Lukijamme kertovat, miten naiset kokivat sodan kotirintamalla. 

Maijan sota-aika

Maijan kotitalon mäkitöyräällä kukkivat tuomien valkoiset kukat. Kielojen ja valkovuokkojen runsaus jatkuu mäeltä alas laaksoon saakka. Linnut visertävät riemuiten puiden lehvistössä. On täydellinen kesäpäivä.

Kaikki ei ole kuitenkaan niin kuin olla pitäisi. Eletään välirauhan aikaa. Kansalaiset yrittävät toipua raskaista sotakokemuksista. Rauha on kutienkin koko ajan uhattuna.

Talon vehreälle mäelle, puiden siimekseen, on rakennettu sirpalesuoja vihollisen pommitusten pelossa. Suojan turvekatosta pistää esille huomaamaton ilmanvaihtotorvi.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Odotellaan jotain, jota samalla pelätään tulevaksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kauniina juhannuspäivänä rauha rikkoutuu. Sota alkaa uudelleen, jatkosota. Siten se on nimetty.

Hälytyspillin pahaenteinen ääni salpaa hengityksen

Hälytyspilli ulvahtaa ääneen läheisen poliisilaitoksen katolla. Pillin ääni on pahaenteinen. Se salpaa hengityksen. Se hämärtää näön ja saa polvet pettämään. Joukko pelokkaita ihmisiä juoksee mäelle sirpalesuojaan. Maija hoputtaa äitiään juoksemaan nopeammin.

Vihollisen pommikoneen lähestyvät. Ne lentävät matalla yli. Ukkosen lailla ääni jylisee maasuojan turvekaton yllä. Pommikone pudottaa lastinsa.

Talon puuliiteri lentää taivaan tuuliin pihamaalta, potkukelkka kauas naapurin puolelle. Liiterissä olleet matot löytyvät pelon ojasta. Talon ikkunoista osa on rikki ja alakerran astiakaappi kaatunut. Peilin sirpaleita on ympäri kamarin lattiaa.

Keittiön pöydällä odottaa äidin kesken jäänyt ompelutyö. Siinä on kasa eriväristä, käytettyä vaatetta, sakset ja puolityhjä lankarulla.

Vaatteista on kova pula. Isoäidillä on onneksi hyvä rukki. Hän kehrää villalepereistä tasaista lankaa. Hänelle tuodaan kehruutilauksia ja pyyntöjä valmiista villalangasta. Kotona kudotut, lämpimät sukat lähtevät sitten monen naisen paketissa rintamalla lämmittämään pojan tai aviomiehen jalkoja.

Koska vaatekupongilla ei löydy saatavaa, vanhoja pukuja pitää kääntää ja yhdistellä uuteen kuosiin. Maijan äiti ompelee mustasta kreppikankaisesta ja punavalkokirjavasta puserosta itselleen tyylikkään asun. Kainaloista piloille kuluneesta, tummansinisestä, villakankaisesta kokopuvusta kehkeytyy Maijalle kaunis liivihame. Olkaimiin äiti kirjailee koruommelta helmilangalla, langan värit hehkuvat tummalla taustalla. Maijan vanha koulumekko muuttuu siniseksi takiksi pikkusiskolle.

Ompelulangasta on myös ankara puute. Helmilankaa on ollut vähän säästössä. Kaikkea pitää säästää, puotinarutkin.

Kengätkin ovat paperista, korviketuotetta. Maijalla on punavalkoiset, paperipunoksiset kengät. Niiden pohjat on puupalikoista. Kansanhuoltoministeriä kehottaa kansalaisia tervaamaan kengänpohjat. Silloin ne kestävät kauemmin. Uusien kenkien ostolupaa on vaikea saada. Vanhat kengät on vietävä kansanhuollon toimistoon, jos uusia kenkiä hinkuu. Voi olla, ettei kenkiä saa sittenkään, jos entiset näyttävät liian hyviltä. Vaikka, kukapa sinne olisi parhaimpansa vienyt.

Vanhat kengät on vietävä kansanhuoltoon, jos mielii uusia

Maijan nahkaisesta koulusalkusta on Asemantaustan suutari muotoillut juhlakengät. Niillä on arvoa. Ne keräävät katseita. On Maijalla, pakkasia varten, myös tallukat. Taitava suutari tikkaa niitä sarkatakin palasista, vaikkapa vanhasta sotilasmanttelista leikatuista tilkuista. Jotkut onnelliset ompelevat hienoja alusvaatteita valkoisesta laskuvarjosilkistä. Tuttavan kauppaa ovat saaneet joltakin, joka tuntee lentäjän.

