Niinkuin kedon kukkanen,

on ihmiselo tää:

Se syntyy, kasvaa, kukoistaa

ja hiljaa häviää.

 

Vain Luoja yksin tietää sen,

päiviemme määrän.

Hän tuntee meistä jokaisen,

ei tee Hän mitään väärää.

 

On Hänen lahjaa elo tää,

sen joka ainut hetki.

Hän vierellemme silloin jää,

kun päättyy mainen retki.

 

Jo surunkyynel silmiin saa,

kun ystävä on poissa.

Kaipaus suuri syömmeen jää,

elämän taisteluissa.