Joskus on pakko lähteä pitkälle matkalle, joko itseään pakoon tai itsensä löytääkseen. Sellaiset matkat suuntautuvat aina myös menneisyyteen.

Aurinko painui puiden taakse ja metsän hiljaisuudesta tajusin tulleeni kauas Etelä-Suomesta. Ahkiota kiskoen hiihdin kuun valossa metsäkoneuraa, joka päättyi turvesuolle. Suon reunassa oli työmaakoppi, ja koska ovi oli auki, menin omin luvin sisään, leiriydyin lattialle ja kävin keittelemään Trangialla ilta-ateriaa. <ET kuva article />

Pitkä matka ei ollut edes vielä puolivälissä, mutta olin jo tottunut epätavallisiin yöpaikkoihin: peltojen laitoihin, huoltoasemien takapihoihin, teltan pystyttämiseen järven jäälle. Kun väsyneenä saa levätä, koti on juuri siinä paikassa.

Eikö sinua pelota yksin korvessa, ovat monet kysyneet. Ei enää, yleensä. Eivät ihmistä vahingoita metsän pedot tai menninkäiset vaan epäterveet elämäntavat, liikenne ja oma käsi. Metsä tuntuu ystävältä, vaikka läsnäoloni onkin sille todellisuudessa yhdentekevää.

Mutta lapsena pelkäsin. Ilmeisesti kaikkien lasten sänkyjen alla asuu hirviöitä, jotka yöllä ojentelevat raajojaan, mutta vaara vaani myös päivisin. Yksin koulusta kotiin tultuani pelkäsin kuollakseni, että ovesta tai ikkunasta ilmaantuu ihmisen kaltainen, joka ei olekaan ihminen, huojuu lähemmäksi ja tekee minulle pahaa. Metsässäkin pälyilin taakseni. 1970-luvun alku oli UFO-hysterian aikaa.

Aikuistumisen myötä fobia hellitti, mutta yksin taivasalla tähtiä tuijotellessani kammotus joskus palasi. Tuolta jostain ne tulevat – tulevatko ne tänä yönä ja minun vuokseni? Yöllä hiihtäessä oli kerran mieleen hiipinyt tunne, että ahkiossa istuu joku tai jokin, eikä silloin tehnyt mieli vilkaista taakseen. <ET kuva article />

Seuraavana päivänä kiipesin vedenjakajan yli Pohjois-Suomeen. Pitkää ylämäkeä seurasi pitkä alamäki ja kaksikymmentä kilometriä järven jäätä. Ilta-auringossa hiihdellessäni ajattelin, ettei minulla oikeastaan ole juuri muita ongelmia kuin oma itseni, ja sikäli on pohjimmiltaan samantekevää, olenko kotona vai täällä.

Retkiä suunnitellessani haaveilen pääseväni pakoon arkiminää, mutta se onnistuu vain hetkittäin. Ei ahkiossa istu minua kyttäämässä humanoidi tai peikko, siellä istuu oma arkiminäni, ja se on vähintään yhtä pelottavaa.

Nuorempana – kaikkihan ihmiselle on tapahtunut ”nuorempana” – sitä ei vielä tiennyt. Ensimmäistä kertaa moottoripyörällä ulkomaille, ihmeellistä, fantastista, unelmien täyttymys! Iltaisin retkeilymajassa tai leirintäalueella mielen valtasi outo alakulo: missä seikkailu viipyy? Minne on piilotettu portti, josta aukeaa tie satukirjojen ja elokuvien maailmaan?

Vasta hitaasti, vuosien mittaan ymmärsin, että yhdelle ihmiselle on olemassa vain yksi todellisuus: se, joka avautuu hänen oman mielensä kautta. Jotkin suuret asiat, kuten uskonto tai rakkaus, voivat saada aikaan vallankumouksen ja synnyttää ihmisen osittain uudelleen, mutta useimpien muiden lailla joudun tyytymään hitaaseen muutokseen, joka on sekä kasvua että rapistumista. <ET kuva article />

Auringon laskiessa varjoni kasvoi vähitellen kymmenien metrien pituiseksi, kunnes se katosi siniseen hämärään. Ympärilläni oli valtavasti tilaa. Tuntui kuin olisin hiihtänyt suunnattoman kupolin alla. Toivoin kulkevani kohti sitä, mitä pohjimmiltaan kaipaan, vaikka olin jo tainnut unohtaa, mitä se on.

