Tännää niinko varmaa joka päivä
kaupunkil ontui, keppis kans
yks miäs, laiha ja huanosti puettu.

Hänes oli jottai näkymättömyyt.
Kukkaaa ei huamannu kompurointii
paksus lumes - määkä mittää tehny.

E tiä oliks sil ollu joku halvaus
tai vaik parksinssoni tauti
tai mitä kaikkii niit onki.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sitäkää tiä, olisko se ilahtunu,
jos mää olisi auttanu sitä
siin lume paljoures.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ko maailmas o nii monelaisii
näkymättömyyre tapoi.
Kui niihinki suhtautus oikei?

Yhret o näkymättömii ihos tähre,
toiset runsaa vartalos
ja jokku viäl väärälaisen nenäs.

Heit ei yhtää lohrut jos sannoo,
et sinul o sit hiano luanne
tai et fiksumpaa ihmis saa hakkee.

Samallai se olis ollu varmaa
se Eeriksoni kans.
Se olis vaa äyskässy:

"Mitä sää oikee yrität!"

Vierailija

 Voi jösses mten huono. Lapsuus pohjoisessa on moninverroin parempi kuin kehitysmaissa, vooiiih....

ML, kiitos kauniista vastauksestasi!   Ehkei ihan pienoiskuvia, mutta minäkin uskon, että kaikki kokemamme, varsinkin lapsuudessa, jättää meihin pysyvän jälken.  Pettymykset ja loukkaukset aiheuttavat epäluottamusta muihin ja hyvä kohtelu luottamusta, myötätuntoa ja positiivisia odotuksia toisiin nähden.

Luultavasti monilla täällä pohjoisessa on ollut niin kova lapsuus ja muukin elämä, että asenne siihen ja toisiin ihmisiin on paremminkin epäluuloinen kuin luottavainen.    Surullista siksi, että tämä asenne ruokkii itseään muitten ihmisten kohtaamisessa.    Masennus tuottaa lisää masennusta.

Jo Kalevalan kullevo-runojen lopussa oleva Väinämöisen lause lapsuuden vaikutuksesta myöhempään elämään pitää edelleen paikkansa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla