Polut rakkauden eivät ole,
helpot ihmisen kenkään kulkea.
Sen teitten varsien ohdakeriveiltä,
on silmät usein pakko sulkea.
Alussa on kulku kuitenkin helppoa,
polun suunnan suoruuden tähden.
Käynti on kepeän notkeaa silloin,
vieraankin silmäin nähden.
Vaan metsän synkemmän siimeen,
kun meno välttämättä käy,
katoaa silloin tunteelta suunta,
eikä polkua puilta tummilta näy.
Kuitenkin aina taipaleen avaran,
saa pimennon jälkeen kokea.
Kesken kaiken odottamatta,
olla taas rakkaudesta sokea!
Polkuni keskivaiheilla kohtasin sinut,
jonka kanssa matkani kuljin,
läpi ilojen ja taipaleiden tuskaisten,
kanssas maailman syliini suljin.
Kuljimme kaksin läpi elämän polun,
parhaat ja pahimmat kaarteet.
Saimme yhdessä aikaan tähän maailmaan,
uuden alun käsittämättömät aarteet.
Taipaleen häämöttäessä puolta,
yhdessä tuhat tuhatta asiaa koimme,
ja maljan yhteisen tulevan kulkumme,
iltaisin toisiimme kietoutuneina joimme.
Vaan polkumme loppui äkkiä kuiluun,
enkä yli syvänteen enää nähdä voinut.
Nyt katson hiljaa arkkusi kukkia,
ja on urut suruni ilmoille soinut.