Metsän takaa nousi täysikuu, jonka loisteessa oli helppo seurata kelkkauraa järven rannalla olevalle laavulle. Katkoin kaatuneen männyn oksia nuotioon ja hetken tuntui siltä, ettei elämä voisi juuri helpompaa olla. Ryömin paksuun untuvamakuupussiini ja nukahdin.

Ainakaan ihmisten seuraa en ole tullut etsimään, totesin seuraavana päivänä puolityhjässä ruokaravintolassa, jossa muutaman pöydän päässä istuvan kansanparantajan ego nipin napin mahtui keskisuureen ravintolasaliin.

Miten voi ihminen olla noin äänekkäästi täynnä itseään? Kuuntelin kohteliaasti miehen luennointia, pyydystin haarukalla pakasteherneitä ja pakottauduin ajattelemaan, että juuri omia heikkouksiaan on toisissa ihmisissä vaikeinta sietää. Egoni ei ole yhtä meluisa, mutta minäkin olen tällä retkellä todistaakseni olevani kova jätkä.

Illalla suunnistin metsäautoteitä pitkin kohti pohjoista. Kuu mollotti, auttoi kompassin lukemisessa ja loihti kontrasteja lumiseen metsään. Suksien suhinaa ja viirupöllön huutelua lukuun ottamatta oli aivan hiljaista.

Yömetsä on eri paikka kuin päivämetsä. En saanut enää kiinni pelon tunteesta, mutta aistit terävöityivät ja luonto personifioitui, muuttui olennoiksi. Pyysin pilviä olemaan menemättä kuun eteen ja kuusikkoon leiriydyttyäni juttelin jopa Trangian kahvalle, jonka tulin vahingossa tallanneeksi lumeen.

Teltassa sytytin kaksi tuikkukynttilää, laitoin ne monoihin kuivaamaan hikeä, ja teltan täytti himmeä valon lepatus. Makuupussissa porontaljalla on mukava köllötellä ja olo oli kodikas. En kaivannut minnekään. <ET kuva article />

Autiotupa on eri asia kuin autiotalo. Autiotupa on rakennettu retkeilijöiden tarpeisiin, ja se toivottaa kulkijan aina tervetulleeksi. Viihtyminen on omista taidoista, varusteista ja asenteesta kiinni. Ihmiset tulevat ja menevät, ja kämppäkirjasta on hauska lukea aikaisemmin yöpyneitten tarinoita.

Autiotalo on ollut jonkun toisen koti, ja sen ovesta astuessaan kokee aina olevansa hiukan luvattomilla teillä. Autiotaloista viedään vähitellen kaikki varastamisen arvoinen, ja niiden kamareita käytetään vessoina. Kun sellaisen talon ovia ryhtyy aukomaan, pelkää vaistomaisesti löytävänsä lattialta vainajan.

Lapsuudenkotini lähettyvillä oli kaksi autiotaloa. Toisen ovet olivat lukossa mutta ulkorakennuksissa seikkailimme. Vajasta löytyneen kanisterin kyljessä luki ”hautatervaa”. Mielikuvituksemme alkoi laukata ja hiuksemme nousivat kauhusta pystyyn, sillä tervan valmistuksen yksityiskohdat eivät vielä kuuluneet yleissivistykseemme ja hauta viittasi selvästi kuolemaan.

Toista taloa kutsuttiin nimellä ”spökhuset”, kummitustalo. Sen ullakkoon liittyy muistikuva lapsuuden viime hetkien oivalluksesta, että tytöt ovat kiehtovia ja ihania olentoja, ja kun Dingo vuosia myöhemmin lauloi autiotalosta, mieleeni tuli aina spökhuset ja sen narisevat portaat.

