Joskus on pakko lähteä pitkälle matkalle, joko itseään pakoon tai itsensä löytääkseen. Sellaiset matkat suuntautuvat aina myös menneisyyteen.

Aurinko painui puiden taakse ja metsän hiljaisuudesta tajusin tulleeni kauas Etelä-Suomesta. Ahkiota kiskoen hiihdin kuun valossa metsäkoneuraa, joka päättyi turvesuolle. Suon reunassa oli työmaakoppi, ja koska ovi oli auki, menin omin luvin sisään, leiriydyin lattialle ja kävin keittelemään Trangialla ilta-ateriaa. <ET kuva article />

Pitkä matka ei ollut edes vielä puolivälissä, mutta olin jo tottunut epätavallisiin yöpaikkoihin: peltojen laitoihin, huoltoasemien takapihoihin, teltan pystyttämiseen järven jäälle. Kun väsyneenä saa levätä, koti on juuri siinä paikassa.

Eikö sinua pelota yksin korvessa, ovat monet kysyneet. Ei enää, yleensä. Eivät ihmistä vahingoita metsän pedot tai menninkäiset vaan epäterveet elämäntavat, liikenne ja oma käsi. Metsä tuntuu ystävältä, vaikka läsnäoloni onkin sille todellisuudessa yhdentekevää.

Mutta lapsena pelkäsin. Ilmeisesti kaikkien lasten sänkyjen alla asuu hirviöitä, jotka yöllä ojentelevat raajojaan, mutta vaara vaani myös päivisin. Yksin koulusta kotiin tultuani pelkäsin kuollakseni, että ovesta tai ikkunasta ilmaantuu ihmisen kaltainen, joka ei olekaan ihminen, huojuu lähemmäksi ja tekee minulle pahaa. Metsässäkin pälyilin taakseni. 1970-luvun alku oli UFO-hysterian aikaa.

Aikuistumisen myötä fobia hellitti, mutta yksin taivasalla tähtiä tuijotellessani kammotus joskus palasi. Tuolta jostain ne tulevat – tulevatko ne tänä yönä ja minun vuokseni? Yöllä hiihtäessä oli kerran mieleen hiipinyt tunne, että ahkiossa istuu joku tai jokin, eikä silloin tehnyt mieli vilkaista taakseen. <ET kuva article />

Seuraavana päivänä kiipesin vedenjakajan yli Pohjois-Suomeen. Pitkää ylämäkeä seurasi pitkä alamäki ja kaksikymmentä kilometriä järven jäätä. Ilta-auringossa hiihdellessäni ajattelin, ettei minulla oikeastaan ole juuri muita ongelmia kuin oma itseni, ja sikäli on pohjimmiltaan samantekevää, olenko kotona vai täällä.

Retkiä suunnitellessani haaveilen pääseväni pakoon arkiminää, mutta se onnistuu vain hetkittäin. Ei ahkiossa istu minua kyttäämässä humanoidi tai peikko, siellä istuu oma arkiminäni, ja se on vähintään yhtä pelottavaa.

Nuorempana – kaikkihan ihmiselle on tapahtunut ”nuorempana” – sitä ei vielä tiennyt. Ensimmäistä kertaa moottoripyörällä ulkomaille, ihmeellistä, fantastista, unelmien täyttymys! Iltaisin retkeilymajassa tai leirintäalueella mielen valtasi outo alakulo: missä seikkailu viipyy? Minne on piilotettu portti, josta aukeaa tie satukirjojen ja elokuvien maailmaan?

Vasta hitaasti, vuosien mittaan ymmärsin, että yhdelle ihmiselle on olemassa vain yksi todellisuus: se, joka avautuu hänen oman mielensä kautta. Jotkin suuret asiat, kuten uskonto tai rakkaus, voivat saada aikaan vallankumouksen ja synnyttää ihmisen osittain uudelleen, mutta useimpien muiden lailla joudun tyytymään hitaaseen muutokseen, joka on sekä kasvua että rapistumista. <ET kuva article />

Auringon laskiessa varjoni kasvoi vähitellen kymmenien metrien pituiseksi, kunnes se katosi siniseen hämärään. Ympärilläni oli valtavasti tilaa. Tuntui kuin olisin hiihtänyt suunnattoman kupolin alla. Toivoin kulkevani kohti sitä, mitä pohjimmiltaan kaipaan, vaikka olin jo tainnut unohtaa, mitä se on.

