Kevät jo pitkällä valossaan
aamusta aurinko kirkkaana,
ken apeana miettis tahtoaan!
Tässä toivoa silmiin katsomaan.
Nää haaveet tallessa kaikki,
pian kielojen aika suvessa joutuu,
tuota aikaa kohti toivoni muistan
sen talletin kautta vaikeuksien
Tammikuussa talvea ajattelin
toivon asuvan tykönäni aivan
pois pakeni kotoa varkain,
en itkusta herennyt hetkeksi, en.
Jos palaisi, totuutta odottaa,
noin tiedän toivoni täyttyvän.
Kevät on kun sen aika saa!
Aika hetken ja haihtuu kesään,
mutta toivo kestäen pysyy.
Pian lähden taas kotoa
kolkutan toisen ovella,
josko tapaisin onnen sieltä.
Yhdessä kanssaan tulevan kohtaan,
toivossa eläen matkaa tekisin.
Kovasti tuntuu turhanpäiväiseltä kirjoitella runoja, kuka niitä lukee? Eikö kenelläkään ole mielipiteitä?
Ihan rehellisesti olisi mukava tietää miksi V. Määttäsen runoja luetaan, ja otetaan kantaa voittopuolisesti kehutaan, mutta ei muiden? Tietysti on niinkin, että jokaisella on oma tyylinsä kirjoittaa. Joku on yksinkertaisen tavallinen. Toisen tekstit ovat korkealentoisempia, tai romanttisia tai arkipäiväisiä. Ihan oma lajinsa on varmasti se kun mollaa itseään, laittaa alta lipan, muka humoristisesti. Kyllä jokainen tekstintekijä ja runojen julkaisija haluaisi palautetta.
Tuota olen minäkin ihmetellyt. Kuka lukee, vaiko runoilija itse?
Runoilija itse tyrkyttää itseään. Niin kuin tämäkin!
Mieli virkistyy valonen runoista. Kiitos!
Tällaisena aamuna on helppo toivoa ja uskoa, ja haaveita pitää yllä.
Eiköhän sentään haaveilla, jos ei ole haaveita ja odotuksia, mitä jää jäljelle? Tässä iässä!
