastapäätä.
    Avoinna ma–la klo 9–16. Sisäänpääsy 10 CUC-pesoa, 10 €.

Ruotsin Lapista ei löydä joulupukkia, mutta hurjia rinteitä senkin edestä. Keltanokka lähti testaamaan, miten pääsee alas Riksgränseniä ja Björklideniä.

Opashan on hullu!

Olen saapunut vasta tunti sitten Ruotsin Lappiin, marssinut saman tien suksivuokraamoon, ährännyt vaivalloisesti massiiviset laskettelumonot jalkaan ja kuunnellut huolestuneena miniluentoa lumivyöryn vaaroista. Ja nyt pitäisi seurata lasketteluopasta vielä kilometri ylämäkeen kohti tunturin huippua.

Olen näännyksissä, hikinorot valuvat poskilla. Ihan kuin noutajan kalsa kosketus tuntuisi olkapäillä.

Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.
Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.

Matkaa on tehty jo puoli tuntia, ylämäkeen luonnollisesti. Björklidenin laskettelukeskus näkyy alhaalla pienenä. Horisontissa siintävät Norjan tunturit ja jossain niiden takana Atlantti. Jalassani on karvapohjaiset sukset. Ne eivät lipsu senttiäkään. Eivätkä kyllä luistakaan. Niillä vain tampataan matkaa ylämäkeen.

– Mika, sinä pystyt tähän. Ajattele, miten hienot maisemat ylhäällä odottavat. Sitten laskettelemme pitkin neitseellisiä lumia alas laaksoon. Det är kul! tsemppaa opas Kim Bergsten.

Mihin olen joutunut?

Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.
Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.

Sisulla huipulle

Kokeilin laskettelua ensimmäisen kerran 15-vuotiaana Jyväskylän Laajavuoressa. Alku oli vauhdikas, syöksyin pipo silmillä rinteen suoraan alas. En osannut oudoilla suksilla kurvata, kun en tullut keneltäkään kysyneeksi, miten se tapahtuu. Vauhdin sain pysähtymään juuri ennen parkkipaikkaa.

Sen jälkeen eksyin mäkeen satunnaisesti, keskimäärin kerran vuosikymmenessä. Rinteessä oli joka kerta kivaa, mutta laskettelupuremaa en koskaan saanut. Ehkä Suomen rinteet olivat liian vaatimattomia tällaiselle Laajavuoren veteraanille.

Sitten ystäväni houkutteli testaamaan "vähän kovempaa kamaa", Ruotsin Lapin tuntureita. Ruotsihan on suomalaiselle kuin Amerikka. Siellä kaikki on hienompaa ja suurempaa, niin tunturitkin. Ruotsin Åre tunnetaan pikku-Alppeina, sillä sen korkein huippu Åreskutan yltää yli 1400 metriin. Rinteet ovat kilometrien pituisia. Suomen laskettelukeskuksissa moisista lukemista vain unelmoidaan.

Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.
Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.

Vierekkäin sijaitsevissa Björklidenissä ja Riksgränsenissa tunturit kohoavat reiluun kilometriin. Niiden luonnonrinteet sopivat monipuoliseen lasketteluun kuin valetut.

Bergsten on päässyt tunturin laelle ja jatkaa tsemppaamista. Ammattilaiselle kapuaminen on niin helppoa. Määränpää häämöttää, tamppaan karvapohjasuksiani rinnettä vimmaisesti ylös suomalaisella sisulla.

Det är kul! Det måste vara kul!

Lopulta pääsen perille. Viisikymppisen kunto voisi olla kovempikin, mutta olen yhä elossa.

Hiihtopummin tunnustukset

Bergsten auttaa irrottamaan karvapohjat suksista. Vedän keuhkot täyteen tunturi-ilmaa ja annan katseeni nuolla horisonttia. Olen kilometrin lähempänä taivasta kuin tunti sitten suksivuokraamossa. Olo on juhlallinen. Alan ymmärtää, miksi joskus pitää kärsiä, että voi nauttia.

Bergsten kaataa kuksaan kahvia.