Metsän takaa nousi täysikuu, jonka loisteessa oli helppo seurata kelkkauraa järven rannalla olevalle laavulle. Katkoin kaatuneen männyn oksia nuotioon ja hetken tuntui siltä, ettei elämä voisi juuri helpompaa olla. Ryömin paksuun untuvamakuupussiini ja nukahdin.

Ainakaan ihmisten seuraa en ole tullut etsimään, totesin seuraavana päivänä puolityhjässä ruokaravintolassa, jossa muutaman pöydän päässä istuvan kansanparantajan ego nipin napin mahtui keskisuureen ravintolasaliin.

Miten voi ihminen olla noin äänekkäästi täynnä itseään? Kuuntelin kohteliaasti miehen luennointia, pyydystin haarukalla pakasteherneitä ja pakottauduin ajattelemaan, että juuri omia heikkouksiaan on toisissa ihmisissä vaikeinta sietää. Egoni ei ole yhtä meluisa, mutta minäkin olen tällä retkellä todistaakseni olevani kova jätkä.

Illalla suunnistin metsäautoteitä pitkin kohti pohjoista. Kuu mollotti, auttoi kompassin lukemisessa ja loihti kontrasteja lumiseen metsään. Suksien suhinaa ja viirupöllön huutelua lukuun ottamatta oli aivan hiljaista.

Yömetsä on eri paikka kuin päivämetsä. En saanut enää kiinni pelon tunteesta, mutta aistit terävöityivät ja luonto personifioitui, muuttui olennoiksi. Pyysin pilviä olemaan menemättä kuun eteen ja kuusikkoon leiriydyttyäni juttelin jopa Trangian kahvalle, jonka tulin vahingossa tallanneeksi lumeen.

Teltassa sytytin kaksi tuikkukynttilää, laitoin ne monoihin kuivaamaan hikeä, ja teltan täytti himmeä valon lepatus. Makuupussissa porontaljalla on mukava köllötellä ja olo oli kodikas. En kaivannut minnekään. <ET kuva article />

Autiotupa on eri asia kuin autiotalo. Autiotupa on rakennettu retkeilijöiden tarpeisiin, ja se toivottaa kulkijan aina tervetulleeksi. Viihtyminen on omista taidoista, varusteista ja asenteesta kiinni. Ihmiset tulevat ja menevät, ja kämppäkirjasta on hauska lukea aikaisemmin yöpyneitten tarinoita.

Autiotalo on ollut jonkun toisen koti, ja sen ovesta astuessaan kokee aina olevansa hiukan luvattomilla teillä. Autiotaloista viedään vähitellen kaikki varastamisen arvoinen, ja niiden kamareita käytetään vessoina. Kun sellaisen talon ovia ryhtyy aukomaan, pelkää vaistomaisesti löytävänsä lattialta vainajan.

Lapsuudenkotini lähettyvillä oli kaksi autiotaloa. Toisen ovet olivat lukossa mutta ulkorakennuksissa seikkailimme. Vajasta löytyneen kanisterin kyljessä luki ”hautatervaa”. Mielikuvituksemme alkoi laukata ja hiuksemme nousivat kauhusta pystyyn, sillä tervan valmistuksen yksityiskohdat eivät vielä kuuluneet yleissivistykseemme ja hauta viittasi selvästi kuolemaan.

Toista taloa kutsuttiin nimellä ”spökhuset”, kummitustalo. Sen ullakkoon liittyy muistikuva lapsuuden viime hetkien oivalluksesta, että tytöt ovat kiehtovia ja ihania olentoja, ja kun Dingo vuosia myöhemmin lauloi autiotalosta, mieleeni tuli aina spökhuset ja sen narisevat portaat.

”Suon luoteislaidalla on Näätä-Hildan torppa, mene sinne yöksi”, oli minua neuvottu. Sankassa lumituiskussa hiihdin laajan aapasuoalueen yli ja tulin illaksi satavuotiaalle torpalle, joka oli rapistunut ja harmaa mutta yhä pystyssä, toisin kuin piharakennukset.

