Pohjoeses-Karjalas, kovinki kaakana

kaapunnin kaaheesta kolokkeesta,

jossa variksetki eväspussi kaenalos

jo lentämmää joutuuvvat, korves,

siel asu vanahahkoo poekoo kaks.

Ee ollu talloon emäntee eksynnä,

aettapolokuki olj aeva rämettynnä,

talavituul vuan vinku takinliepehis,

omettaki jo aijjat sitte kuatu, mis

luupäetä lehemijä märeht kaksrivis.

Sae veljekset kerra elämykse: ahaa,

kohta kuollaa, kuoppaa kupsahettaa,

nyt pittääp lähtee ehtimmää emäntee,

ee ilima naesta tokene ennee ellee -

ka, pistetää pitäjälehtee ilimotus, jee!

Mut siit tuljki tenkkapoo, nous halloo,

jos ee löyvvy kummalleki naesta ommoo,

eehä sitä yhteistäkkää voe vaemoo ottoo,

ja kukas sinne sutten syötiks tulla toevoo,

siks elämisemallil entisel parast olj jatkoo.

Lokosa olj elo, päeväki paesto lakkaamata,

ee ollunna käskyttäjjöö, voe ellee laeskana,

ja sae vipinöö kinttuu ku tuikkas naskalilla

velj veljee pakaroehi tae säekäätti papatilla.

Naesijaki näk ku hak kokkelpiimee kaapalta.