Alzheimer-diagnoosin saanut Kari, 75: ”Mietin, että tässäkö minun elämäni nyt oli?”

Elin monta vuotta aktiivista eläkeläisen arkea. Rakensin varastomökin, kävin kalassa ja huolehdin kotitöistä.

Vaimoni Kirsi teki pitkää päivää puutarhalla, ja häntä odotti kotona aina lämmin ruoka. Olen aina tykännyt ruuanlaitosta.

Keväällä 2017 aloin huomata, että minun piti jatkuvasti etsiä tavaroitani. Ruohonleikkuri jäi keskelle pihaa ja työkalut unohtuivat ties minne. Avaimet olivat usein hukassa, ja ulko-ovi unohtui auki. 

Yritin peitellä unohduksiani keksimällä niille selityksiä. Kun minulta jäi imurointi tekemättä, sanoin, että en ehtinyt. Kun avain oli hukassa, en kertonut siitä ennen kuin Kirsi kysyi, mitä etsin.

Unohtelu tuntui pahalta. Se sai minut häpeämään itseäni.

Unohduksia ja tavaroiden häviämisiä alkoi tapahtua kiihtyvällä tahdilla. Muutamassa kuukaudessa ilmaantui muitakin oireita.

Tuntui kuin olisin kävellyt sumussa. Minun oli vaikea ymmärtää ja muistaa asioita.

Kirsi on kertonut myöhemmin, että minusta tuli alakuloinen ja hiljainen, enkä enää nauranut hänen leikinlaskulleen.

Pelottavat tutkimukset

Kirsi huolestui ja otti yhteyttä terveyskeskukseen. Tuttu hoitaja teki muistitestin ja lähetti minut jatkotutkimuksiin sairaalaan.

Sielläkin koetin kaunistella tilannetta. Väitin lääkärille, että minulla on aina ollut huono muisti.

Kun menimme kuulemaan tutkimustuloksia, lääkäri jutteli ensin kahdestaan Kirsin kanssa. Ihmettelin, kuinka vakavalta ja surulliselta Kirsi näytti, kun tulin huoneeseen.

Muistihoitaja kertoi, että minulla on Alzheimerin tauti. Sitten minäkin vakavoiduin. Ajattelin, että tässäkö minun elämäni nyt oli.

Minut valtasi pelko. Kysyin hoitajalta, kuinka nopeasti sairaus todennäköisesti etenee. Hän kertoi, että joillakin muistisairailla lääkitys on lopetettu vasta yhdeksänkymppisenä. Se kevensi oloani hieman.

Liikkuminenkin loppui

Lamaannuin silti henkisesti ja fyysisesti. Liikkuminen oli vaikeaa. Minusta tuntui, että jalkani eivät kanna.

Yöllä en pystynyt kääntämään kylkeä, vaan minun piti kangeta itseni ensin istumaan. Aamulla en jaksanut nousta, eikä minua huvittanutkaan.

Kirsin piti auttaa minut ylös sängystä. Kun yritin kävellä, kaatuilin. Se tuntui murheelliselta, sillä minulla on urheilutausta. 

Kovaa alamäkeä kesti muutaman kuukauden, mutta pelastukseni oli, että lääkitys saatiin kohdilleen melko nopeasti. Lääkkeiden ansiosta pääsin liikkeelle ja pystyin kävelemään kepin kanssa.

Silti tunsin, että vointini meni hiljalleen huonommaksi. 

Aloitin kuntoni parantamisen pyytämällä fysioterapeuttia suunnittelemaan minulle tuolijumpan. Teen sitä edelleen monta kertaa viikossa.

Pian innostuin puutarhatöistä. Aloin tehdä istutuslaatikoita ja etsin kasvimyymälöiden verkkosivuilta ideoita siitä, mitä uusia lajikkeita voisin testata.

Tänä vuonna saimme pihalta ensimmäiset kirsikkatomaatit ja viinirypäleet.

Kirsin kanssa muokkasimme ruokavaliotamme terveellisemmäksi. Syömme nykyään enemmän kasviksia, ja laitan puuroon pellavansiemenöljyä.

Aivoille jumppaa

Koska aivoja pitää jumpata, rupesin katsomaan dokumentteja ja kirjoittamaan päiväkirjaa. Aluksi kirjasin ruutuvihkooni joka päivältä kolme asiaa. Myöhemmin aloin kirjoittaa myös tunteistani ja ajatuksistani.

Kirjoittaminen tuntuu mukavalta. Jään monesti kirjoittamaan keittiön pöydän ääreen, kun Kirsi menee sänkyyn.

Kerran minulta unohtui, miten h-kirjain kirjoitetaan. Luin vanhoja vihkoja ja etsin sanaa, jossa on h. Sieltä se löytyi.

Kerran minulta unohtui, miten h-kirjain kirjoitetaan.

Kirsi lukee päiväkirjaani, jos hän huomaa, että kaikki ei ole kohdallaan. Kirjoitan sinne myös huolistani ja peloistani. Sitten meidän on helpompi puhua niistä.

Vaikka sairaus hidastaa ja rajoittaa asioita, koetamme Kirsin kanssa elää mahdollisimman aktiivista elämää. Olemme käyneet Kelan sopeutumisvalmennuskursseilla ja tuetuilla lomilla, kylpylöissä, kirpputoreilla ja tapahtumissa.

Lähden mielelläni uusiin paikkoihin. Joskus saatan eksyä omille teilleni isoissa myymälöissä. Se tuntuu pelottavalta, mutta koetan pysyä rauhallisena. Sanon lähistöllä oleville ihmisille, että vaimoni on kadonnut. Saan yleensä helposti apua.

Numerosääntö joka päivään

Tällä hetkellä voin fyysisesti paremmin kuin heti diagnoosin saatuani. Noudatan päivittäin 2+5+7-sääntöä, jonka näin eräässä aivodokumentissa.

Teen joka päivä vähintään kaksi aivoja rasittavaa juttua: kirjoitan päiväkirjaa, luen lehtiä tai lasken tuolijumpassa toistot vaikkapa kuukausien nimillä, etu- ja takaperin.

Aivoja lepuutan viidesti päivässä. Olen esimerkiksi hetken tekemättä mitään tai otan päiväunet.

Säännön viimeinen numero viittaa siihen, että joka päivä olisi hyvä tehdä seitsemän uutta asiaa.

Koiralenkillä eksyin, mutta koira osasi tuoda minut kotiin.

Itse toteutan sitä niin, että juttelen vaikka jonkun uuden ihmisen kanssa tai käyn puutarhassa katsomassa, miten kasvit ovat kehittyneet. 

Muistini kyllä heikkenee koko ajan. Kun käyn Leevi-koiran kanssa lenkillä, minulle on tullut usein muistikatkoksia.

Kerrankin huomasin olevani oudossa leikkipuistossa, enkä tiennyt, mihin suuntaan pitäisi jatkaa. Onneksi Leevi osasi tuoda minut kotiin.

Nykyään minulla on mukanani jäljitin, jonka avulla Kirsi näkee puhelimestaan, missä kuljen.

Kaikesta huolimatta minulla on tällä hetkellä tunne, että elämä menee ihan hyvin. Kirsin rakkaus ja huolenpito tekee minut onnelliseksi. Olen saanut elää rikkaan elämän. Minulla on ihanat lapset ja lastenlapset, sukulaisia, ystäviä ja naapureita, jotka auttavat minua.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 23/2023. Tilaajana voit lukea sen täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.