Katselen kuinka ulkona laskeutuu pimeys,
kuitenkin on vasta iltapäivä.
Kunnon räntäsade taivuttelee kuivuja,
viimeiset kuivunlehdet leijaavat ilmassa,
kuusipuutkin juuriltaan asti huojuvat.

Kuin tuo sama luonnon myllerrys laskeutuisi,
tunkisi sisääni sortaen jokaista soluni jääpiikein,
kaataisi aitoja ja sortuvia esteitä tieltään,
sivaltaisi mielestäni ikuisen vihlovan ikävän.

Miten se voisikaan siihen taipua! Tahtoisinko?
Valtaa hakien taas haluten se hiertää kaipaustani,
täyttää, vyöryttää yli, kuin pyörre koskessa,
joka imaisee roskan, hyisen kylmässä vedessä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Tai lumihiutaleet, jotka ovat veden saavuttaneet,
hyökyy pyörre ne syvyyksiin, sulattaa itkuunsa, vedeksi
joka ahnehtii lisää, lisää ikävän mettä.
Pyörteen huulien pursutessa kylmää autuutta,
kuin suutelisi se tahattomasti, sydäntäni!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Anteliaasti aukaisee se kitansa, työntääkseen Elämän kielellään kaiken salliman sieluuni, lämmittämään,
sulattamaan taivaalta laskeutuvaa jäätävää kylmää,
ennekuin se saavuttaa pyörteen kylmän suudelman.

Asfaltti kiiltää tuhansin värein katuvalojen loisossa,
elämän peilitkin mustaa yötä valaisee.

Tekstissä - Myrsky - kuvaan tietoisen monisanaisesti sitä pakottavaa tunnetta joka myllertää. Sitä ikävää ja elämän tuskaa jota varmasti muutkin ihmiset tuntevat kuin vain minä. Kuinka sen kuitenkin tuntee luvalliseksi ja kuinka siihen tuskaan tulee elämältä myös lohdutusta - elämän runsautena.

Paratiisi vain spontaanisti syntyi tuosta samaisesta elämän ja toisen ihmisen ja seesteisen rauhan tarpeellisuuden kokemisesta.Päiväunia.

Olen samaa mieltä kuin edellinen, sanoja aivan liikaa. Kirjoittajan ja lukijan ajatus hajoaa ennen kuin päästään runon loppuun emmekä tiedä mistä on kysymys. Valonen toinen runo Paratiisi on kuin toisinto Laulujen laulusta. Tulee mieleen myös nuoren ihmisen ihanteellinen erotiikan kaipuu.
Runo pysyy koossa, on eheä eikä hajoa .

Sisältö jatkuu mainoksen alla