”Suon luoteislaidalla on Näätä-Hildan torppa, mene sinne yöksi”, oli minua neuvottu. Sankassa lumituiskussa hiihdin laajan aapasuoalueen yli ja tulin illaksi satavuotiaalle torpalle, joka oli rapistunut ja harmaa mutta yhä pystyssä, toisin kuin piharakennukset.

Osa edellisistä vierailijoista oli ollut aika siivottomia, mutta kylmänäkin talo tarjosi tuulensuojan, ja huoneen nurkassa oli sänky. Lueskelin pöydällä lojunutta 1950-luvulta peräisin olevaa ruotsin kouluvihkoa miettien, kuka Näätä-Hilda oli ollut, ja tuntien alakuloa kaiken katoavaisuudesta. Yöllä talo äänteli ja lapsuuden pelot liikkuivat eteisessä. <ET kuva article />

Muutamaa päivää myöhemmin tulin illan hämärtyessä katsahtaneeksi taivaalle, ja hiihto loppui kuin seinään. Korkealla hehkui esine, joka ei ollut lentokone. Se liikkui hitaasti taivaan laen yli luoteesta kaakkoon vaihtaen väriään keltaisesta punaiseksi.Lähetin tutulle tekstiviestin, jossa kysyin, onko uutisissa ollut mitään valoilmiöstä. Ei kuulemma, mutta Ruotsissa Kiirunan suunnalla on Manner-Euroopan suurin avaruuskeskus, ja ammuskelevat venäläisetkin taivaalle yhtä ja toista.

Rauhoituin, mutta myöhemmin illalla polttopuita pimeästä metsästä keräillessä oli hiukan outo olo. Joskus järjen kuori on hauras kuin keväinen jääpeite, jonka läpi voi yllättäen hulahtaa mustaan kylmyyteen.

Seurasi kimaltavia päiviä kevään hiihtäessä aivan kannoillani enkä voinut tietää, kumpi meistä tulisi ensin perille, joten venytin päivämatkat pitkiksi. Tauoilla lojuin ahkion päällä auringon lämmössä kuunnellen tuulen huminaa kuusikossa ja vesipisaroiden putoilua. Muistin, miltä tuntuu olla onnellinen.

Retken viimeisenä iltana olisin voinut jäädä turvekattoiseen kammiin makailemaan, haihduttamaan jäsenistä edellisen päivän 50 kilometrin hiihdon tuottamaa uupumusta ja odottamaan aamun sarastusta, mutta halusin liikkeelle. Retken oli jo aika päättyä. Sakeneva lumisade näyttäytyi otsalampun valossa valkoisena kaaoksena, joten sammutin lampun ja hiihdin moottorikelkkauraa pimeässä häämöttävien reittimerkkien turvin.

Yön mittaan pyry yltyi entisestään ja kelkkareitti merkkeineen katosi näkyvistä. Suunnistin vasemmalla häämöttävän tunturijonon mukaan ja nousin yhä korkeammalle. Tulin ajatelleeksi, etten ole koskaan ollut näin yksinäisessä paikassa. Nauti joka metristä, tämä ei toistu, totesin itselleni.

Edessä häämötti taas reittimerkki ja mieli rauhoittui. Kahden maissa yö alkoi kääntyä kohti aamua ja näkyvyys parani. Neljältä tunturin takaa kajasti valo. Nousin jyrkkää rinnettä yhä korkeammalle, valo kirkastui ja vastaan tulvi oranssi hehku. Nousin viimeiset metrit ja jäin katsomaan eteen levitettyä punaista mattoa. Aloin laskeutua kohti jokilaaksoa. <ET kuva article />

Kesti kolme vuotta, ennen kuin aloin muistella retkeä lämpimin tuntein. Viime talvena Lapissa umpihangessa hiihdellessäni ihmettelin, teinkö minä todella sen retken vai oliko se joku toinen. En enää saanut otetta siitä poltteesta, joka oli saanut minut lähtemään.  Silti monia hetkiä kaipaan yhä, kuutamohiihtoa, tuikkukynttilöitä monoissa ja tunnetta, että tässä olen hetken aikaa perillä mitään toivomatta ja mitään pelkäämättä.

