Psykiatrisen tuen saanti loppuu kuin veitsellä leikaten, kun masennusdiagnoosi vaihtuu muistisairaudeksi, kertoo lukijamme.

ET-lehden Facebook-sivuille tuli koskettava viesti.

”Muistisairas lakkaa usein olemasta psyykkisen avun piirissä saman tien, kun saa diagnoosin. Näin ainakin minulle, 'huumorintajuiselle ja iloiselle ihmiselle' kävi psykiatrin, neurologin sekä myös geriatrin vaikutuksella.

Oma masennuslääkitykseni haluttiin purkaa puolessa vuodessa diagnoosini saamisen jälkeen, ja kaikki keskusteluapu loppui lähes saman tien.

Jaksoin näin, suht' nuorena ja alkuvaiheessa diagnosoituna kuitenkin taistella itselleni hitaan "pudottautumisen" vakava masennus -diagnosoinnista omaan muistisairauteni lajiin, ja sain pitää osan psyyken lääkityksestäni.

Eivät masennusoireet kokonaan häviä, vaikka helpottavatkin usein, kun saa vihdoin tietää, mikä on sairauden nimi. Saahan muistisairas saman tien tiedon parantumattomasta, kuolemaan johtavasta sairaudesta, jonka aikana ehtii ehkä muiden silmissä menettää tunnistettavan minänsä, joka kuitenkin asuu hänen sisällään.

Ajatuksia on paljon, juttuseuraa usein vähän, ja psyykkinen apu lopetetaan. Ei hyvä yhtälö.”

Soitimme kirjoituksen lähettäneelle Päivi Kallas-Saarelle, 55.

– En usko, että olen erikoistapaus. Niin itsestäänselvyytenä ja kyseenalaistamatta hoidon lopettaminen minulle esitettiin, kertoo Päivi Kallas-Saari.

Masentunut saa hyvän hoidon

Kolme vuotta sitten Päivillä todettiin vakava masennus. Seurasi pitkään jatkunut sairausloma.

– Masennus on aivotapahtuma – aivan kuten muistisairauskin. Masentunut on aloitekyvytön ja hän valahtaa helposti omaan maailmaansa.

Päivi sai työterveyshuollosta nopeasti lähetteen psykiatrin vastaanotolle.

– Hyvinkään kaupungilla asiat toimivat hienosti. Sain psykiatrilta lääkityksen ja kerran viikossa pääsin tapaamaan psykiatrista sairaanhoitajaa ja keskustelemaan hänen kanssaan.

”Rupatteluavuksi” kutsumaansa hoitoa Päivi kiittelee vuolaasti.

– Puhuimme ihan arkisista asioista; siitä miten viikkoni on sujunut, ihmissuhteista ja vastaavasta. Ammatti-ihminen osasi kuitenkin kysyä juuri oikeat kysymykset ja samalla puhkoa henkisiä kuplia, joihin olin juuttumassa.

Toimintaterapeutti tuli kotiin asti auttamaan.

Päivin oli vaikea tarttua toimeen kotonaan. Kaupassakäynti oli saavutus, joka saattoi viedä voimat koko päiväksi.

– Kiittelin itseäni vuolaasti, kun sain keitettyä teetä.

Päivin luona alkoi käydä toimintaterapeutti parin viikon välein.

– Hänen avullaan sain hoidettua esimerkiksi laskujen maksamiset ja muut pakolliset paperityöt.

Melko pian hoidon alettua psykiatri alkoi epäillä, ettei kyse ole pelkästä masennuksesta ja ohjasi Päivin neurologisiin tutkimuksiin. Niissä todettiin, että hän sairastaa otsa- ja ohimolohkon rappeumaa. Sairaus vaikuttaa persoonallisuuteen, ja johtaa kuolemaan.

– Sain diagnoosin 12. tammikuuta 2015. Se oli helpotus. Vihdoin tiesin, mikä minua vaivasi.

Toimintakykyä diagnoosi ei kuitenkaan tuonut.

Hoito loppui sairauden löytymiseen

Jo diagnoosia odoteltaessa Päiville alettiin väläytellä, että muistisairas ei kuulu psykiatrisen hoidon piiriin. Kun oireiden syyksi varmistui otsa- ja ohimolohkon rappeuma, Päiville järjestettiin ”nelikantaneuvottelut”.  

