Joskus on pakko lähteä pitkälle matkalle, joko itseään pakoon tai itsensä löytääkseen. Sellaiset matkat suuntautuvat aina myös menneisyyteen.

Aurinko painui puiden taakse ja metsän hiljaisuudesta tajusin tulleeni kauas Etelä-Suomesta. Ahkiota kiskoen hiihdin kuun valossa metsäkoneuraa, joka päättyi turvesuolle. Suon reunassa oli työmaakoppi, ja koska ovi oli auki, menin omin luvin sisään, leiriydyin lattialle ja kävin keittelemään Trangialla ilta-ateriaa. <ET kuva article />

Pitkä matka ei ollut edes vielä puolivälissä, mutta olin jo tottunut epätavallisiin yöpaikkoihin: peltojen laitoihin, huoltoasemien takapihoihin, teltan pystyttämiseen järven jäälle. Kun väsyneenä saa levätä, koti on juuri siinä paikassa.

Eikö sinua pelota yksin korvessa, ovat monet kysyneet. Ei enää, yleensä. Eivät ihmistä vahingoita metsän pedot tai menninkäiset vaan epäterveet elämäntavat, liikenne ja oma käsi. Metsä tuntuu ystävältä, vaikka läsnäoloni onkin sille todellisuudessa yhdentekevää.

Mutta lapsena pelkäsin. Ilmeisesti kaikkien lasten sänkyjen alla asuu hirviöitä, jotka yöllä ojentelevat raajojaan, mutta vaara vaani myös päivisin. Yksin koulusta kotiin tultuani pelkäsin kuollakseni, että ovesta tai ikkunasta ilmaantuu ihmisen kaltainen, joka ei olekaan ihminen, huojuu lähemmäksi ja tekee minulle pahaa. Metsässäkin pälyilin taakseni. 1970-luvun alku oli UFO-hysterian aikaa.

Aikuistumisen myötä fobia hellitti, mutta yksin taivasalla tähtiä tuijotellessani kammotus joskus palasi. Tuolta jostain ne tulevat – tulevatko ne tänä yönä ja minun vuokseni? Yöllä hiihtäessä oli kerran mieleen hiipinyt tunne, että ahkiossa istuu joku tai jokin, eikä silloin tehnyt mieli vilkaista taakseen. <ET kuva article />

Seuraavana päivänä kiipesin vedenjakajan yli Pohjois-Suomeen. Pitkää ylämäkeä seurasi pitkä alamäki ja kaksikymmentä kilometriä järven jäätä. Ilta-auringossa hiihdellessäni ajattelin, ettei minulla oikeastaan ole juuri muita ongelmia kuin oma itseni, ja sikäli on pohjimmiltaan samantekevää, olenko kotona vai täällä.

Retkiä suunnitellessani haaveilen pääseväni pakoon arkiminää, mutta se onnistuu vain hetkittäin. Ei ahkiossa istu minua kyttäämässä humanoidi tai peikko, siellä istuu oma arkiminäni, ja se on vähintään yhtä pelottavaa.

Nuorempana – kaikkihan ihmiselle on tapahtunut ”nuorempana” – sitä ei vielä tiennyt. Ensimmäistä kertaa moottoripyörällä ulkomaille, ihmeellistä, fantastista, unelmien täyttymys! Iltaisin retkeilymajassa tai leirintäalueella mielen valtasi outo alakulo: missä seikkailu viipyy? Minne on piilotettu portti, josta aukeaa tie satukirjojen ja elokuvien maailmaan?

Vasta hitaasti, vuosien mittaan ymmärsin, että yhdelle ihmiselle on olemassa vain yksi todellisuus: se, joka avautuu hänen oman mielensä kautta. Jotkin suuret asiat, kuten uskonto tai rakkaus, voivat saada aikaan vallankumouksen ja synnyttää ihmisen osittain uudelleen, mutta useimpien muiden lailla joudun tyytymään hitaaseen muutokseen, joka on sekä kasvua että rapistumista. <ET kuva article />

Auringon laskiessa varjoni kasvoi vähitellen kymmenien metrien pituiseksi, kunnes se katosi siniseen hämärään. Ympärilläni oli valtavasti tilaa. Tuntui kuin olisin hiihtänyt suunnattoman kupolin alla. Toivoin kulkevani kohti sitä, mitä pohjimmiltaan kaipaan, vaikka olin jo tainnut unohtaa, mitä se on.