Osa edellisistä vierailijoista oli ollut aika siivottomia, mutta kylmänäkin talo tarjosi tuulensuojan, ja huoneen nurkassa oli sänky. Lueskelin pöydällä lojunutta 1950-luvulta peräisin olevaa ruotsin kouluvihkoa miettien, kuka Näätä-Hilda oli ollut, ja tuntien alakuloa kaiken katoavaisuudesta. Yöllä talo äänteli ja lapsuuden pelot liikkuivat eteisessä. <ET kuva article />

Muutamaa päivää myöhemmin tulin illan hämärtyessä katsahtaneeksi taivaalle, ja hiihto loppui kuin seinään. Korkealla hehkui esine, joka ei ollut lentokone. Se liikkui hitaasti taivaan laen yli luoteesta kaakkoon vaihtaen väriään keltaisesta punaiseksi.Lähetin tutulle tekstiviestin, jossa kysyin, onko uutisissa ollut mitään valoilmiöstä. Ei kuulemma, mutta Ruotsissa Kiirunan suunnalla on Manner-Euroopan suurin avaruuskeskus, ja ammuskelevat venäläisetkin taivaalle yhtä ja toista.

Rauhoituin, mutta myöhemmin illalla polttopuita pimeästä metsästä keräillessä oli hiukan outo olo. Joskus järjen kuori on hauras kuin keväinen jääpeite, jonka läpi voi yllättäen hulahtaa mustaan kylmyyteen.

Seurasi kimaltavia päiviä kevään hiihtäessä aivan kannoillani enkä voinut tietää, kumpi meistä tulisi ensin perille, joten venytin päivämatkat pitkiksi. Tauoilla lojuin ahkion päällä auringon lämmössä kuunnellen tuulen huminaa kuusikossa ja vesipisaroiden putoilua. Muistin, miltä tuntuu olla onnellinen.

Retken viimeisenä iltana olisin voinut jäädä turvekattoiseen kammiin makailemaan, haihduttamaan jäsenistä edellisen päivän 50 kilometrin hiihdon tuottamaa uupumusta ja odottamaan aamun sarastusta, mutta halusin liikkeelle. Retken oli jo aika päättyä. Sakeneva lumisade näyttäytyi otsalampun valossa valkoisena kaaoksena, joten sammutin lampun ja hiihdin moottorikelkkauraa pimeässä häämöttävien reittimerkkien turvin.

Yön mittaan pyry yltyi entisestään ja kelkkareitti merkkeineen katosi näkyvistä. Suunnistin vasemmalla häämöttävän tunturijonon mukaan ja nousin yhä korkeammalle. Tulin ajatelleeksi, etten ole koskaan ollut näin yksinäisessä paikassa. Nauti joka metristä, tämä ei toistu, totesin itselleni.

Edessä häämötti taas reittimerkki ja mieli rauhoittui. Kahden maissa yö alkoi kääntyä kohti aamua ja näkyvyys parani. Neljältä tunturin takaa kajasti valo. Nousin jyrkkää rinnettä yhä korkeammalle, valo kirkastui ja vastaan tulvi oranssi hehku. Nousin viimeiset metrit ja jäin katsomaan eteen levitettyä punaista mattoa. Aloin laskeutua kohti jokilaaksoa. <ET kuva article />

Kesti kolme vuotta, ennen kuin aloin muistella retkeä lämpimin tuntein. Viime talvena Lapissa umpihangessa hiihdellessäni ihmettelin, teinkö minä todella sen retken vai oliko se joku toinen. En enää saanut otetta siitä poltteesta, joka oli saanut minut lähtemään.  Silti monia hetkiä kaipaan yhä, kuutamohiihtoa, tuikkukynttilöitä monoissa ja tunnetta, että tässä olen hetken aikaa perillä mitään toivomatta ja mitään pelkäämättä.

Kykladien saaristo hehkuu lämpöä pitkälle syksyyn. Santorini on saarista suosituin. Seikkailijalle sopivat Tinos, Syros, Mykonos, Delos ja Andros.

1. SANTORINI

Maailman valokuvatuin auringonlasku

Seitsemältä on jo myöhäistä. Jos haluaa istua mukavasti auringon painuessa mereen, sopiva paikka pitää varata hyvissä ajoin. Oian kylään pakkautuu illallisaikaan tuhansia turisteja, kännykkäkamerat napsuvat.

Pinta-alaan nähden Santorinilla on enemmän matkailijoita kuin millään muulla Kreikan saarella, 1,5 miljoonaa vuodessa. Asukkaita on vain 12 000.

