Sinut tunsin kauan sitten,

elämääsi läheltä seurasin,

mies rokoruttuisin kasvoin,

isoin, lapiomaisin käsin -

jo lapsena sinua rakastin.

Ruokapöydän päässä oli

oma paikkasi, isännän paikka,

horjumaton valtaistuin.

Sieltä ohjeesi annoit, tahtosi

ilmoitit, suunnitelmasi julkitoit,

ja me muut, perhe, vain

nyökkäilimme: näinhän se on.

Parhaat palat paistista söit,

leivästä kannikat aina sait,

piimäleiliäkin hallitsit -

kätemme ristimme, koska

sinäkin kätesi ristit, ruoasta

kiitimme, koska sinäkin kiitit.

Tuvan penkille tuokioksi

kellistyit aterioinnin jälkeen,

huokailit, katselit kattoon,

käsiäsi tuijotit, parhaita

työkalujasi, vähän puhuit

ja jos puhuit, jotain lämmintä

osasit sanoa, vaikka kirota

olisi pitänyt koko keholla.

Miksiköhän silmäni kostuvat

kun sinua vihdoin muistelen?

Yhä on silmissäni näky kun

miniäsi sinut itsetekemästäsi

kotitalosta hääti rivitaloon kirkolle,

josta tämän tästä karkuun lähdit,

vain pyjama päällä pakkasella

yritit paeta viranomaisia, ja hoit:

on mentävä kotiin, lehmät on

lypsettävä, hevosetkin syötettävä!

Haikeasti hymyten myös muistan

tilanteen, kun kerran liiteristä kuulin

oudon metakan, kiivaan väittelyn,

välissä vimmaisten kirveen iskujen.

Kun liiterin ovelta kurkata uskalsin,

tajusin: itseksesi, ryökäle, väittelit,

välillä vakuuttelit, välillä kieltelit,

päätäsi puistelit, niskojasi nyökyttelit.

Nyt kun itse sortuilen samaan, sinun

muistosi kukittaa suupieleni hymyllä,

sinä suuri, vakaa, vanha vänkääjä...