On hiljainen, herkkä, hauras.
Siitä on kauan, mutta sitä ei pääse kauas
pakoon.
Se juoksee minut aina kiinni
ja pakottaa polvilleni
lakoon.

Se on lempeässä auringonlaskussa,
sunnuntain aamussa, päivässä, illassa;
heinäkuun lämpimässä tuoksussa.
Se tarttuu kiinni katseista ja sanoista.
Sävel kantaa sen haparoivaan tajuntaani.
Se ei kysy lupaani
saapua.

Minut on kahlittu
kunnes saan armahduksen
Itseltäni.
Sillä niinkuin rautojeni lukot,
myös avaimet ovat tässä,
käsissäni.

Mutta sormeni ovat tunnottomat,
elämän rakkojen puhkomat.
Niin kauan, kun en vapauta itseäni
yritän paeta kahleitani.
Epätoivosesti selkäni kääntäen,
uupuneena polvillani,
äänettömästi,
itkien,
Nimetöntä
kaivaten.