Saaren suosio perustuu jylhiin maisemiin mereen romahtaneen tulivuoren reunalla. Jyrkät, kapeat tiet vievät söpöihin pikkukyliin,
kuten Pyrgosiin, vaaleahiekkaiselle Monolithos-rannalle ja Faroksen majakalle. Saaren ajaa autolla päästä päähän noin tunnissa.

Huono puoli on korkea hintataso. Kolmen ruokalajin illallinen keskitason ravintolassa maksaa noin 50 euroa. Parhaat ateriat nautin Exo Gonian kylän Metaxy Mas -tavernassa ja Perivolos-rannan Sea Sidessa. Edullisinta on ostaa ruokaisia piirakoita leipomoista.

Ota mukaan hyvät kengät. Jos kunto kestää, kävele Skaroksen lohkareelle ja sieltä rantaan.

  • Viikko alkaen noin 600 e. Syys–lokakuu on miellyttävää matkustusaikaa.
  • santorini.gr

2. TINOS

Kappale aitoa kreikkalaista arkea

Tinoksen pääkaupungin satamakadulta nousee kukkulaa kohti leveä Leoforos Megalocharis -katu. Kadulla on pehmustettu kaista pyhiinvaeltajille, jotka konttaavat Panagia Evangelistran kirkkoon suutelemaan ihmeitä tekevää ikonia.

15. elokuuta kaistalla on ruuhkaa, kun kymmenettuhannet uskovat juhlivat Neitsyt Mariaa.

Muulloin Tinos on aito rauhallinen kreikkalaiskaupunki, jonka kivikujien liha- ja kalakauppojen, leipomoiden, souvlakikioskien ja kahviloiden luona on kivaa kuhinaa. Kalakaupan Markos-pelikaani kulkee vapaana.

Saarella on enimmäkseen kreikkalaisia matkailijoita, lentokenttä puuttuu.

Malamatenia-tavernassa saa Tinoksen yrttimakkaraa ja meizanosalataa, viereisen kirkon pihassa pidetään ristiäisjuhlia.

Kyliin pääsee bussilla. Panormos mon rauhallinen kalastajakylä, Volaxissa on korinpunojia. Dio Horian keskiaikaisesta kylästä on upeat maisemat merelle.

Saarella on 15 kilometriä hiekkarantaa. Moni ranta on autio suurimman osan vuodesta.

  • Lennä Ateenaan, ota bussi Rafinan satamaan, josta lautta vie perille kahdessa tunnissa.
  • tinos.gr

3. DELOS

Saaren kokoinen ulkoilmamuseo

Kun kävelee tuhansia vuosia vanhoissa kortteleissa, tulee epätodellinen tunne. Yleensä antiikin patsaat ja esineet ovat vitriineissä, mutta täällä ihailemme niitä raunioituneiden talojen ja temppelien sisäpihoilla. Monissa rakennuksissa on hienot mosaiikkilattiat.

Delos on Unescon maailmanperintökohde ja Kreikan merkittävimpiä arkeologisia alueita. Mytologiassa se tunnetaan jumalsisarusten Apollonin ja Artemiin synnyinsaarena.

Saarella ei ole mitään suojaa auringonpaisteelta, joten varaa peittävä vaatetus, aurinkovoidetta ja tarpeeksi juotavaa. Monilla on sateenvarjot päivänvarjona. Onneksi museon yhteydessä on pieni kahvio, josta saa kylmää juotavaa.

Hellenistisellä ajalla noin 100 eaa. Deloksella oli 30 000 asukasta, ja satama oli Välimeren vilkkaimpia. Nyt saarella asuu vain muutama kesätyöntekijä.

Kreikan valtio antoi paikan työmaaksi ranskalaisille arkeologeille vuonna 1872, ja siitä alkaen tutkittavaa on riittänyt. Kuuluisimmat jäännökset ovat leijonat, jotka sijoitettiin museoon. Esillä on kopioita.

Delokselle kannattaa ottaa uimapuku mukaan, sillä saari on täynnä rauhallisia kivirantoja.