Sinikka Saastamoisen lapset puolisoineen ja lapsineen vuokraavat joka jouluksi mökin, johon mahtuu koko heimo.

1960-luvulla pohjoiskarjalainen Sinikka Saastamoinen jäi leskeksi neljän alle 10-vuotiaan lapsen kanssa. Lisäksi hän odotti viidettä.

– Perhe hitsautui yhteen niin tiukasti, että aikuiset lapset perheineen haluavat vieläkin viettää joulut yhdessä, kertoo Maija-Liisa Punta-Saastamoinen, Sinikan ainoan pojan Maurin vaimo.

Miniä ja vävyt ovat sopeutuneet perinteeseen.

– Aiemmin menimme kaikki – puolisot, lapset ja lastenlapset – anopin luo, mutta nyt haluamme, että hän saa helpon joulun. Kahdeksankymppisen mummon koko joulukuu ei saa mennä keittiössä.

Kuvassa vasemmalla Pirjo, etualalla Elmeri. Suvetar ja Kaisa koristelevat kuusta.
Kuvassa vasemmalla Pirjo, etualalla Elmeri. Suvetar ja Kaisa koristelevat kuusta.

Pinja koristelee kuusta.
Pinja koristelee kuusta.

Joka jouluksi suku vuokraa mökin, yleensä eri paikasta. Viime vuonna valinta oli Simpelejärvi, jonka rannalla olevaan mökkiin mahtui koko 20 hengen seurue.

Joulunviettoon tulevat Maurin ja Maija-Liisan lisäksi heidän lapsensa Jesperi, 27, ja Suvetar, 22, sekä Maurin sisarukset lapsineen. Maurin sisar Pirjo ja hänen miehensä Pentti Sahlman ajavat vuokramökille Vantaalta. Sinikan esikoistytär Eija ja hänen puolisonsa Pauli Purmonen tulevat Joensuusta, samoin tytär Tarja ja Heino Hämäläinen poikansa Severin kanssa. Tytär Heli tulee joulunviettoon Tampereelta miehensä Keijo Karjulan ja lastensa Jonnen, Pinjan ja Elmerin kanssa.

– Parasta on yhdessäolo. Tuntuu hyvältä päivittää kuulumiset ilman kiirettä. Jokainen tuo jotain jouluruokaa. Esimerkiksi Mauri tekee sinapin, minä jälkiruuan. Tarja on koristelemisen mestari, hän tuo kukat, viimeksi upeat jouluruusut, Maija-Liisa sanoo.

Pirjo ottaa rennosti.
Pirjo ottaa rennosti.

Kodassa paistetaan makkaraa.
Kodassa paistetaan makkaraa.

Näkymä Parikkalan mökin ikkunasta pysäytti.

– Istuin sohvalla ja vain katselin, järvi tuli kuin syliin. Jää oli kaunista, vaikka sen päällä oli muutama sentti vettä. Kastelimme siinä varpaat saunan jälkeen, Maija-Liisa kertoo.

Suvun ohjelmaan kuuluu jouluna herkuttelu, saunominen, ulkoilu ja Trivial Pursuit -peli. Viimeksi sitkeimmät pelasivat aamuneljään.

– Sen jälkeen nukuimme hyvin.

Sinikka viettää joulua lapsenlapsensa Kaisan kanssa.
Sinikka viettää joulua lapsenlapsensa Kaisan kanssa.

Jouluaamuna mummo heräsi keittämään puuron, ja puolen päivän jälkeen koko seurue lähti ulos.

