Kuljin yksin katua pitkin,
yö tummempana kuin koskaan,
levittäytyi mun ympärilläni,
en nähny eteeni ollenkaan.
En kuullut juttuja ystävien,
oli yö niin synkkä
ja minä yksin keskellä sen.
Yritin nähdä valoa,
alla yön pimeyden.
Minä näin vain pojan nuoren,
pojan yksinäisen.
Yritin kuunnella tarkkaan,
jos vain ystävän kohdata voisin.
Nyt vuosia, vuosia myöhemmin,
toisin kaiken olevan soisin.
Yön pimeys ei aamulla valjennut,
eikä tie kotiin vieläkään vienyt.
Yksin kulki, yksin matkusti,
yksin huomasi ettei hän tiennyt,
mikä tien oli mustaksi maalannut,
miksi aamu ei ikinä saapunut,
miksi yksin hän matkaansa taittoi.
Tarkoittivathan enkelit hyvää,
kun sallivat synketä yön.
Päätti Herra viisaudessaan,
antaa pojan tehdä yksinään työn.
Liekö paremmin mennyt jos toisin,
olis voinut kohtalo kuljettaa.
Sitä toivoi aina ettei yksin,
olis tarvinnut matkustaa.
Kuljin yksin katua pitkin,
päivä kirkkaana huomasi mun.
Niin kävi, että mä itkin,
kun viimeinkin kohtasin sun.
Hälveni usva, kadoten vaan,
nyt mä toivon et onnenkin kohdata saan.
Ei mennyt hukkaan toiveeni, oi!
Kyllä enkelit hyvääkin mukanaan toi!
Eikä löydy miestä onnellisempaa,
ei päältä tän kurjan ja saastaisen maan.
Kun mä viimein sut kohdata saan.