  • Delokselle pääsee kesäisin laivalla Naxokselta ja Mykonokselta, josta laivalippu maksaa 20 e. Museolippu 6 e.
  • odysseus.culture.gr

4. MYKONOS

Bilettäjän paratiisi

Mereltä katsottuna Mykonos on kaunis, puhdas ja täydellisyydessään jopa hieman epätodellinen. nLaiva jää parin kilometrin päähän kaupungista, mutta satamasta tulee vesibussi vastaan.

Kaupunki on syötävän söpö, sinivalkoisia taloja, valkoisiksi kalkittuja kujia, laatuputiikkeja ja trendikkäitä kahviloita.

Sokkeloiset kujat ovat täynnä yllätyksiä. Kulman takana voi olla pramea kenkäliike tai pittoreski taidegalleria. Ylihinnoiteltu drinkki kannattaa juoda pikku-Venetsiassa tuulimyllyjen kupeessa. Ravintolapöydät ovat valaistun merenpohjan vieressä.

Mykonos on Santorinin ohella Kreikan kalleimpia paikkoja. Se on kreikkalaisen ja kansainvälisen suihkuseurapiirin suosikki.

Vapaa ilmapiiri viehättää seksuaalivähemmistöjä, ja sateenkaarilipuilla merkityissä baareissa bileet jatkuvat aamuun. Tunnelma on suvaitsevainen, ja heterot ja homot bailaavat sulassa sovussa.

Paradisen ja Super Paradisen rannoilla tanssitaan pöydillä ja muhinoidaan aurinkotuoleilla, mutta rauhaakin saarella riittää.

  • Tinokselta pääsee Mykonokselle monta kertaa päivässä. Matka kestää 20 minuuttia.
  • mykonos.gr

5. ANDROS

Vaatii vaivannäköä

Saaren pääkaupunkiin Androkseen tulemista ei haluta tehdä liian helpoksi. Satama on Gavriossa saaren länsirannikolla tunnin
bussimatkan päässä kaupungista.

Bussi keskustaan kiemurtelee kaunista reittiä rannikkoa pitkin. Matkalla näkyy hiekkaisia uimapoukamia. Reitti kulkee läpi Batsin kylän, jossa on eniten rantaturismia.

Andros on elegantti, rauhallinen ja vehrein kaikista Kykladeista. Vaikuttaa siltä, että saarella olisi vain paikallisia. Monilla varakkailla kreikkalaisilla on siellä asuntoja.

Kaupunkia halkoo pitkä pääkatu, jonka varrella on vaaleanpunaisia ja keltaisia taloja, erikoisliikkeitä ja kahviloita. Kaupungin sievä vanha osa on rakennettu kapealle kannakselle.

Kato Kastro on vanha linnake piskuisella saarella. Sinne voi kävellä tai kontata ikivanhaa kaiteetonta jyrkkää kaarisiltaa pitkin. Moni ui kaarisillan alla. Toinen uimapaikka on pienen keskusaukion kiviportaiden alapäästä mavautuva pitkä hiekkaranta.

Taksimatka satamasta kaupunkiin maksaa 45 euroa, bussimatka 5 euroa.

  • Laivalla Rafinasta Androkselle kahdessa tunnissa.

6. SYROS

Hieman kuin Italiassa

Laiva lipuu lahdenpoukamaan, Kykladien saariryhmän hallinnollisen pääkaupungin keskustaan. On pakko nielaista ihastuksesta, sillä Ermoupoulin kaupunki nousee amfiteatterimaisesti kahden kukkulan välistä.

Kaupungissa on vähän italialaistyylinen tunnelma. Sitä sanotaankin Pikku-Milanoksi. Keskustoria ympäröivät isot uusklassiset hallintorakennukset, joiden kivijaloissa on varjoisia kahviloita ja baareja.

Illalla aukiolla on leppoisa tunnelma. Lapset juoksevat kauniiksi hioutuneilla marmorilaatoilla ja vanhemmat seurailevat heitä nauttien samalla ouzoa ja mezealkupaloja. Lähistön kapeilla basaarikujilla on pieniä putiikkeja.

Kannattaa kiivetä marmoriportaita ylös kukkulalle, jossa on viehättävä keskiaikainen Ano Syros -kaupunginosa. Agios Giorgiosin kirkolta näkee 1200-luvulla rakennettuja taloja ja meren yli Tinokselle ja Delokselle.

Ermoupoli ei ole rantakohde, mutta Galissan ja Poseidonian kylissä on kauniit rannat. Taksi Galissaan maksaa 20 euroa.