– Olen ollut neljä vuotta Björklidenissä ja Riksgränsenissä lasketteluoppaana. Nuorena elin hiihtopummina Ranskan Chamonix'ssa. Siellä aloin myös vuorikiipeillä, ja se on suurin intohimoni. Laskettelu tulee kakkosena. Nytkin jatkaisin mieluiten matkaa aina vain ylöspäin, Bergsten tarinoi kahvitauollamme.

Täällä vartioin minä!
Täällä vartioin minä!

Näkemykseni vain vahvistuu: mieshän on umpihullu.

Huipulla tuulee. Kahvin lämmittävä vaikutus hupenee. On aika miettiä paluuta alas. Bergstenilla on suunnitelma. Seuraamme mestaria jyrkän rinteen reunaan. Rinne ei ole pitkä, mutta korkeusero nostaa hikikarpalot taas pintaan.

– Tässä on paljon pehmeää lunta, kuin höyhenillä laskisi. Seuraa vain minua, tee pitkiä nautinnollisia kaarroksia, nauti joka hetkestä, Bergsten sanoo ja lähtee.

Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.
Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.

Kuperkeikkoja pumpulissa

Bergsten pöllyttää tyylikkäästi lunta kaarrellessaan. Pian hän on rinteen alaosassa odottamassa meitä muita.

Olen ryhmämme keltanokka, muut ovat kokeneita laskettelijoita ja laskevat perässä leikitellen, kaiketi nautiskellen. Lähden liikkeelle. Luonnonrinteessä, vasta sataneessa pumpulilumessa laskeminen tuntuu erikoiselta. Lumi upottaa, vauhti kiihtyy hitaasti. Mutta se kiihtyy.

Tulee kaarroksen aika. Sukset eivät tahdo totella. Käännyn puolittain ja heitän kuperkeikan. Rämmin pystyyn. Sama toistuu seuraavassa mutkassa. Ja sitä seuraavassa.

Alas ehtineet hymyilevät hyväntahtoisesti. Onneksi rinteessä on niin paljon lunta, että kuperkeikkailu ei vammauta, mitä nyt vähän henkisesti.

– Onnittelut, Mika, selvisit. Se oli päivän haastavin osuus. Nyt pidetään hauskaa, Bergsten lupaa.

Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.
Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.

Rinne jatkuu loivahkona, ja löydän oman tapani kääntyä upottavassa lumessa. Tuuli suhisee korvissa, laakso lähenee ja talot muuttuvat näkökentässä isommiksi. Mäkeä riittää. Laskettelu kysyy reisilihaksia.

Pidän välillä taukoja ja ihailen arktisen luonnon kauneutta. Olen jo hyljännyt ajatuksen pysyä muiden matkassa. Hiljaa hyvä tulee, alas pääsee kaikilla nopeuksilla.

Lasken hotelli Fjälletin pihaan suksitelineen luo. Pian istun hotellin aulassa, ja takkatuli loimottaa. Kylmä huurteinen tuoksuu edessäni.

Reidet tutisevat, mutta nautin maisemasta Lapporteniin, Lapin porttiin. Näyttää kuin kuu olisi aikojen alkuhämärässä hipaissut Maata ja vienyt puolipallon muotoisen palan tuntureita mennessään.

Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.
Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.

Vihdoin vohvelia

Hotellin edessä odottaa hytillinen telavaunu. Se täyttyy matkustajista ja lähtee Låktatjåkkon tunturiasemalle 1228 metrin korkeuteen.

Alhaalla aurinko paistaa, mutta perillä odottaa vaakasuoraan viuhuva hyytävä tuuli ja lumimyräkkä. Lapin luonto luo Ruotsissakin outoa taikaa.

Puikahdan kohti mustaseinäistä hirsitaloa. Sisällä odottaa maailman pohjoisin vohvelikahvila. Käyn pirttipöytään, riisun toppatakkini ja tartun vohveliin.

Olen laskettelu-urani huipulla, kukkulan kuningas. Mietin jo tulevaa Åren-retkeä. Pohjoismaiden pisimmät rinteet vain naurattavat Björklidenin veteraania.

Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.
Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.

Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.
Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 6/2016.