– Oli ihana nähdä, kun mummo käveli nuorten kanssa käsikoukkua ja nautti siitä, että kaikki ovat koolla.

Huvila.net > Loikonsaari 3


Mukana joulunvietossa oli myös Uniikki-kissa. Perhe tuo vuokramökille mukanaan myös piparkakkutalon.
Mukana joulunvietossa oli myös Uniikki-kissa. Perhe tuo vuokramökille mukanaan myös piparkakkutalon.

Ruotsin Lapista ei löydä joulupukkia, mutta hurjia rinteitä senkin edestä. Keltanokka lähti testaamaan, miten pääsee alas Riksgränseniä ja Björklideniä.

Opashan on hullu!

Olen saapunut vasta tunti sitten Ruotsin Lappiin, marssinut saman tien suksivuokraamoon, ährännyt vaivalloisesti massiiviset laskettelumonot jalkaan ja kuunnellut huolestuneena miniluentoa lumivyöryn vaaroista. Ja nyt pitäisi seurata lasketteluopasta vielä kilometri ylämäkeen kohti tunturin huippua.

Olen näännyksissä, hikinorot valuvat poskilla. Ihan kuin noutajan kalsa kosketus tuntuisi olkapäillä.

Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.
Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.

Matkaa on tehty jo puoli tuntia, ylämäkeen luonnollisesti. Björklidenin laskettelukeskus näkyy alhaalla pienenä. Horisontissa siintävät Norjan tunturit ja jossain niiden takana Atlantti. Jalassani on karvapohjaiset sukset. Ne eivät lipsu senttiäkään. Eivätkä kyllä luistakaan. Niillä vain tampataan matkaa ylämäkeen.

– Mika, sinä pystyt tähän. Ajattele, miten hienot maisemat ylhäällä odottavat. Sitten laskettelemme pitkin neitseellisiä lumia alas laaksoon. Det är kul! tsemppaa opas Kim Bergsten.

Mihin olen joutunut?

Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.
Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.

Sisulla huipulle

Kokeilin laskettelua ensimmäisen kerran 15-vuotiaana Jyväskylän Laajavuoressa. Alku oli vauhdikas, syöksyin pipo silmillä rinteen suoraan alas. En osannut oudoilla suksilla kurvata, kun en tullut keneltäkään kysyneeksi, miten se tapahtuu. Vauhdin sain pysähtymään juuri ennen parkkipaikkaa.

Sen jälkeen eksyin mäkeen satunnaisesti, keskimäärin kerran vuosikymmenessä. Rinteessä oli joka kerta kivaa, mutta laskettelupuremaa en koskaan saanut. Ehkä Suomen rinteet olivat liian vaatimattomia tällaiselle Laajavuoren veteraanille.

Sitten ystäväni houkutteli testaamaan "vähän kovempaa kamaa", Ruotsin Lapin tuntureita. Ruotsihan on suomalaiselle kuin Amerikka. Siellä kaikki on hienompaa ja suurempaa, niin tunturitkin. Ruotsin Åre tunnetaan pikku-Alppeina, sillä sen korkein huippu Åreskutan yltää yli 1400 metriin. Rinteet ovat kilometrien pituisia. Suomen laskettelukeskuksissa moisista lukemista vain unelmoidaan.

Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.
Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.

Vierekkäin sijaitsevissa Björklidenissä ja Riksgränsenissa tunturit kohoavat reiluun kilometriin. Niiden luonnonrinteet sopivat monipuoliseen lasketteluun kuin valetut.

Bergsten on päässyt tunturin laelle ja jatkaa tsemppaamista. Ammattilaiselle kapuaminen on niin helppoa. Määränpää häämöttää, tamppaan karvapohjasuksiani rinnettä vimmaisesti ylös suomalaisella sisulla.

Det är kul! Det måste vara kul!

Lopulta pääsen perille. Viisikymppisen kunto voisi olla kovempikin, mutta olen yhä elossa.

