Lokakuun aamussa;
omassa vuoteessa kuten vuosia
katselen samaa kuvaa:
On koivu riisuttu, alaston,
elävä eloton.
Paradoksi:
Kesäksi puetaan;
talveksi riisutaan
odottamaan vaippaa valkeaa.
Minäkin kierrossa mukana.
Päivänä toukokuun oli syntymäni.
Äidilleni kai hihkaistiin: tyttö tuli,
- ensimmäisesi.
Mahlaa makeaa imin - oli kesän suu.
Nautin - uskon niin.
Olemassaolooni on ahdettu:
lukuisia kiertoja,
tähtien lentoja,
toukokuita kesäkuita
kukkivia puita
monia talvia - jäisiä oksia.
On jälleen lokakuu.
Mietin niitä näitä
alla täkin lämpöisen.
En ole enää viherkoivu
valkohipiäinen, suorarunkoinen,
en ruusupuu tai kukka muu.
Tiedän, paremminkin uskon,
hyvä näin:
kelpaan taakse iltaruskon,
eletyn elämän märehtijä,
paljossa mukana ollut
elon monien puolien näkijä.
16.10.2011 Anna