Riksgränsen & Björkliden

Laskettelukeskukset

  • Riksgränsenin ja Björklidenin laskettelukeskukset sijaitsevat vierekkäin Kiirunasta kaakkoon lähellä Norjan rajaa, Napapiiriltä 200 kilometriä pohjoiseen. Molemmat tunnetaan hyvistä off-piste-laskuista eli vapaalaskuista rakentamattomilla luonnonlumisilla rinteillä.
  • Björklidenissä on 23 rinnettä ja viisi hissiä. Kittelsdalsin hissi vie korkeimmalle, 1100 metriin. Riksgränsenissä löytyy 15 rinnettä, 6 hissiä ja liki rajattomasti vapaalaskurinteitä. 

Näin pääset perille

  • Helsingistä Tukholman kautta lento Kiirunaan, mistä matkaa perille valtatietä E10 on noin 130 kilometriä. Lentoaika Helsinki-Kiiruna 2,5 tuntia. Kentältä on bussiyhteys laskettelukeskuksiin, 30 e/suunta. Bussi kulkee usein myös Björklidenin ja Riksgränsenin välillä.
  • Kiirettömille sopii juna Tukholmasta Riksgränseniin, matka-aika 18 tuntia.
  • Norjan Narvikin lentokentälle on Riksgränsenistä vain 40 kilometriä, mutta bussiyhteyttä kentältä Ruotsin puolelle ei ole. Ruotsin ja Norjan välinen tie on joskus lumimyrskyn takia päiviä poikki. Oulusta maantietä pitkin Riksgänseniin on 620 kilometriä.
  • Helikopterilla? Arctic Elementsin järjestämillä räätälöidyillä 1-7 päivän Heliski-retkillä kokeneet laskettelijat viedään helikopterilla laskemaan neitseellisille puuterilumille vuoristoon, kuten yli 2 000-metriselle, jyrkkärinteiselle Kebnekaiselle. 

SOS

  • Merkitsemättömillä luonnonrinteillä on lumivyöryvaara. Suksivuokraamoista saa pakollisena lisävarusteena repun, jossa on muun muassa lähetin ja lumilapio. Suksivuokraamojen henkilökunta ja laskettelunopettajat opastavat, miten toimia lumivyöryssä.
  • Laskettelussa voi loukkaantua kaatuessaan. Kannattaa varmistaa ennen matkaa, että vakuutukset ovat voimassa. Kypärä on tärkeä turvavaruste.
  • Ruotsin hätänumero on 112.

Sää

  • Talvisesonki alkaa helmikuussa, kun keli muuttuu epävarmasta aurinkoiseksi. Rinteissä riittää lunta toukokuun puoliväliin. Silloin päivälämpötilat ovat reilusti plussalla, mutta yöt edelleen kylmiä. Säätilan vaihtelut ovat tuntureilla nopeita, mikä kannattaa ottaa huomioon varustevalinnoissa.

Majoitus

  • Riksgränsenissä laskettelukeskuksen sydän on suuri Hotell Riksgränsen, jonka huonevalikoima on laaja himolaskettelijan koppero hyteistä perhesviitteihin. Perhehotelli Meteorologen Ski Lodge tarjoaa personnallista luksusmajoitusta.
  • Björklidenissa majoitustilaa tarjoaa hotelli Fjället 1-4 hengen huoneissa ja lomamökeissä. Todellista huippumajoitusta tarjoaa pieni Låktatjåkkan tunturihotelli 1228 metyrin korkeudessa. 

Bussimatka Itä-Karjalaan vie Väinö Linnan romaanin ja viime sotien tantereille. Historia muuttuu eläväksi aidoilla tapahtumapaikoilla.

Seisomme Jänisjoen törmällä Läskelän kylässä Venäjän Karjalassa.

Varkautelainen yrittäjä Timo Männikkö alkaa kertoa isänsä Onnin sotatarinaa.

– Kerran hän ajoi venäläisen pikakiväärin väijytykseen. Takarengas räjähti, ja isä kellisti pyöränsä ojaan.

Vihollinen luuli miehen kuolleen, mutta tämä yllätti ampujat takaapäin.

– Isältä pääsi itku, kun hän löysi yhden surmaamansa miehen lompakosta kahden pikkulapsen valokuvat.

Onni Männikkö oli moottoripyörälähetti Ruben Laguksen panssaridivisioonassa. Se kulki rinnan kirjailija Väinö Linnan rykmentin kanssa.

Norjasta saapunut Helena Harle Mehus näyttää käsin kirjoitettua paperia, jonka löysi isänsä Niilon jäämistöstä. Siihen isä oli kirjannut joukko-osastonsa liikkeitä sen lähdettyä vetäytymään Syväriltä kesäkuussa 1944.

– En halunnut lapsena kuunnella isän sotajuttuja. Nyt tulin tänne paikkaamaan aukkoja tiedoissani, Helena Harle Mehus sanoo.

Osuma onnensoturiin

Bussi kuljettaa 40 hengen ryhmäämme Tuntemattoman sotilaan maisemissa. Reitti seuraa sotatapahtumia Itä-Karjalassa.

Läskelän kylä sijaitsee Laatokan pohjoispäässä puolen tunnin ajomatkan päässä Sortavalasta. Kylään liittyy hurja tarina, jollaisia retken vetäjä everstiluutnantti Ilmari Hakala tietää monia.

– Heinäkuussa 1941 täällä vaikutti onnensoturiksi kutsuttu talvisodan veteraani, luutnantti Allan Gummerus.

Suomalaiset olivat motittaneet venäläiset joen länsirannalle. Onneensa luottanut Gummerus lähti pioneerivänrikin kanssa tukimaan vaurioitunutta siltaa, vaikka se oli venäläisten tarkka-ampujien tähtäimessä.

– Huonostihan siinä kävi. Pioneerivänrikki kaatui kahteen luotiin. Gummerus sai naarmun kaulaansa, mikä järkytti häntä syvästi. Hän tunsi kohtalonsa kääntyneen.

Kun Gummerus seuraavana päivänä piti käskynjakoa joentörmällä, hän sai luodin rintaansa ja ehti vain todeta: ”Pojat, nyt taisi sattua. Menikö sydämeen? Eikö sydän ole tällä puolella?”

Linnan romaanissa sotamies Asumaniemi sanoo viime sanoikseen: ”Se on vasemmalla puolella… Sydän on vasemmalla puolella…”

Esimerkki kuvaa Linnan tapaa rakentaa teostaan. Hän sijoitti yksittäiset tositapaukset haluamaansa kohtaan fiktiota.

Siksi Tuntematonta sotilasta ei voi pitää historiankirjoituksena tai johtamistaidon oppaana. Se on romaani.

Motissa Lemetissä

Hiekkatie muuttuu huonoksi. Tienvarren kylissä työttömyys vallitsee ja vodka virtaa. Kahden puolen tietä näkyy tiheää pusikkoa. Suomalaisten raivaamat pellot on päästetty pajukoksi.

– Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov innostui maissinkasvatuksesta ja kielsi muun viljelyn. Maissi ei kuitenkaan menestynyt. Vasta nyt viljanviljelyä on alettu elvyttää osin suomalaisten opeilla, Hakala kertoo.

Lemetin tienhaarassa käytiin talvisodan rajuimmat mottitaistelut. Venäläisillä oli valtava ylivoima, mutta pieni Suomen armeija onnistui saartamaan heidät ankarissa olosuhteissa.

”Ja tuhosi…i…it tankkeja?” Niin alokas Hauhia kyselee luutnantti Koskelalta tämän sankariteoista Tuntematon sotilas -romaanissa.

”Pari maahan kaivettua Lemetissä”, Koskelan vastaus kuuluu.

– Tuossa näkyy yksi panssarimonttu, Hakala sanoo ja osoittaa sammaloitunutta kuoppaa.

Historia herää eloon aidoilla tapahtumapaikoilla. Sen koemme monta kertaa neljän päivän reissulla, joka venyy yli 3000 kilometrin mittaiseksi.

Kiinnostuitko tästä matkasta? Lähde mukaan ET-lehden lukijamatkalle – katso lisää tästä 

Pää matalalla

Väinö Linnan joukko-osaston sota päättyi nelisen kilometriä Loimolan kylästä. Poikkeamme bussilla rauhantulon maisemiin kesken matkan, ettei tietä tarvitse ajaa takaisinpäin.