Hiihtopummin tunnustukset

Bergsten auttaa irrottamaan karvapohjat suksista. Vedän keuhkot täyteen tunturi-ilmaa ja annan katseeni nuolla horisonttia. Olen kilometrin lähempänä taivasta kuin tunti sitten suksivuokraamossa. Olo on juhlallinen. Alan ymmärtää, miksi joskus pitää kärsiä, että voi nauttia.

Bergsten kaataa kuksaan kahvia.

– Olen ollut neljä vuotta Björklidenissä ja Riksgränsenissä lasketteluoppaana. Nuorena elin hiihtopummina Ranskan Chamonix'ssa. Siellä aloin myös vuorikiipeillä, ja se on suurin intohimoni. Laskettelu tulee kakkosena. Nytkin jatkaisin mieluiten matkaa aina vain ylöspäin, Bergsten tarinoi kahvitauollamme.

Täällä vartioin minä!
Täällä vartioin minä!

Näkemykseni vain vahvistuu: mieshän on umpihullu.

Huipulla tuulee. Kahvin lämmittävä vaikutus hupenee. On aika miettiä paluuta alas. Bergstenilla on suunnitelma. Seuraamme mestaria jyrkän rinteen reunaan. Rinne ei ole pitkä, mutta korkeusero nostaa hikikarpalot taas pintaan.

– Tässä on paljon pehmeää lunta, kuin höyhenillä laskisi. Seuraa vain minua, tee pitkiä nautinnollisia kaarroksia, nauti joka hetkestä, Bergsten sanoo ja lähtee.

Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.
Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.

Kuperkeikkoja pumpulissa

Bergsten pöllyttää tyylikkäästi lunta kaarrellessaan. Pian hän on rinteen alaosassa odottamassa meitä muita.

Olen ryhmämme keltanokka, muut ovat kokeneita laskettelijoita ja laskevat perässä leikitellen, kaiketi nautiskellen. Lähden liikkeelle. Luonnonrinteessä, vasta sataneessa pumpulilumessa laskeminen tuntuu erikoiselta. Lumi upottaa, vauhti kiihtyy hitaasti. Mutta se kiihtyy.

Tulee kaarroksen aika. Sukset eivät tahdo totella. Käännyn puolittain ja heitän kuperkeikan. Rämmin pystyyn. Sama toistuu seuraavassa mutkassa. Ja sitä seuraavassa.

Alas ehtineet hymyilevät hyväntahtoisesti. Onneksi rinteessä on niin paljon lunta, että kuperkeikkailu ei vammauta, mitä nyt vähän henkisesti.

– Onnittelut, Mika, selvisit. Se oli päivän haastavin osuus. Nyt pidetään hauskaa, Bergsten lupaa.

Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.
Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.

Rinne jatkuu loivahkona, ja löydän oman tapani kääntyä upottavassa lumessa. Tuuli suhisee korvissa, laakso lähenee ja talot muuttuvat näkökentässä isommiksi. Mäkeä riittää. Laskettelu kysyy reisilihaksia.

Pidän välillä taukoja ja ihailen arktisen luonnon kauneutta. Olen jo hyljännyt ajatuksen pysyä muiden matkassa. Hiljaa hyvä tulee, alas pääsee kaikilla nopeuksilla.

Lasken hotelli Fjälletin pihaan suksitelineen luo. Pian istun hotellin aulassa, ja takkatuli loimottaa. Kylmä huurteinen tuoksuu edessäni.

Reidet tutisevat, mutta nautin maisemasta Lapporteniin, Lapin porttiin. Näyttää kuin kuu olisi aikojen alkuhämärässä hipaissut Maata ja vienyt puolipallon muotoisen palan tuntureita mennessään.

Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.
Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.

Vihdoin vohvelia

Hotellin edessä odottaa hytillinen telavaunu. Se täyttyy matkustajista ja lähtee Låktatjåkkon tunturiasemalle 1228 metrin korkeuteen.

Alhaalla aurinko paistaa, mutta perillä odottaa vaakasuoraan viuhuva hyytävä tuuli ja lumimyräkkä. Lapin luonto luo Ruotsissakin outoa taikaa.