Ruokapuoli teettää kansalaisilla työtä ja aherrusta. Maijan naapuri on hankkinut pihalle oikean pässin. Se on aiottu myöhemmin laittaa paistiksi. Pässi on ilkeäluontoinen ja ajaa Maijan hurjaan pakoon, rappuja ylös, kotiovelle saakka.

Toinen naapuri on hankkinut sikapossun asumaan kylpyhuoneeseensa. Siitä on määrä tulla joulukinkku. Sialle ruuan hankkiminen on vaikeaa. Possu jää liian laihaksi.

Ruoan puute saa kansan liikkumaan henkensä edestä. Keskiviikkoisen tulee Loviisasta kalakuorma torille. Maijan isoäiti on joka keskiviikko jonottamassa silakkaherkkua. Hänelle käy kerran niin, että kala loppuu juuri nenän edestä, kun oma vuoro tulee.

Maija on isoäidin kanssa usein jonottamassa sinisenharmaata kurria meijerillä. Jonot ovat pitkiä ja poliisi on pitämässä järjestystä. Etuilijoita löytyy aina.

Kaikki viljelyyn sopivat maaläntit käännetään kasvimaaksi. Maijalla on myös pieni viljelmä ei-kenenkään-maalla, pellon reunassa. Isäpuoli kuokkii siitä mullan esiin ruohikon alta. Maija kyykkii ahkerasti kasvimaalla. Hän kylvää sinne porkkanaa, punajuurta ja sipulia. Maa on kutienkin heikkovoimaista ja sato on kituliasta.

Marjastajia ja sienestäjiä liikkuu metsissä runsaasti. Sieltä naisväki parhaat ruoanlisät saa.

Saippuaa saa vain puoli kiloa vuodessa. Se on arvotavaraa. Pyykkiä pitää kuitenkin pestä. Saunan padassa valmistetaan omatekoista saippuaa Pahanhajuisesta ja likaisenvärisestä seoksesta tulee puhdasta, ruskeaa saippuaa. Aineksina siinä on lampaanrasvaa, vettä, lipeäkiveä ja suolaa.

Maijan on vahdittava pikkusiskoa, ettei hän pääse lipeäkiveen koskemaan. Se on polttava myrkky ja rikkoo koko kitalaen. Maija on nähnyt sellaisen tapauksen. Pieni poika joi lipeäkiveä ja menetti puhekykynsä.

Sota-aika lisää syöpäläisten määrää, täiden ja luteitten. Torakoita kulkee ravintoloitten keittiöseinillä. Sieltä niitä tipahtelee pataan tai lautasille. Makeaa ei saa mahan täydeltä. Tuskin pääsee maistamaan. Sokeri on tiukassa.

Maijalla on enon, rintamalla puhdetyönä, veistämä kaunis, puinen sokerirasia. Kansalaisilla on toinen toistaan hienompia rasioita. Naapurissa, korviketta juodessa, otetaan oma sokerirasia kupin vierelle. Se on jännittävä hetki, kun odottaa millaisen sokerirasian kukin vetää taskustaan.

Torakoita tipahtelee pataan tai lautasille

Jotain hyvää syömistä tekee mieli koko ajan. Maija vispaa ruisjauhoista, puolukoista ja sakariinista vaahtoa. Seos maistuu hyvälle, mutta vähän kitkerälle – se johtuu sakariinista.

Pikkusisko saa kaupan tuomisina sakariinissa pyöriteltyjä porkkanan palasia. Hän ilahtuu. Muuta makeista hän ei ole koskaan nähnyt.

Pahin on jatkosodan talvi, jolloin ei enää saa perunaa, ainoastaan lanttua ja sekin on paleltunut huonoissa säilytystiloissa. Niinpä syötiin lanttua joka päivä.

Kahvia ei enää saa. Korviketta voi kuitenkin valmistaa. Maija käy isoäidin kanssa kaivamassa voikukan juuria. Paksut, mehevät ja sitkeät juurakot nostetaan maasta, puhdistetaan mullasta ja pestään. Isoäidin reseptin mukaan kuivatuista ja paahdetuista juurista jauhetaan korviketta. Jos on vehnän- ja ohranjyviä tai herneitä heittää joukkoon, tulee hyvä seos. Tai jos sikuria sattuu omistamaan, sitä lisätään sekaan.