Korpitien metsäisellä harjanteella erottuu juoksuhautojen ja romahtaneiden bunkkereiden verkosto. Katkenneen oksan päässä roikkuu ruostunut ämpäri, kenties jatkosodan ajalta.

Juuri tämän suon laidalla oikean Jalkaväkirykmentti 8:n ensimmäinen pataljoona kävi viimeiset taistelunsa ennen rauhaa. Ilmari Hakala vie meidät alarinnettä seurailevan kaivannon reunalle.

– Tämä on panssarieste. Sitä oli vaikea havaita vaunusta, joka tuli harjanteen yli. Kaivannosta vaunu ei enää päässyt pois. Kaikkea suomalaiset keksivätkin vihollisen pään menoksi.

Ilmari Hakalan vaimo Leena, retken huoltopäällikkö, soittaa meille äänityksen, jonka Yleisradio teki 4. syyskuuta 1944 kello 8.05, kun rauhan piti jo olla voimassa.

Ääni rätisee. Toimittaja kysyy juoksuhaudassa suojautuvilta miehiltä, mitä he ajattelevat rauhantulosta.

”Oudoltahan se tuntuu monen sotavuoden jälkeen. Ensin en tahtonut uskoa, piti soittaa takaisin pataljoonaan. Itse olemme hiljaa, mutta naapuri ei näytä lakkaavan”, kertoo luutnantti Virtanen. Taustalta kuuluu jalkaväen aseiden laukauksia.

– Nuoret miehet puhuvat tosi kypsästi ja rauhallisesti. Sota oli heille jo arkipäivää. Piti vain pitää pää alhaalla, Helena Harle Mehus huokaa.

Tappiomieliala ei välity sotilaiden puheista. Linna pani romaanissaan Vanhalan sanomaan asian tällä tavoin: ”Hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni sisukas Suomi.”

– Se kertoo torjuntavoitosta. Jatkosodan tavoite oli itsenäisyyden säilyttäminen, ja se toteutui, sotahistorian tutkija Hakala toteaa.

Kollaa kesti

Kymmenisen kilometriä Loimolasta sijaitsee legendaarinen Kollaanmäki. Sen kenttähautausmaalle on haudattu 104 talvisodassa kaatunutta. Hautausmaalla Leena Hakala lukee ääneen Helvi Hämäläisen runot Suomalaiselle tuntemattomalle sotilaalle ja Hevosille jotka kuolivat sodassa.

Kollaalla taisteli Sortavalassa syntynyt luutnantti ja entinen muukalaislegioonalainen Aarne Juutilainen, ”Marokon kauhu”. Hän tuli tunnetuksi rohkeutensa ja omaperäisen johtamistapansa vuoksi.

Yleisradion tallenteessa Juutilainen kuvailee karskiin tapaan miestensä tekoja:

”Ovat kyselleet, milloin ylimääräiset kertausharjoitukset loppuvat ja milloin se sota alkaa. Olen syntisiin tyytyväinen. Lungia poikia.”

Juutilainen kertoilee, miten ”ryssät ovat antaneet” suomalaisille tykkejä, konekivääreitä ja muuta ”pienempää törkyä”. Hän on haavoittunut jalkaan, mutta vähättelee tapahtunutta ja kehaisee istuvansa vaikka kiikkustuolissa sihtailemassa vihollista kiikarikiväärillä.

Juutilaisen yksikössä oli mukana myös Simo Häyhä, jota pidetään yhtenä kaikkien aikojen tehokkaimmista tarkka-ampujista.

Uusi Tuntematon

Yksi suomalaisten päämäärä kesällä 1941 käynnistyneessä jatkosodassa oli Karjalan tasavallan nykyinen pääkaupunki Petroskoi.

”Hei karjut! Petrosavoski täällä loistelee isänmaan aamunkoitossa.”

Näin kallion laelta tähyilevä sotamies Viirilä hihkaisee romaanissa, kun pataljoona lähestyy kaupunkia. Valtauksen jälkeen syksyllä 1941 kaupungin nimi muutettiin Äänislinnaksi.

Nykyisin Petroskoi on varteenotettavan kokoinen, asukkaita on noin 260 000. Muuttoliike tosin vie monia Venäjän suuriin keskuksiin.