  • Syrokselle pääsee Pireuksen satamasta mAteenasta ja Tinokselta tunnissa.
  • siros.gr

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 16/2017.

Kolilla voi ihailla kansallismaisemaa korkeuksista, kallioluolien syvyyksistä, tuopin äärellä tai hevosen selästä.

1. Paljussa maan ja taivaan välissä

Saunan kiviset lauteet näyttävät pelottavan kuumilta, mutta varovainen kokeilu sormenpäällä paljastaa ne yllättävän viileiksi. Löylykaveri osaa kertoa, että vuolukiven sisällä kiertää vesijäähdytys.

Lasiseinän takana aukeaa komea maisema. Avaraa ikkunapintaa riittää, sillä Kolin laelle rakennettu kylpylä ottaa kaiken irti upeasta sijainnistaan.

Juhlava maisema antaa paljukylvylle lisähohtoa.
Juhlava maisema antaa paljukylvylle lisähohtoa.

Parhaimmillaan maisema on ulkoterassille rakennetusta paljusta katsottuna. Tynnyrin 34-asteisessa vedessä tarkenee talvellakin.

Koli Relax Spa on pieni ja rauhallinen –ja sellaisena se halutaan pitää. Lapset ovat tervetulleita päiväsaikaan, mutta kello 16:n jälkeen ikäraja on 18 vuotta. Toisaalta kylpylän palvelut jaaltaatkin on suunniteltu aikuiseen makuun. Vesiliukumäkien sijaan tarjolla on jalkakylpyjä ja tunnelma-allas, jossa veden alla soi Jean Sibeliuksen Finlandia.

Pääsymaksu sisältää pyyhkeen, kylpytakin ja Lumenen kosmetiikkaa. Kuohuviinistä peritään lisämaksu.

2. Siedätyshoitoa ahtaan paikan kammoon

Kolilla rytisi jääkauden aikaan, kun vaara madaltui jäämassojen voimasta satoja metrejä.

Vetäytyvä jää jätti jälkeensä valtavia kivenlohkareita, joiden välissä kulkee eri kokoisia luolastoja. Niistä tunnetuin on Pirunkirkko, yli 30 metriä pitkä ja korkeimmillaan seitsenmetrinen luola, jossa rohkea matkaaja voi poiketa omalla vastuullaan.

Z-kirjaimen mallinen luola on vaikuttava kokemus - niin vaikuttava, että taidemaalari Eero Järnefelt kirjoitti sen seinään haltioituneena runon sata vuotta sitten.

Pirunkirkkoon pääsee vain ohjatulla retkellä.
Pirunkirkkoon pääsee vain ohjatulla retkellä.

Kolin hurjimmalle luolaseikkailulle pääsee vain ohjaajan kanssa. 127 metriä pitkä luolasto on matala, sokkeloinen ja eksyttävä. Jalkavaivoja potevalle retki ei sovi, sillä matkaa taitetaan kontaten ja ryömien. Polvisuojista huolimatta eteneminen panee myös vaatteet koville.

Paikoittain reitti on sen verran tiukka, että eteenpäin pääsee vain tikkusuorana hivuttautumalla, mutta oppaiden mukaan kukaan ei ole juuttunut tunneleihin. Ei ainakaan pysyvästi.

  • Pirunkirkolle on lyhyt matka Rantatieltä.
  • Luolavaellus 30 e, talvisin 40 e. Minimiryhmä 6 henkeä.
  • koliactiv.fi

3. Nelistäen ikimetsiin

Jäyhäntöpäkkä islanninhevonen on kuin tehty Suomen karuihin oloihin. Kolin juurella sijaitsevan Paimentuvan ratsastustilan issikat Snörp, Skjanni ja Fagri näyttävät olevan maisemassa kuin kotonaan. Pellon takana aukeava jylhä näkymä vie ajatukset ennemmin Amerikan Kalliovuorille kuin kotoisiin tunnelmiin.

Paimentuvan tilalla on yhdeksän islanninhevosta, joiden selässä retkeily onnistuu ympäri vuoden. Vain paukkupakkasilla reissu jää tekemättä.

Issikkavaellus sopii kaikille.
Issikkavaellus sopii kaikille.

