Joskus kirjoitettu vain kolahtaa. Niin kävi minulle Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaanin kanssa.

Yksi episodi kolahti erityisesti. Romaanissa on muun muassa amerikkalainen professorimies, nelikymppinen Joe, jolla on kaksi teini-ikää aloittelevaa tytärtä.

Noin keskivaiheilla romaania, juuri kun Joella olisi tukuittain työmurheitakin, hän hoksaa, että vanhempi tytär on löytänyt nokkelan keinon keikkua trendien ja muodin aallonharjalla. Hän nimittäin livauttelee sosiaalisessa mediassa teksteihinsä erilaisia tuotemerkkejä ja saa tästä palkkioksi mitä mehukkaampia uutuuskännyköitä ja merkkivaatteita, jopa keskittymiskykyyn vaikuttavaa lääkevalmistetta.

Kun tilanne selviää Joelle ja hänen vaimolleen, Joe käy Rebecca-tyttären kanssa pitkän ja polveilevan keskustelun:

” – Että kai se ennen pitkää niille paljastuu! Sun kavereille! Että toi kaikki onkin pelkkää kusetusta!
Rebecca tuijotti Joeta.
– Kukaan ei oikeasti enää sano ”kusetusta”.
– Korvaa paremmalla.
Rebeccan otsaan oli ilmaantunut pieni mutta havaittava ryppy. Joe laski kaiken toivonsa sen varaan.
– Miten se muka vois paljastua?

– Kai joku sut tuntee.
–   Niinku kuka?
–   Kai sulla joku oikeakin ystävä on!
Tyttö näytti niin mietteliäältä, että Joen sydämeen sattui.”

Episodissa on raa´alla tavalla jotain tuttua. Miten itse hämmennyin, kun lapsi ensimmäisenä asetteli leipomiamme korvapuusteja, ei syödäkseen, vaan intstagam-kuvaa varten tai setvi hartaasti koko kesän ihmissuhteitaan lähinnä WhatsApp -keskustelujen kautta kännykällä. Silloin tunsin itseni ensimmäistä kertaa kivikautiseksi. Ja aloin muistella omaa nuoruuttani. Sitä, kuinka ahdistuin jopa puhelinvastaajasta. Että sinne piti ladella jotain pirteää ja nokkelaa, tai ainakin omintakeista. Että enhän minä ole sellainen.

Silloin, puhelinvastaajanauhotuksia pähkäillessä en voinnut kuvitellakaan, että kyttäilen 20 vuotta myöhemmin sitä, kuinka moni on pitänyt Facebookiin  laatamista koirakuvistani. Että pähkäilisin edes puolitosissani sitä, minkä ihmeen kuvan oikein haluan antaa itselleni sosiaalisen median välityksellä?

Olen päätynyt sosiaalisessa mediassa jonkinlaiseksi sekakäyttäjäksi ja satunnaispäivittäjäksi. En puhu työstä, politiikasta joskus, harvoin otan tosissaan kantaa. En vain osaa, sillä seuraan omien Facebook-sivujen kautta ihan käsittämättömän erilaisilta näyttävien maailmojen sekasotkua. Ihmisten arkipäiväisten kuulumisten (joita onneksi vielä niitäkin on) sekaan kun on alkanut ujuttautua pikku Rebeccoja, jotka hehkuttavat kaiken ihanuutta, varsinkin sellaisten tuotteiden, joiden parissa he työskentelevät. 

Ja taas tunnen itseni kivikautiseksi.

Juuri äskettäin törmäsin Facebookissa keskusteluun, jossa pohdittiin, myyvätkö sellaiset kirjat vähemmän, joiden kirjoittaja ei ole sosiaalisessa mediassa. Moni kirjailija kun nykyisin päivittää omille sivuilleen juuri kirjastaan ja sen saamasta vastaanotosta. Osa perustelee sitä sillä, etteivät kustantajat enää markkinoi kirjoja. Voi olla, että se on totta. Silti siinä on jotain vaivaannuttavaa. En olekaan enää se "kaveri" vaan osa yleisöä, jonka tehtäväksi jää napauttaa peukkua, lisätä hymiöitä tai livauttaa keskustelukenttään jonkin keskustelunalun, joka ei ehkä koskaan jatku.

Ei sellaista oikein pidemmän päälle jaksa. Mieluummin kömmin luolaani lukemaan kirjaa.