Ensi lokakuussa tulee ensi-iltaan Aku Louhimiehen ohjaama uusi Tuntematon sotilas -elokuva. Siinä on kohtaus Äänislinnan voitonparaatista, jonka Väinö Linna ohittaa romaanissaan lyhyellä maininnalla.

– Isäukko oli mukana polkupyörällä. Minulla on siitä kuviakin. Paraatista ei sodan jälkeen kauheasti haluttu puhua, Timo Männikkö kertoo.

Petroskoita halkoo jylhän rautatieaseman edestä lähtevä viivasuora valtaväylä, Lenininkatu. Sen toisessa päässä välkehtivät Äänisen aallot.

Rantapuistikossa järvelle tähyilee poliitikko Otto Wille Kuusisen patsas. Jykevää hahmoa kutsutaan leikillisesti kalastuksenvalvojaksi.

Vasili saunoo

Sammatuksen kylän mäellä käytiin kesällä 1944 isot taistelut. Alueelta on löydetty sotilaiden jäännöksiä. Pari vainajaa on tunnistettu suomalaisiksi tuntolevystä ja puukosta.

– Tältä mäeltä Mannerheim-ristin ritari Toivo Ilomäki tuhosi useita venäläisiä panssarivaunuja. Hänellä oli tarkka sihti, Hakala kertoo.

Laskeudumme mäeltä kylän raitin varrella sijaitsevalle talolle. 85-vuotias Vasili Tarasov, Hakaloiden tuttu vuosien takaa, tulee ulos punaisesta tuvastaan ja ottaa heti yleisönsä.

Hän osaa suomea, koska kävi välirauhan aikana suomalaisten perustamaa koulua.

– Mies lähti metsään tatteja keräämään. Ei kuulunut takaisin. Ei ole löydetty. Metsä on iso. Karhujakin on paljon ja susia. Viime syksynä sudet söivät ketjussa olevan koirani. Yksi susi ammuttiin, Vasili kertoo kylänsä elämänmenosta.

Kun Vasili käväisi Aunuksessa lääkärissä, talossa kävi varkaita. Tarina saa meidät keräämään pienen avustuksen naapurimaan kansalaiselle. Ilmari Hakala toimittaa rahat perille vaivihkaa, ettei miehen ylpeys saisi tarpeetonta kolausta.

– Minulla on pullo vodkaa. Ilman vodkaa ei saa elää, mutta paljon ei saa juoda, vähän, tervaskanto veistelee ja kumoaa ryypyn hitaasti pohjaan asti.

Sammatuksen kylätien toisella puolella savuaa sauna, koska Vasililla on kylypäiv, saunapäivä.

Isän perässä

Jatkosodan kirjeenvaihtajat Martti Haavio ja Olavi Paavolainen ihastuivat Kuujärven idylliseen Paloniemen kylään. Haavio kirjoitti paikasta päiväkirjassaan Me marssimme Aunuksen teitä.

Sadevesi on syönyt jyrkkää hiekkatietä, joka vie järven rantaan. Ilta-auringossa kylpee unelias karjalaiskylä puutaloineen.

– Isäni istuskeli komentajansa kanssa laiturilla kuuta katsellen. Komentaja oli, kenties hieman liikuttuneessa tilassa, luvannut isälle sata hehtaaria maata järven rannalta. Kyllä sotaan mahtuu mukaviakin muistoja, Timo Männikkö kertoo.

Kotimatka alkaa. Laajojen rehupeltojen keskellä sijaitsee valtava karjakombinaatti. Laatokka vilahtelee silloin tällöin näkyviin.

Tuuloksen kenttähautausmaalle on haudattu 57 suomalaista. Hakala kertoo kesän 1944 rajuista vetäytymistaisteluista.

Viimeiseksi pysähdymme Salmissa, josta on lähtöisin Helena Harle Mehuksen isän suku.

– Tämä reissu on ollut minulle vaellusta hänen kanssaan, Harle Mehus summaa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 4/2017.

Lähde mukaan ET-lehden lukijamatkalle Tuntemattoman sotilaan jäljille! Katso tarkemmat tiedot täältä.