– Siellä me istuimme: minä, psykiatri, toimintaterapeutti ja psykiatrinen sairaanhoitaja. Tilaisuudessa todettiin, että tällainen palvelu loppuu minun kohdallani.

Päivi epäilee, että päätöksen takana ovat säästösyyt.

– Psykiatrinen potilas on kallis. Diagnoosini mahdollisti sen, että aiheuttamani kulut saatiin ohjattua jonkun toisen osaston maksettavaksi. Psykiatrisena potilaana minulle löytyi aina aikaa, joten resurssipulasta ei voi olla kyse.

Kesti yli puoli vuotta ennen kuin Päivi pääsi muistiklinikalle. Siellä geriatri ei nähnyt syytä ohjata Päiviä takaisin psykiatrille, sillä ”sinähän olet niin huumorintajuinenkin”.

Masennuksen huppu

Päiville, kuten valtaosalla muistisairaista, määrättiin donepetsiili-lääkitys. Sen takia hänen masennuslääkitystään vähennettiin nopeasti.

– Sain sovittua psykiatrin kanssa, että lääkitys pidetään minimitasolla poikani häihin asti. Olen toiselta ammatiltani pappi, ja olin luvannut vihkiä poikani.

Päivillä oli tilaisuudessa toinen pappi reservissä, mutta apua ei tarvittu.

Kesällä Päivi vihki poikansa – varapapin päivystesssä reservissä.

Heinäkuussa, keskellä kauneinta kesää, Päivi sitten luopui mielialalääkkeistä kokonaan.

– Tunsin, kuinka masennuksen huppu laskeutui päälleni. Minun oli pakko hakea uusi resepti ja aloittaa lääkkeiden syönti uudestaan. Ne auttavat, oli sitten plasebovaikutusta tai ei.

Samat oireet, eri hoito

Päivi kiittelee moneen otteeseen saamaansa hoitoa ja hoitohenkilökunnan ammattitaitoa. Samaan aikaan hämmästelee sitä, miten vaikea muistisairaan on saada psykiatrista apua. Oireet ja ongelmathan ovat samoja, oli syynä sitten masennus tai muistisairaus.

– Olenko minä vain tyyppinä sellainen, että hoitohenkilökunnan on helppo ajatella minun pärjäävän? Vai onko taustalla vain halu säästää, ja kaikki muistisairaat putoavat samaan kuiluun?

Kommentti

Miksi näin käy?

Ari Liimatainen, geronomiopiskelija ja Etlehti.fi:ssä Geron-blogia pyörittävä kirjoittaja ei pidä "rupatteluavun" lopettamista hyvänä ratkaisuna, 

– Keskusteluapua pitäisi joka tapauksessa saada tavalla tai toisella entistä enemmän. 

Samoilla linjoilla on geriatrian professori Jaakko Valvanne.

– Muistisairaiden ja kaikkien muidenkin masennusta pitäisi hoitaa mahdollisimman hyvin. Muistisairaus ja depressio kulkevat hyvin usein käsi kädessä, ja kumpaakin pitäisi hoitaa lääkkein. Masennusta on hoidettava niin pitkään, että se paranee – ja usein kuukausia sen jälkeenkin. Toistuvia masennuksia voi olla lopun ikää.

Vierailija

Päivi Kallas-Saari, 55: "Jäin muistisairausdiagnoosin jälkeen ilman psyykkistä hoitoa"

Ihan oli kuin olisin isäni sairauskertomusta lukenut. Alkoi masennuksella ja sama muistisairaus. Todennäköisesti isällä alunperinkin oli vain muistisairaus. Kesti kaikkiaan 20 vuotta ja vei hiljalleen loogisen päättelykyvyn ja normaalin käytöksen. Tuo muistisairaus on aika vähän tutkittu ja toivon todella, että joku sitä innostuu tutkimaan. Se sekoitetaan usein psyykkisiin sairauksiin, kuten masennukseen. Toki myönnän, että voi olla myös molemmat, mutta isääni hoidettiin aluksi väärin maanis-...
Lue kommentti

Kiistely on taitolaji, jossa voi kehittyä. Syyllistä tai voittajaa on turha etsiä, mutta jos pelaat korttisi hyvin, kumpikin osapuoli hyötyy.

Erimielisyydet kuuluvat kaikkiin ihmissuhteisiin. Aina niiden käsittely ei aiheuta riitaa, mutta jos asia on itselle hyvin tärkeä, kuohahdusta on vaikea välttää.

