Mutkainen tie halki metsien, peltojen vie, moni syntyneen lapsensa sitä tietä kotiinsa toi,

eväät elämään lapselle antoi.

Silloin tie oli opin tie, kun lapset kirjansa koulusta kantoi, toiset paremmin oppi, toiset ei,

Sisältö jatkuu mainoksen alla

kaikkien tie kuitenkin elämään vei.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Rakkautta ja uskoa tulevaan tie silloin päällänsä kantoi, kun poika ja tyttö

toisilleen rakkauden valansa antoi.

Kaikki vannotut valat vaan kestäneet ei, tien kulkijat mukanaan surut ja murheensa vei.

Raskaat askeleet elämään kuuluvat kai, niitä jokainen kulkija kokea sai.

Niinkuin niittäjä pelloltaan viljan vie, kulkijat vaihtuu, mutta aina sama on tie.

Kaikki se vuorollaan perille tuo, oman tiensä jokainen kulkea saa, oman polkunsa taivaltaa.

Minun runoni:

Vaara, mikä se lie? Elämä meitä vain vie. Älä pelkää metsää, älä arkeasi,

varo enemmän lapsiasi. Sinä heitä oot hoivannut ja kaikkesi antanut. 

Päivä saapuu, kun et tunnekaan omaa lastasi ollenkaan. 

Yht`äkkiä, yllättäin saattaakin käydä näin: Miekka sinua osoittaa, omaa kaulaasi tavoittaa.

Mitä teet, kun poikasi, jonka itse kasvatit, sinut uhkaa surmata ilman vailla tietoutta?

Minä menin miekkaa päin, sanoin, vedä tästä näin, vedä oikein lujasti, ota pian henkeni.

Hän perääntyi, hämmästyi. Äiti, miten sanoitkaan juuri nyt. 

Olen elämään kyllästynyt, äiti, auta minua nyt. 

Nää aineet mun tuhaa, en tahdo enää taivaltaa tällä tuskien taipaleella, äiti, olethan tukena. 

Nyt hautaasi katselen. On kukkia luona sen. Äidin rakkauden hylkäsit. Tien toisen valitsit. 

Lepää rauhassa, poikani. Olet luonani alati. Ja kerran, kun aika on, tulen sinne, missä rauha on.

Sisältö jatkuu mainoksen alla