Kun ilta pimenee ja istutaan alas nauttimaan korviketta, on muistettava vetää pimennysverho alas. Valo ei saa tuikuttaa ikkunasta. Siitä pitää korttelivahti huolen. Hän rapsauttaa tuntuvat sakon, koska vihollislentäjä voi havaita valon ja osaa pommittaa kohdetta alapuolellaan.

Eila Kapulainen, Tuusula 

 

Kotiin heinäntekoon

Kesäkuussa 1941 sota oli taas syttynyt. Isä oli kutsuttu rintamalle, äiti kahden lapsen kanssa jää hoitamaan kotia ja karjaa, viljelemään maata.

Juhannusviikolla sukulaismies tuli sanomaan, että tämä seutu evakuoidaan siviileistä kokonaan. Kaksi tuntia on aikaa lähtöön.

Rautapyöräiset lantakärryt meillä oli. Niihin pakattiin jotain tärkeintä, nuori sika päällimmäiseksi naruilla kiinni. Sika kiljui!

Kolmea lehmää äiti talutti. Yksi lehmä ja vasikka olivat minun, 9-vuotiaan huolena. Veli, 13 ajoi hevosen. Sinne jäi kotipiha kukkimaan juhannusruusuineen ja valtavine sireenipensaineen.

Kuljimme pölyistä maantietä muiden mukana. Tulimme lopulta kauas naapuripitäjän takalaidalle petäjikkökankaalle. Siinä jouduimme olemaan useita vuorokausia. Öisin oli kylmä, yritimme nukkua lehmien vieressä käpyjen päällä. Viimein kuulimme, että voisimme päästä saunakamarin lattialle. Siinä viivyimme pari viikkoa.

Öisin yritimme nukkua lehmien vieressä käpyjen päällä

isä kirjoittaa rintamalta, että yrittäisitte päästä kotiin heinäntekoon. Seuraavana aamuna äiti pakkaa vesipullon ja kengät reppuun ja kävelee 20 kilometrin matkan paljain jaloin nimismiehen luo.

– Pitäisi saada lupa palata kotiseudulle.

– Hyvä rouva, sehän on sotatoimialuetta.

– Olkoon vaan, mutta heinä on tehtävä ja poika 13 v. tarvitaan hevosenajajaksi.

Lupa heltisi. Mitä tehdä minulle? ilman lupaa, salakuljetus, peitetään kärryyn tarkastusten ajaksi. Äiti otti lapsistaan suuren vastuun.

Niin me lähdimme lehminemme takaisin kotiin. Metsätiellä kärryjen akseli katkesi. Äiti sitoi köydellä hevosen selkään tärkeimmät tavarat. Niin tulimme kotiin loppumatkan.

Jonain heinäkuun aamuna olimme harventamassa juurikasvimaata. Lentokone lähestyi, hiljaa ja hyvin matalalla. Näimme sen vihollisen koneeksi ja äiti huutaa: ”Juoskaa ojaan!” Lentokoneesta ammutaan ja se jatkaa matkaa lentokentälle päin. Silloin me juoksemme ladon suojaan. Lentokone kääntyy ja tulee takaisin. Kiikarimies huomaa meidät, tulittaa ladon kattoa. Me juoksemme puolelta toiselle, kuulat räiskyvät puissa.

Suomalaiset sotilaspartiot liikkuvat pihatiellä päivittäin, eivät kysy mitään, antavat meidän olla rauhassa. Ikkunat helisevät koko ajan, tykkipatteristo on neljän kilometrin päässä. Yritämme heikoilla voimilla suoriutua heinänteosta. Elokuun lopulla isä pääsee siviiliin ja meillä on asiat sikäli hyvin.

Kesä 1944 on vaikea. Nyt isä on koko kesän sotasairaalassa. Karjalan kannas murtuu, rintama lähenee. Kotimme sijaitsee kauempana, eikä kukaan ehdi meille kertomaan, että koko kylä on taas evakuoitu. Me jäimme kotiin.