Tapamme riidellä juontaa usein juurensa lapsuuskodissa omaksuttuihin malleihin, oli sitten mököttäjä tai möykkääjä.

Näin riitelet rakentavasti:

1. Kuuntele

Yleisin virhe riitelyssä on se, että kumpikin jankkaa omaa näkökantaansa toista kuuntelematta. Erityisen ärsyttävää on yleistäminen: ”Sinä olet aina myöhässä”  tai ”Sinä et koskaan siivoa jälkiäsi”.

Tyhmintä on kaivaa esiin kaikki entiset riidanaiheet: appiukon letkautukset, liian kalliit hifi-laitteet tai vuosien takainen törttöily etelänlomalla.

2. Pysy asiassa

Kuohuksissa tulemme helposti sanoneeksi asioita, joita emme tarkoita. Valitettavasti ne eivät katoa huonon tuulen mukana. Henkilökohtaiset loukkaukset  iskostuvat mieleen paljon pysyvämmin kuin kehut ja kannustukset.

3. Ole rehellinen

Vältä passiivisuutta, ylimielisyyttä, yksityiskohtiin takertumista ja ylitunteellisuutta.

4. Pidä vuoropuhelu käynnissä

Pitkät jaaritukset eivät toimi ainakaan silloin, jos yrittää perustella miksi toinen on väärässä. Kuohuksissaan oleva ihminen ei välitä faktoista. Tärkeämpää on pyrkiä luomaan tunne, että hän on turvassa, vaikka tilanne on hankala.

5. Väistä

Joskus kiukkua herättävä kommentti kannattaa pyyhkäistä mielestä ajattelemalla, että tuolla toisella ei ollut paras päivä. Huono nukkuminen ja muut arjen taakat madaltavat ärsyyntymisen kynnystä entisestään.

Jos koet tilanteen tavalla tai toisella uhkaavaksi, lähde pois. Asiaan kannattaa palata vasta sitten, kun kumpikin on rauhoittunut.

6. Pyydä anteeksi

Sopu syntyy helpommin, kun molemmat myöntävät osuutensa riitaan. Pyydä viipymättä anteeksi, jos osa iskuista on osunut vyön alle. Ripaus myötätuntoa saa ihmeitä aikaan.

Lähteet: Väestöliitto, Helena Åhman ja Harri Gustafsberg: Tilannetaju

Ulla saa voimaa kylmästä vedestä. Hän on harrastanut avantouintia useamman vuoden.
Ulla saa voimaa kylmästä vedestä. Hän on harrastanut avantouintia useamman vuoden.

Jo lapsena Ulla Maloney, 54, tarkisteli pakonomaisesti hellan levyjä, etteivät ne olleet päällä. Pakkoajatukset veivät Ullan lopulta sairauseläkkeelle.

Jo lapsena Ulla Maloney ajatteli, että kaikki ei ole ihan kunnossa. Ennen kouluun lähtöä hän tarkisti, ovatko hella ja sähkölaitteet pois päältä, vaikkei ollut käyttänyt niitä. Lukioikäisenä ahdistavat ajatukset täyttivät pään. Ylioppilaskirjoituksissa Ullaa pelotti, että hän oli kirjoittanut koepaperiin älyttömyyksiä, kuten kirosanoja.

Vajaat 20 vuotta sitten ahdistavaan oloon löytyi selitys. Ulla oli juuri perustanut miehensä kanssa perheen ja tytär oli puolivuotias, kun hän sai pahan kohtauksen.

– Ajattelin, että en voi elää näin, varsinkaan vauvan kanssa.

Aviomies kannusti hakemaan apua, ja niin Ulla varasi ajan mielenterveystoimistosta. Lääkäri totesi Ullan kärsivän pakko-oireisesta häiriöstä.

– En tiennyt tämän olevan sairaus, jolla on nimi ja johon on tarjolla hoitoa ja lääkitystä. Luulin, että tämä on vain minun juttuni. Että olen ainoa.

Ulla kertoo OCD-oireiden nousevan pintaan erityisesti stressaantuneena. Oireet ovat lähinnä pakkoajatuksia, mutta myös tarkistamista.

– Saatan rynkyttää oven kahvaa niin, että se melkein lähtee irti.

Pakkoajatuksia on paljon erilaisia, ja niitä ilmaantuu koko ajan uusia. Eniten Ulla pelkää vahingoittavansa jotain ihmistä. Kun hän ohittaa autolla jonkun, hän pelkää osuneensa tähän.