Metsän takaa nousi täysikuu, jonka loisteessa oli helppo seurata kelkkauraa järven rannalla olevalle laavulle. Katkoin kaatuneen männyn oksia nuotioon ja hetken tuntui siltä, ettei elämä voisi juuri helpompaa olla. Ryömin paksuun untuvamakuupussiini ja nukahdin.

Ainakaan ihmisten seuraa en ole tullut etsimään, totesin seuraavana päivänä puolityhjässä ruokaravintolassa, jossa muutaman pöydän päässä istuvan kansanparantajan ego nipin napin mahtui keskisuureen ravintolasaliin.

Miten voi ihminen olla noin äänekkäästi täynnä itseään? Kuuntelin kohteliaasti miehen luennointia, pyydystin haarukalla pakasteherneitä ja pakottauduin ajattelemaan, että juuri omia heikkouksiaan on toisissa ihmisissä vaikeinta sietää. Egoni ei ole yhtä meluisa, mutta minäkin olen tällä retkellä todistaakseni olevani kova jätkä.

Illalla suunnistin metsäautoteitä pitkin kohti pohjoista. Kuu mollotti, auttoi kompassin lukemisessa ja loihti kontrasteja lumiseen metsään. Suksien suhinaa ja viirupöllön huutelua lukuun ottamatta oli aivan hiljaista.

Yömetsä on eri paikka kuin päivämetsä. En saanut enää kiinni pelon tunteesta, mutta aistit terävöityivät ja luonto personifioitui, muuttui olennoiksi. Pyysin pilviä olemaan menemättä kuun eteen ja kuusikkoon leiriydyttyäni juttelin jopa Trangian kahvalle, jonka tulin vahingossa tallanneeksi lumeen.

Teltassa sytytin kaksi tuikkukynttilää, laitoin ne monoihin kuivaamaan hikeä, ja teltan täytti himmeä valon lepatus. Makuupussissa porontaljalla on mukava köllötellä ja olo oli kodikas. En kaivannut minnekään. <ET kuva article />

Autiotupa on eri asia kuin autiotalo. Autiotupa on rakennettu retkeilijöiden tarpeisiin, ja se toivottaa kulkijan aina tervetulleeksi. Viihtyminen on omista taidoista, varusteista ja asenteesta kiinni. Ihmiset tulevat ja menevät, ja kämppäkirjasta on hauska lukea aikaisemmin yöpyneitten tarinoita.

Autiotalo on ollut jonkun toisen koti, ja sen ovesta astuessaan kokee aina olevansa hiukan luvattomilla teillä. Autiotaloista viedään vähitellen kaikki varastamisen arvoinen, ja niiden kamareita käytetään vessoina. Kun sellaisen talon ovia ryhtyy aukomaan, pelkää vaistomaisesti löytävänsä lattialta vainajan.

Lapsuudenkotini lähettyvillä oli kaksi autiotaloa. Toisen ovet olivat lukossa mutta ulkorakennuksissa seikkailimme. Vajasta löytyneen kanisterin kyljessä luki ”hautatervaa”. Mielikuvituksemme alkoi laukata ja hiuksemme nousivat kauhusta pystyyn, sillä tervan valmistuksen yksityiskohdat eivät vielä kuuluneet yleissivistykseemme ja hauta viittasi selvästi kuolemaan.

Toista taloa kutsuttiin nimellä ”spökhuset”, kummitustalo. Sen ullakkoon liittyy muistikuva lapsuuden viime hetkien oivalluksesta, että tytöt ovat kiehtovia ja ihania olentoja, ja kun Dingo vuosia myöhemmin lauloi autiotalosta, mieleeni tuli aina spökhuset ja sen narisevat portaat.