Kukaan ei ehdi kertoa meille, että koko kylä on evakuoitu

Saksalaisten pommikonelaivue on majoitettu lentokentälle kotimaisten lentäjien kanssa. Raskaat koneet pommilastissa ottavat korkeutta vasta kodin päällä ja kääntyvät itään. Eräänä päivänä valvonta pettää, venäläiset yllättävät ja pääsevät tuhoamaan lentohallin, polttoainesäiliön, saksalaiset ja kotimaiset lähtövalmiudessa olevat koneet niiden paikoilleen. Pauke ja rätinä, musta savu on hirvittävä…

Rintama murtuu. Aseistettuja, väsyneitä, nälkäisiä sotilaita saapuu eräänä aamuna kotiimme – ”Ruokaa!” Äiti hakee syötäväksi kaiken mitä meillä on. Aseiden edessä äiti vapisee, pystyy kuitenkin rauhallisesti toimimaan. Minun äitini, Hilja-Maria, Kainuun tyttö, joka oli tullut Satakuntalaisen maanviljelijän vaimoksi Etelä-Karjalaan. Hän oli neuvokas, rohkea, sitkeä, tarmokas. Hän teki oman osuutensa hienolla tavalla sodan aikana vaikeina aikoina.

Rauni Mälkiä o.s. Aalto, Vantaa

 

Mummon sotavuodet

Jatkosota koetteli naisia monella tavalla. Pelon, surun ja ikävän lisäksi kotirintaman työt jäivät naisten ja lasten harteille. kenttäposti kulki ja sitä odotettiin. Kirjeissä kerrottiin kodin tapahtumat ja kyseltiin joskus neuvoa työasioissa. Luotin uskoa pärjäämiseen molemmin puolin.

Näin minunkin mummolassa. Mummoni oli silloin noin 60-vuotias. Hän huolehti miniänsä kanssa maatalous- ja karjanhoitotyöt. Mummoni lapsista neljä poikaa oli rintamalla ja kotona 7-henkinen perhe. Eläminen ja toimeentulo tuli maataloudesta. Kesällä peltotöissä saa käyttää venäläistä vankityövoimaa, joka oli tarkasti vartioitava sääntöjen mukaan.

Tällainen Sergei oli mummolassa. Kulki talonväen mukana peltotöissä, söi samaa ruokaa kuin muukin perhe, mutta ei pöydässä. Nukkui aitassa, jonka ovi piti lukita yöksi. Mummo saatteli Sergein aittaan illalla ja laskin raskaan rautasalvan oven päälle. Lukkoa ei ovessa ollut, mutta mummo luotti, ettei vankin karkaa, olihan sillä peltotöissä paremmat olot kuin vankileirillä.

Kerran talvella jauhot olivat lopussa, mummon oli lähdettävä myllyyn. Hän täytti säkit jyvillä, teki kuorman, valjasti hevosen ja lähti naapurikylään myllyttämään. Jauhattaa sai vain jauhatusluvanpisteitä vastaan. Oli jo ilta kun mummo saapui myllylle. Mylläri lupasi jauhattaa seuraavana aamuna. Mummo joutui yöpymään ja palasi vasta seuraavana päivänä jauhokuorman kanssa kotiin. Matkaa kertyi 25 kilometriä edestakaisin.

Nyt oli perheellä leipäaineksia ja päästiin leipomaan. Oli lämmitettävä iso uuni ja siihen tarvittiin puita. Polttopuut oli naisten itse tehtävä metsästä. Heitä innostettiin motintekoon myöntämällä pieni kirvesrintamerkki. Pronssikirveen sai yhden motin teosta ja hopeakirveeseen tarvittiin jo ”syli” halkoja. Tylsillä työkaluilla työ oli raskasta. Työvoimatyttöjä saatiin kesällä heinätöihin, ja tekivät tytöt vähän jotain muutakin.

Naisia innostettiin motintekoon myöntämällä pieni kirvesrintamerkki

Kerran myllyreissultaan mummo toi sinisen, hyvin kuluneen rikkinäisen villatakin äidille. Äiti purki villatakin, solmi pätkät toisiinsa, kehräsi langan rukilla paksummaksi ja kutoi siitä puolitoistavuotiaalle veljelleni villapaidan.

Sisältäpäin paita oli kuin ryijy, solmut kutoessa oli asetettu sisäpuolelle. Kun pikkuveli siten kuoli, villapaita lähetettiin pienelle serkulleni. Kaikki käytettiin tarkkaan, uutta lankaa ei saanut. Jos oli lampaita, niistä sai harmaata villaa, josta äidit ja mummot karstasivat ja kehräsivät iltapuhteilla lankaa. Se kudottiin sukiksi ja sormikkaiksi rintamamiehille, ja kotiväkikin sai sukat ja lapaset.

Yksi mummon pojista kaatui rintamalla. Aikuisiän saavuttanut tytär kuoli kurkkumätään. Ei ollut lääkäriä eikä lääkkeitä, penisilliiniä ei siviiliväestölle riittänyt.