Puikahdan kohti mustaseinäistä hirsitaloa. Sisällä odottaa maailman pohjoisin vohvelikahvila. Käyn pirttipöytään, riisun toppatakkini ja tartun vohveliin.

Olen laskettelu-urani huipulla, kukkulan kuningas. Mietin jo tulevaa Åren-retkeä. Pohjoismaiden pisimmät rinteet vain naurattavat Björklidenin veteraania.

Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.
Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.

Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.
Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 6/2016.

Laskettelukeskukset

  • Riksgränsenin ja Björklidenin laskettelukeskukset sijaitsevat vierekkäin Kiirunasta kaakkoon lähellä Norjan rajaa, Napapiiriltä 200 kilometriä pohjoiseen. Molemmat tunnetaan hyvistä off-piste-laskuista eli vapaalaskuista rakentamattomilla luonnonlumisilla rinteillä.
  • Björklidenissä on 23 rinnettä ja viisi hissiä. Kittelsdalsin hissi vie korkeimmalle, 1100 metriin. Riksgränsenissä löytyy 15 rinnettä, 6 hissiä ja liki rajattomasti vapaalaskurinteitä. 

Näin pääset perille

  • Helsingistä Tukholman kautta lento Kiirunaan, mistä matkaa perille valtatietä E10 on noin 130 kilometriä. Lentoaika Helsinki-Kiiruna 2,5 tuntia. Kentältä on bussiyhteys laskettelukeskuksiin, 30 e/suunta. Bussi kulkee usein myös Björklidenin ja Riksgränsenin välillä.
  • Kiirettömille sopii juna Tukholmasta Riksgränseniin, matka-aika 18 tuntia.
  • Norjan Narvikin lentokentälle on Riksgränsenistä vain 40 kilometriä, mutta bussiyhteyttä kentältä Ruotsin puolelle ei ole. Ruotsin ja Norjan välinen tie on joskus lumimyrskyn takia päiviä poikki. Oulusta maantietä pitkin Riksgänseniin on 620 kilometriä.
  • Helikopterilla? Arctic Elementsin järjestämillä räätälöidyillä 1-7 päivän Heliski-retkillä kokeneet laskettelijat viedään helikopterilla laskemaan neitseellisille puuterilumille vuoristoon, kuten yli 2 000-metriselle, jyrkkärinteiselle Kebnekaiselle. 

SOS

  • Merkitsemättömillä luonnonrinteillä on lumivyöryvaara. Suksivuokraamoista saa pakollisena lisävarusteena repun, jossa on muun muassa lähetin ja lumilapio. Suksivuokraamojen henkilökunta ja laskettelunopettajat opastavat, miten toimia lumivyöryssä.
  • Laskettelussa voi loukkaantua kaatuessaan. Kannattaa varmistaa ennen matkaa, että vakuutukset ovat voimassa. Kypärä on tärkeä turvavaruste.
  • Ruotsin hätänumero on 112.

Sää

  • Talvisesonki alkaa helmikuussa, kun keli muuttuu epävarmasta aurinkoiseksi. Rinteissä riittää lunta toukokuun puoliväliin. Silloin päivälämpötilat ovat reilusti plussalla, mutta yöt edelleen kylmiä. Säätilan vaihtelut ovat tuntureilla nopeita, mikä kannattaa ottaa huomioon varustevalinnoissa.

Majoitus

  • Riksgränsenissä laskettelukeskuksen sydän on suuri Hotell Riksgränsen, jonka huonevalikoima on laaja himolaskettelijan koppero hyteistä perhesviitteihin. Perhehotelli Meteorologen Ski Lodge tarjoaa personnallista luksusmajoitusta.
  • Björklidenissa majoitustilaa tarjoaa hotelli Fjället 1-4 hengen huoneissa ja lomamökeissä. Todellista huippumajoitusta tarjoaa pieni Låktatjåkkan tunturihotelli 1228 metyrin korkeudessa.