Sinut tunsin kauan sitten,
elämääsi läheltä seurasin,
mies rokoruttuisin kasvoin,
isoin, lapiomaisin käsin -
jo lapsena sinua rakastin.
Ruokapöydän päässä oli
oma paikkasi, isännän paikka,
horjumaton valtaistuin.
Sieltä ohjeesi annoit, tahtosi
ilmoitit, suunnitelmasi julkitoit,
ja me muut, perhe, vain
nyökkäilimme: näinhän se on.
Parhaat palat paistista söit,
leivästä kannikat aina sait,
piimäleiliäkin hallitsit -
kätemme ristimme, koska
sinäkin kätesi ristit, ruoasta
kiitimme, koska sinäkin kiitit.
Tuvan penkille tuokioksi
kellistyit aterioinnin jälkeen,
huokailit, katselit kattoon,
käsiäsi tuijotit, parhaita
työkalujasi, vähän puhuit
ja jos puhuit, jotain lämmintä
osasit sanoa, vaikka kirota
olisi pitänyt koko keholla.
Miksiköhän silmäni kostuvat
kun sinua vihdoin muistelen?
Yhä on silmissäni näky kun
miniäsi sinut itsetekemästäsi
kotitalosta hääti rivitaloon kirkolle,
josta tämän tästä karkuun lähdit,
vain pyjama päällä pakkasella
yritit paeta viranomaisia, ja hoit:
on mentävä kotiin, lehmät on
lypsettävä, hevosetkin syötettävä!
Haikeasti hymyten myös muistan
tilanteen, kun kerran liiteristä kuulin
oudon metakan, kiivaan väittelyn,
välissä vimmaisten kirveen iskujen.
Kun liiterin ovelta kurkata uskalsin,
tajusin: itseksesi, ryökäle, väittelit,
välillä vakuuttelit, välillä kieltelit,
päätäsi puistelit, niskojasi nyökyttelit.
Nyt kun itse sortuilen samaan, sinun
muistosi kukittaa suupieleni hymyllä,
sinä suuri, vakaa, vanha vänkääjä...