Kesällä 1944 mummoni joutui lähtemään toistamisen evakkoon, jättämään kotinsa ja toimeentulonsa. Oli taas valjastettava hevonen ja kuljetettava karja ja muu omaisuus kohti tuntematonta Länsi-Suomea.

Sirkka Mattila

 

Äitini muistolle

Isäni kaatui talvisodassa noin puoli vuotta sitten ennen syntymääni. Veljeni oli yksivuotias ja äitini vain 22 vuotta vanha. He ehtivät olla naimisissa vain vajaan 2 vuotta ennen isäni kuolemaa. He olivat olleet ostamassa tonttia talon rakentamista varten, kun sillä matkalla vastaan tuli sotilaita kutsumaan isääni sotaan. Taloa ei ehditty edes alkaa rakentamaan ennen sotaa.

Niin sitten äitini jäi pienen poikansa kanssa odottamaan minua yksinään ja lainaan tässä hänen omia kirjoituksiaan tuosta ajasta. Hän kuoli syöpään 23 vuotta sitten. Veljeni kuoli auto-onnettomuudessa 50-vuotiaana.

”Oli talvisotatalvi 1939-1940. Mieheni oli kaatunut sodassa. Asuin poikani kanssa vanhempieni pienessä hatarassa hirsimökissä, odotin toista lasta.  Mökissä asui myös isä, äiti, 2 siskoa ja myöhemmin vielä vanhin sisko pienen poikansa kanssa. Hänen miehensä oli sodassa, samoin 3 veljenäni. Mökki oli todella ahdas ja tunnelma oli kauhistuttava. Rahan puute oli ankara.

Saatuani tiedon mieheni kaatumisesta ja itkettyäni sen jälkeen useita päiviä, menin pappilaan. Pappi yritti lohduttaa, että se, joka antaa henkensä isänmaan puolesta, pääsee taivaaseen ja myös hänen omaisensa, jotka antavat näin suuren uhrin. Sanoin, ettemme antaneet uhria, vaan häneltä otettiin henki ja perheeltämme ryöstettiin isä. Emme olisi häntä antaneet. Tämä muisto on niin katkera, etten voi kirjoittaa enkä muistella sitä.

Hautajaiset olivat vuodenvaihteessa. Pappi sanoi, etten katsoisi arkkuun, tilani huomioonottanen, joten isäni ja appi katsoivat ja totesivat, että siellä oli mustunut pää, riekaleita puvusta ja saappaat sekä kiviä. Oli kylmä, vapisin kuin horkkatautinen ja itkin, itkin ja itkin.

Arkussa oli mustunut pää, riekaleita puvusta ja saappaat sekä kiviä

Kului pari kuukautta ja sisko sai tietää, että hänen miehensä on kadonnut rintamalla. Heidän poikansa oli vajaa 2-vuotias. Sisko kärsi kaiken yksinään eikä puhunut asiasta kenenkään kanssa.

Edellisestä oli kulunut pari vuotta. Elämä oli taistelua. Piti yrittää keksiä, mitä antaa ruoaksi lapsille. Rahaa ei ollut ja kaikki mitä maa tuotti, tarvittiin sotilaille. Kaupoissa ei ollut vaatteita eikä kankaita. Sekin vähä, mitä jostain olisi saanut, oli kupongin varassa. Minä olin pakotettu myymään sekä vaate-  että jalkinekupongit voidakseni ostaa ruokaa. Meitähän oli nyt kolme.

Amerikasta ja muualta maailmasta lähetettiin apua Suomeen mm. vaatteita, mutta tapahtui paljon niin, että ne jotka olivat niitä jakamassa, valitsivat ensin itselleen parhaat päältä ja jakoon tulikin heidän omat vanhat vaatteensa. Silloin kaikki vanhatkin vaatteet käytettiin loppuun ja ratkottiin osiksi ja käännettiin toisin päin ja tehtiin varsinkin lapsille vaatteita.

Oli kylmä keskitalvi 1941–1942. Nuorin veljeni oli kaatunut jatkosodassa. Hän oli vain 22-vuotias. Äitini oli lohduton, vaikkakin hän oli hyvin uskovainen ja luotti Jumalan apuun.

Olimme vihdoin saaneet, isä ja minä, urakkamme loppuun. Pieni, vanha hirsimökki oli tuotu, jokaista laudanpätkää ja tiilenpätkää myöten tontillemme. Olin jotenkin saanut rahat kokoon mökin ostoon ja isän kanssa purimme sen hirsiksi.