”Suon luoteislaidalla on Näätä-Hildan torppa, mene sinne yöksi”, oli minua neuvottu. Sankassa lumituiskussa hiihdin laajan aapasuoalueen yli ja tulin illaksi satavuotiaalle torpalle, joka oli rapistunut ja harmaa mutta yhä pystyssä, toisin kuin piharakennukset.

Osa edellisistä vierailijoista oli ollut aika siivottomia, mutta kylmänäkin talo tarjosi tuulensuojan, ja huoneen nurkassa oli sänky. Lueskelin pöydällä lojunutta 1950-luvulta peräisin olevaa ruotsin kouluvihkoa miettien, kuka Näätä-Hilda oli ollut, ja tuntien alakuloa kaiken katoavaisuudesta. Yöllä talo äänteli ja lapsuuden pelot liikkuivat eteisessä. <ET kuva article />

Muutamaa päivää myöhemmin tulin illan hämärtyessä katsahtaneeksi taivaalle, ja hiihto loppui kuin seinään. Korkealla hehkui esine, joka ei ollut lentokone. Se liikkui hitaasti taivaan laen yli luoteesta kaakkoon vaihtaen väriään keltaisesta punaiseksi.Lähetin tutulle tekstiviestin, jossa kysyin, onko uutisissa ollut mitään valoilmiöstä. Ei kuulemma, mutta Ruotsissa Kiirunan suunnalla on Manner-Euroopan suurin avaruuskeskus, ja ammuskelevat venäläisetkin taivaalle yhtä ja toista.

Rauhoituin, mutta myöhemmin illalla polttopuita pimeästä metsästä keräillessä oli hiukan outo olo. Joskus järjen kuori on hauras kuin keväinen jääpeite, jonka läpi voi yllättäen hulahtaa mustaan kylmyyteen.

Seurasi kimaltavia päiviä kevään hiihtäessä aivan kannoillani enkä voinut tietää, kumpi meistä tulisi ensin perille, joten venytin päivämatkat pitkiksi. Tauoilla lojuin ahkion päällä auringon lämmössä kuunnellen tuulen huminaa kuusikossa ja vesipisaroiden putoilua. Muistin, miltä tuntuu olla onnellinen.

Retken viimeisenä iltana olisin voinut jäädä turvekattoiseen kammiin makailemaan, haihduttamaan jäsenistä edellisen päivän 50 kilometrin hiihdon tuottamaa uupumusta ja odottamaan aamun sarastusta, mutta halusin liikkeelle. Retken oli jo aika päättyä. Sakeneva lumisade näyttäytyi otsalampun valossa valkoisena kaaoksena, joten sammutin lampun ja hiihdin moottorikelkkauraa pimeässä häämöttävien reittimerkkien turvin.

Yön mittaan pyry yltyi entisestään ja kelkkareitti merkkeineen katosi näkyvistä. Suunnistin vasemmalla häämöttävän tunturijonon mukaan ja nousin yhä korkeammalle. Tulin ajatelleeksi, etten ole koskaan ollut näin yksinäisessä paikassa. Nauti joka metristä, tämä ei toistu, totesin itselleni.

Edessä häämötti taas reittimerkki ja mieli rauhoittui. Kahden maissa yö alkoi kääntyä kohti aamua ja näkyvyys parani. Neljältä tunturin takaa kajasti valo. Nousin jyrkkää rinnettä yhä korkeammalle, valo kirkastui ja vastaan tulvi oranssi hehku. Nousin viimeiset metrit ja jäin katsomaan eteen levitettyä punaista mattoa. Aloin laskeutua kohti jokilaaksoa. <ET kuva article />

Kesti kolme vuotta, ennen kuin aloin muistella retkeä lämpimin tuntein. Viime talvena Lapissa umpihangessa hiihdellessäni ihmettelin, teinkö minä todella sen retken vai oliko se joku toinen. En enää saanut otetta siitä poltteesta, joka oli saanut minut lähtemään.  Silti monia hetkiä kaipaan yhä, kuutamohiihtoa, tuikkukynttilöitä monoissa ja tunnetta, että tässä olen hetken aikaa perillä mitään toivomatta ja mitään pelkäämättä.