Hannele Rämön perhe sairastui hometalosta 90-luvulla, jolloin sisäilmaongelmista ei vielä puhuttu.
Hannele Rämön perhe sairastui hometalosta 90-luvulla, jolloin sisäilmaongelmista ei vielä puhuttu.

Hannele Rämö muutti perheineen unelmien kotiin. Siitä alkoi käsittämätön sairastelukierre, joka muutti elämän hometalopainajaiseksi.

On pari sanontaa, joista en pidä. Toinen niistä on ’päivääkään en vaihtaisi pois’.

Minä vaihtaisin elämästäni pois monta päivää. Itse asiassa antaisin pois yli vuosikymmenen alkaen siitä päivästä, kun ostimme omakotitalon, siihen päivään, kun pääsimme pois velkajärjestelystä.

Toiseksi inhottavin sanonta on ’vastoinkäymisistä poikii aina jotain uutta’.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Opiskelin kyllä talohelvettimme jälkeen itselleni uuden ammatin, mutta hinta vastoinkäymisistä on silti ollut järkyttävän kova.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Meillä oli nuorena perheenä 80-luvun lopulla klassinen haave: jouluksi uuteen kotiin. Sen me myös toteutimme. Ostimme omakotitalon, johon muutimme nopeasti. Ensimmäisen joulun taisimme jo olla kuumeisia ja flunssassa. Niin kuin aika monta joulua sen jälkeen.

”Lapsilla epäiltiin jopa leukemiaa, kun heidän veriarvonsa olivat niin sekaisin.”

Aloimme sairastaa vuosi vuodelta yhä enemmän, lapset aivan erityisesti. Heille saattoi nousta nopeasti korkea kuume ja henki salpautua astmaoireista. Välillä terveyskeskuspäivystys ei riittänyt oireiden helpottamiseen, vaan hoitoon piti lähteä ambulanssikyydillä.

Kun aloin odottaa perheemme kuopuksia, kaksosia, jouduin sairaalahoitoon monta kertaa. Muistan ihmetelleeni, miksi oloni helpottui sairaalassa niin hurjasti. Pistin sen stressitason laskun piikkiin, sainhan levätä siellä.

Kun kaksoset syntyivät, he saivat ensimmäisen keuhkokuumeensa jo kuukauden ikäisinä. Heidän pikkuvauva-aikanaan oli neljän kuukauden jakso, jonka aikana kävimme 50 kertaa terveyskeskuksessa. Jossain vaiheessa lapsilla epäiltiin jopa leukemiaa, kun heidän veriarvonsa olivat niin sekaisin.

”Olimme koko seitsenhenkinen perhe fyysisesti ihan romuna.”

Miehelläni puolestaan oli niin paha ihottuma, että hänen ihonsa tulehtui lähes kauttaaltaan. Voi olla, että olet itsellesi allerginen, totesi eräs lääkäri hänelle, kun syytä oireisiin ei tuntunut löytyvän. Olimme koko seitsenhenkinen perhe fyysisesti ihan romuna.

Emme osanneet yhdistää sairasteluamme taloon. 90-luvun alussa ei vielä puhuttu sisäilmaongelmista.

Hannele Rämö auttaa nykyään työkseen sisäilmaongelmista kärsiviä.

Jossain vaiheessa päätimme laajentaa taloamme. Aloitimme työn saunan kohdalta. Kun olimme saaneet siitä seiniä vähän puretuksi, selvisi, että sauna oli läpimätä. Seuraavaksi purimme keskeltä taloa vessan kohdalta. Vastassa oli sama näky.

Pyysimme asiantuntijoita paikalle. Talo oli kostunut rakenteistaan ihan kelvottomaksi, ja se tuomittiin asumiskieltoon.

Alkoi pitkä oikeusprosessi. Voitimme käräjäoikeudessa, ja tuomiona oli kaupan purku, mutta talon meille myynyt vei päätöksen hovioikeuteen. Asuimme vuokralla, ja asuinkelvottoman talomme kulut ja velat painoivat vuokran lisäksi niskassamme.

”Emme saaneet sosiaalitukea, sillä hometalon kuluja ei katsottu hyväksyttäviksi menoiksi.”

Taloutemme oli ihan kuralla. Muistan tuon ajan hintoja hyvin siksi, ettei meillä ollut varaa oikein mihinkään. Kymmenellä markalla sai kolme tarjouspussia pakasteranskalaisia. Jaoin ne yksitellen lasten lautasille ja lämmitin mikrossa, ettei yhtäkään menisi hukkaan. Kun ei ollut maitoa, lapset tykkäsivät syödä puuron sijaan puurohiutaleita, sokeria ja vettä, sitä kutsuttiin ryysyksi ja löllöksi.

Joskus lääkärit antoivat lapsille ilmaisia lääkenäytteeksi tarkoitettuja astmapiippuja, koska meillä ei ollut varaa kaikkiin lääkkeisiin. Emme saaneet sosiaalitukea, sillä hometaloa ja sen kuluja ei katsottu hyväksyttäviksi menoiksi.

Köyhyys opetti jonkinlaista nokkeluutta. Kerran, kun meidän piti päästä velkajärjestelyneuvotteluihin Helsinkiin, keksimme hakea auton koeajoon. Aina ei ollut rahaa edes vaippoihin. Silloin taittelin froteepyyhkeet niiden tilalle.

Kun jouduimme lähtemään hometalostamme, löysimme vuokra-asunnon lehti-ilmoituksen avulla. Sen otsikkona oli ’APUA’.

Uudessa kodissa oireet aluksi vain pahenivat. Silloin olo oli todella neuvoton. Jossain vaiheessa syy selvisi: asiantuntijat olivat neuvoneet meitä viemään homeille altistuneen irtaimiston pakkaseen ja ottamaan sitten käyttöön. Vasta myöhemmin tajusin, että homeitahan säilytetään pakkasessa. Kaikesta oli luovuttava.

”Lompakossani oli 30 markkaa rahaa ja autossa bensaa.”

Asuntoilmoituksemme huomasi aikoinaan myös paikallislehti, joka teki meistä jutun.

Saman lehden toimituksesta soitettiin minulle sinä päivänä, kun hovioikeuden tuomio julkaistiin. Kauppaa ei enää määrätty purettavaksi. Emme saisi mitään muuta korvausta kuin pienen hinnan alennuksen.

Se oli täydellinen tappio. Toimittaja kysyi, mitä aioin tehdä asialle. Olin ajamassa opiskelupaikkakunnaltani kotiin päin. En muista, mitä vastasin, olin aivan turta. Lompakossani oli 30 markkaa rahaa ja autossa bensaa.

Menin supermarkettiin ja ostin Maggie Reillyn cd-levyn sekä kaksi pientä, näytepullon kokoista hajuvettä. Toista lurautin vasempaan ranteeseen, toista oikeaan. Autossa pistin levyn täysillä soimaan. Haistelin aina välillä ranteitani ja ajelin läpi yön pitkin Etelä-Suomea. Aamulla, kun tulin kotiin, en puhunut kenellekään mitään.

Viikon kuluttua hovioikeuden päätös saapui sinetöidyssä kuoressa. En avannut kirjekuorta koskaan. Tuon päätöksen jälkeen sain myös muuta ikävää postia, postikortteja ja kirjeitä. Niissä muun muassa epäiltiin, että olimme itse pilanneet talon heittelemällä ämpärikaupalla vettä kaikkialle.

”Halusin, että velkajärjestely hoidetaan tarkalleen oikein. Kai se oli jonkinlaista terapiaa.”

Minun tapani selviytyä on ollut toimia. Heti hovioikeuden päätöksen jälkeen haimme velkajärjestelyyn. Jatkoin opiskelua ja tein töitä.

Koska mieheni teki pitkää työpäivää, hoidin velkajärjestelyn käytännön asiat. Olen ylpeä siitä, etteivät lapsemme tajunneet, kuinka tiukoilla olimme monta vuotta. Tein hanttihommia, jotta lapset saivat harrastusvälineitä, ja monet hyvät ystävät avustivat meitä. Erilaisten vaihtokauppojen ansiosta neljä lapsista pystyi pelaamaan jääkiekkoa.

Yhtenä synkimmistä jouluista pakkasimme lapset autoon ja ajoimme siskoni luokse. Siellä jokainen lapsista sai yhden lahjan ja oikeita jouluruokia.

En koskaan edes ajatellut luovuttamista. Kieltämättä velkajärjestely oli uuvuttava. Kirjasin kaiken ylös ja säilytin joka ikisen kuitin tuloista ja menoista sekä niiden selitykset. Halusin, että järjestely hoidetaan tarkalleen oikein. Kai se oli jonkinlaista terapiaa.

”Sain elämäni takaisin.”

Kun vein viimeisen tietokoneajon ja laatikollisen kuitteja tuomioistuimeen, viskaali kysyi hämmästyneenä, olemmeko todella säilyttäneet jokaisen kuitin selityksineen viiden vuoden ajan. Hänellekin nousi kyyneleet silmiin. Se oli kieltämättä tunteikas hetki. Sain elämäni takaisin.

En osaa olla katkera kenellekään. En edes pariskunnalle, joka myi meille talon. En edes niille, jotka tekivät meistä pilkkaa. Mutta vihainen olen usein. Ja on totta, että katastrofimme vei minut uuteen ammattiin. Työskentelen nykyään Asumisterveysliitto Asteen toiminnanjohtajana.

Opiskelin rakennusalaa, sillä en halunnut, että kenellekään muulle käy niin kuin meille kävi. Kuuntelen päivittäin asuntonsa takia hätään joutuneita ihmisiä. Herään suorastaan eloon, kun haistan jossakin oikeusprosessissa epäoikeudenmukaisuutta tai epämääräisiä toimintatapoja. Mitä monimutkaisempi tapaus, sitä enemmän innostun.

”Ajattelin, että joku lapsista vielä kuolee tähän sairasteluun. Ei kuollut.”

Nyt lapsemme ovat aikuisia. Astmalääkkeet ovat arjessamme edelleen tarpeen minulle ja osalle lapsista, mutta muuten elämä on melko tervettä. Nyt se tuntuu suoranaiselta ihmeeltä.

Muistan hyvin yhden hetken, kun vanhin pojistamme oli noin kahdeksanvuotias. Hän oli astman takia niin heikko, ettei pystynyt kävelemään edes pientä matkaa puiston halki terveyskeskukseen.

Silloin lasta kantaessani ajattelin, että joku lapsista vielä kuolee tähän sairasteluun. Ei kuollut, vaan heistä tuli urheilevia ja aktiivisia aikuisia. Tuo puiston halki kannettu lapsi, Karri, pelaa nykyään jääkiekkoa KHL:ssä Omskin maalivahtina.

”Omat muistot motivoivat minua toimimaan toisten hyväksi.”

En silti halua unohtaa, mitä olemme kokeneet. Omat muistot motivoivat minua toimimaan toisten hyväksi. Suomessa on ihan liikaa huonokuntoisia taloja, jotka sairastuttavat ihmisiä.”

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 17/2018.

Lue myös:

Tarkkaile kotiasi

Haju. Onhan se raikas? Mummolan tuoksu ja kostea kellarin tulvahdus eivät ­kuulu terveeseen sisäilmaan.

Rakenteet. Tarkista, ettei talosi rakenteissa ole kasvustoja.

Terveydentila. Jos perheesi sairastelu äkisti lisääntyy, on hyvä tarkistaa kodin tilojen kunto.

Kosteusvauriot. Kun ostat uutta asuntoa, selvitä, onko rakennuksessa ollut kosteusvaurioita.

Selvitä myös tehdyt remontit ja niiden syyt.

Lähde: Asumisterveysliitto Aste.

 

Hannele Rämö

Syntynyt 1956 Pyhäjärvellä. Asuu Heinolassa.

Työ. Asumisterveysliitto Aste ry:n toiminnanjohtaja, rakennusmestari ja sertifioitu rakennusterveysasiantuntija.

Perhe. Aviomies ja viisi aikuista lasta.

Harrastukset. Hopea-korujen ja nahkatöiden teko, villakoirat ja kissat.

Sisältö jatkuu mainoksen alla