– Kerran pelästyin ajaneeni jonkun päälle ja jouduin palaamaan samaan paikkaan uudelleen ja uudelleen. Ahdisti ja stressasi. Toivoin pääseväni kotiin turvaan.

Työstressi oli liikaa

Mielenterveystoimiston kautta Ulla pääsi psykoterapiaan. Lääkitystä hän on käyttänyt siitä lähtien. Vain kerran lääkkeet jäivät pois, kun perheeseen yritettiin hankkia toista lasta. Samaan aikaan perhe muutti toiselle paikkakunnalle ja Ulla joutui jättämään työpaikkansa. Olo oli raskas. Masennus hiipi kuvioihin.

– Tuskin pääsin sängystä ylös. Kerran mies soitti kauppareissulta ja kysyi ostoksista. Ihmettelin, kuinka jollain on niin paljon energiaa, että jaksaa käydä kaupassa.

Masennusjakso kesti muutaman kuukauden. Sen jälkeen Ulla meni osa-aikatyöhön, ja se edesauttoi toipumista. Idea toisen lapsen hankkimisesta unohdettiin, ja Ulla jatkoi lääkityksen käyttöä.

"Työstressin loppuminen auttoi."

Muutaman vuoden kuluttua perhe muutti takaisin paikkakunnalle, josta oli lähtenyt. Ullan työ vaihtui kokoaikaiseksi, ja sitten alkoivat jatkuvat muutoksia.

– Työtehtäväni eivät pysyneet enää samanlaisina. Koin sen stressaavana, minkä seurauksena OCD-oireeni lisääntyivät.

Tästä alkoi sairauslomakierre. Sitten työviikko lyheni kahteen päivään, mikä teki Ullalle vaikeaksi pysyä ajan tasalla työasioissa. Lopulta lääkäri ehdotti työkyvyttömyyseläkettä. Eläke alkoi kolme vuotta sitten. Työuraa Ullalle oli ehtinyt kertyä 27 vuotta.

– Se auttoi. Työstressin loppuminen vaikutti mielialaani positiivisesti, vaikka minulla on pakkoajatuksia edelleen päivittäin.

Avanto antaa voimaa

Pakko-oireiseen häiriöön liittyy usein piilottelua ja salailua. Ullankin sairaudesta tietävät toistaiseksi vain harvat.

– Uskaltauduin tähän haastatteluunkin pohdinnan jälkeen. Aviomieheni on ollut kannustava ja ymmärtäväinen. Haluan, että OCD:stä kirjoitetaan aikaisempaa enemmän.

– Ne kenelle olen kertonut, ovat sanoneet, etteivät olisi ikinä uskoneet, että minulla on pakko-oireinen häiriö. Pään sisäinen myllerrys ei näy päällepäin.

Ulla on käynyt OCD-yhdistyksen vertaistoiminnassa ja sopeutumiskursseilla. Niistä hän on saanut tukea.

Eläkkeellä olo ei tunnu tylsältä, päinvastoin. Hänellä on kolme koiraa ja kissa, joista saa voimaa ja iloa. Myös rescuekoiratoiminta on lähellä Ullan sydäntä.

– Lisäksi urheilen ja tapaan ystäviä.

Lenkkeilyn lisäksi hän on harrastanut seitsemän vuotta avantouintia.

– Uinti on minulle "pakkomielle". Se auttaa jaksamaan.

  • OCD on lyhennelmä englanninkielisistä sanoista obsessive-compulsive disorder. Pakko-oireinen häiriö luokitellaan ahdistuneisuushäiriöksi. Siitä kärsii Suomessa 1-3 prosenttia aikuisista.
  • Sairaudella on selkeä ikä- ja sukupuolijakauma. Lapsuudessa tautiin sairastuneista valtaosa on poikia, kun taas 25 ikävuoden jälkeen enemmistö sairastuneista on naisia.
  • Yleisimmät pakko-oireet ovat tautien ja lian pelko, pakonomainen epäily sekä symmetrian tarve. Suurimmalla osalla potilaista esiintyy samanaikaisesti muita psyykkisiä häiriöitä, kuten masennusta.
  • OCD:tä hoidetaan psykoterapialla ja lääkkeillä. Vertaistuki ja potilasryhmiin osallistuminen voivat auttaa. Oireet helpottuvat usein iän myötä.