Vaelluksella tahti on niin rauhallinen, että myös ensikertalainen pysyy hevosen selässä. Alkumatkan jännitys muuttuu hiljalleen ratsastuksen riemuksi. Kolmen tunnin matkalla ehtii nähdä niin kaunista peltomaisemaa kuin kaskenpolton jälkeen rauhassa kasvanutta yli satavuotiasta ikimetsää.

Seuraavan päivän ohjelmaa miettiessä kannattaa muistaa, että ratsastus rasittaa lihaksia, joita harva tulee muuten käyttäneeksi. Retken jälkeen olo on pari päivää hiukan jäykkä.

  • Matkailutila Paimentupa, Kotaniementie 1.
  • Kolmen tunnin ratsastus eväineen 70 e.
  • paimentupa.fi

4. Pikku Ranska keskellä kylää

Punamultainen pihapiiri keskellä Kolin pikkuruista keskustaa on kuin satukirjasta.

Kuin sadusta on myös Kolin Ryynäsen kahvilaa pyörittävien Jean-Francois ja Darja Flognyn tarina. Ranskalainen Jean-Francois, suomeksi Fransu, tuli Suomeen töihin, rakastui maahamme ja päätti perustaa ravintolan yhdessä Murmanskissa syntyneen vaimonsa kanssa. Sopivaa tilaa he etsivät pitkään, kunnes heitä onnisti.

1930-luvulla rakennettu punamullalla maalattu perinnetalo sai huoneisiinsa Kolin Ryynänen -nimisen ravintolan. Gastropubin tunnelma on yhtä aikaa hyvällä tavalla perisuomalainen ja kansainvälinen.

Ravintola toimii liki satavuotiaassa talossa.
Ravintola toimii liki satavuotiaassa talossa.

Isäntäväki luottaa paikallisuuteen ravintolan ruuassa: kala tulee Pielisestä ja pihviliha paikalliselta tuottajalta. Ilahduttavan laaja olut- ja viskivalikoima taas kurkottaa rohkeasti Eurooppaan. Kahvin kanssa maistuvat korvapuustit.

Ravintolakäynnin jälkeen vierailija voi yöpyä Ryynäsen pihapiirissä idyllisessä aitassa. Päärakennuksen yläkerrassa on taiteilijaresidenssi, jota suomalaiset ja ulkomaiset ammattitaiteilijat voivat vuokrata edullisesti. Taiteilijaresidenssistä ja sen toiminnasta vastaa Kolin kulttuuriseura.

...sekä tietysti:

5. Ukko, akka ja kansallismaisema

Säveltäjä Jean Sibelius, taidemaalarit Pekka Halonen ja Eero Järnefelt sekä moni muu taiteen kultakauden mestari on iskostanut teoksillaan Pohjois-Karjalan korkeimman vaaran suomalaiseen sielunmaisemaan.

Kun seisoo Kolin korkeimmalla huipulla Ukko-Kolilla, on helppo ymmärtää kansallisromantikkojen intoilua. Alla aukeaa metsien vihreyttä ja järven sinisyyttä. Vieressä on Akka-Koli.

250 metriä alempana kimaltelee Suomen viidenneksi suurin järvi Pielinen, jonka vastaranta on kaukana katseen tavoittamattomissa. Täällä ihmisen on helppo tuntea itsensä pieneksi.

Kolilla ihmisen on helppo tuntea itsensä pieneksi.
Kolilla ihmisen on helppo tuntea itsensä pieneksi.

Vaaran huippu on osa Kolin kansallispuistoa, jossa vierailee vuosittain yli 150 000 ihmistä. Heidän seassaan laiduntavat suomenlampaat ja kyyttölehmät.

Vaikka Kolin maasto on hyvin vaihtelevaa, osa poluista sopii myös liikuntarajoitteisille. Pisimmät merkityt reitit ovat yli 60 kilometriä pitkiä.

Jos patikointiin ei ole aikaa, luontokeskus Ukko kertoo alueen luonnosta ja historiasta.

Mäkisen metsämaaston lisäksi Kolin kansallispuistoon voi tutustua myös Pielisen rannalla tai ainutlaatuisilla Hiekkasaarilla, jonne järjestetään kesäisin venekyytejä.

Suomenlampaat kuuluvat Kolin maisemiin.
Suomenlampaat kuuluvat Kolin maisemiin.

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 14/2017.