Heti kun vaan ilman sallivat, menin pienten lasteni kanssa kiskomaan nauloja puutavaroista. Naulat säästettiin ja oiottiin ja tiilet raavittiin puhtaiksi. Pikkuhiljaa talo alkoi kohota appiukon ja isäni sekä oman työni tuloksena. Ensin valmistui keittiö ja seuravana vuonna kammari. Pääsin vihdoin lasteni kanssa omaan kotiin, vaikkakin hyvin keskeneräiseen. Metsistä keräsin risuja polttopuiksi, joten lämpöäkin riitti. Loput vaatteiden riekaleet leikkasin matonkuteiksi ja äitini kutoi niistä matot lattiallemme.

Kun ilman sallivat, menin pienten lasteni kanssa kiskomaan nauloja puutavaroista

Töissä kävin milloin tarjoilijana kahvilassa, rakennustöissä ja maataloissa auttamassa pelloilla ja keittiössä sekä pyykin pesussa ym., kun äitini välillä hoiti lapsia. Tontilla kasvoi paljon juolavehnää eli valkojuurta ja kesällä käänsi maan lapiolla ja perkasin jokaisen rikkaruohon pois, että voin istuttaa perunaa ym. talven varalle. Istutin myös muutaman marjapensaan, joista sain marjamehua lapsille. Jossain vaiheessa rakennettiin myös maakellari, jossa perunat ja mehut säilyivät talvella.”

Sodan jälkeinen aika oli todella ankeaa ja muistan, että vielä kun olin alaluokilla koulussa, oli pulaa vaatteista, kengistä, ruoasta ja ihan kaikesta.

Toisilla oli kyllä vähän paremmin, esim. maalaistalojen lapsilla ja muistankin, kun he joskus toivat opettajallekin kotona leivottua pullaa ym. Senkin muistan, että meillä pidettiin usein ns. matonkudetalkoita eli naiset tulivat porulla leikkaamaan matonkuteita vanhoista vaatteiden lopuista, kun niistä oli jo parhaat palat käytetty lasten vaatteisiin ym.

Äitini oli hyvä ompelija ja hän teki naapurienkin lapsille jopa päällystakkeja ym. vanhempien vanhoista takeista. Kun toisten lasten isät palasivat sodasta, he olivat jotenkin hiljaisia eivätkä kertoneet sodasta pitkään aikaan mitään, vaikka ystävättäreni kanssa yritimme hänen isältään siitä kyselläkin.

Toivon todella, että sotaa ei enää koskaan tulisi, vaan saisimme elää rauhassa elämämme loppuun asti.

Maija-Liisa Torikka, Rusko

 

Neljän kuukauden piina

Tarina on tosi, ja perustuu mummoni sekä isäni kertomuksiin.

Pappani palveli sodassa, ja ns. Raatteen tiellä hän loukkaantui vakavasti, mutta silloin mummoni ei tiennyt, että missä hän oli sotimassa.
Pappa oli siirretty jo " kuolleitten läjään", kun hänen joku taistelutoveri oli huomannut, että veri vielä pulppuaa, hän oli saanut osuman kaulasta alaspäin läpi keuhkojen, sekä säärestä läpi, hänen pelastautuminen oli ihme.

Alkoi mummoni lähes 4 kuukauden piina, papasta ei kuulunut mitään, mummo ja isä elivät tuskaisaa aikaa, he eivät tienneet elääkö pappa enää, tahi missä hän on hoidossa, jos elää.

Sen ajan on täytynyt olla yhtä helvettiä, nainen yksin lapsensa kanssa ja mies rintamalla, eikä mitään tietoa hänestä.

Mummollani alkoin 4 kuukauden piina, jonka aikana papasta ei ollut mitään tietoa

Vihdoin viimein he sitten saivat tiedon jotakin kautta, että pappa elää, mutta on ollut loukkaantuneena todella vakavasti.

Jossain vaiheessa, kun papan kunto on sallinut, niin hänet on siirretty kotikaupunkiin sairaalaan.

Mummoni puhui siitä toisinaan ja nyt myöhemmin isäni myös. Minä, kolmannessa sukupolvessa voin vain kuvitella, että miltä se on tuntunut.

Epätoivo, menetyksen pelko; luovuttaminen, jaksaminen, parempaan uskominen.Se on vaatinut mummoltani todella lujaa henkistä kanttia.

Anna-Liisa Väisänen, Kemi

Kirjoitukset on kerätty vuonna 2010 ja julkaistu aiemmin ET-lehdessä. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla