Psykiatrisen tuen saanti loppuu kuin veitsellä leikaten, kun masennusdiagnoosi vaihtuu muistisairaudeksi, kertoo lukijamme.

ET-lehden Facebook-sivuille tuli koskettava viesti.

”Muistisairas lakkaa usein olemasta psyykkisen avun piirissä saman tien, kun saa diagnoosin. Näin ainakin minulle, 'huumorintajuiselle ja iloiselle ihmiselle' kävi psykiatrin, neurologin sekä myös geriatrin vaikutuksella.

Oma masennuslääkitykseni haluttiin purkaa puolessa vuodessa diagnoosini saamisen jälkeen, ja kaikki keskusteluapu loppui lähes saman tien.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Jaksoin näin, suht' nuorena ja alkuvaiheessa diagnosoituna kuitenkin taistella itselleni hitaan "pudottautumisen" vakava masennus -diagnosoinnista omaan muistisairauteni lajiin, ja sain pitää osan psyyken lääkityksestäni.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Eivät masennusoireet kokonaan häviä, vaikka helpottavatkin usein, kun saa vihdoin tietää, mikä on sairauden nimi. Saahan muistisairas saman tien tiedon parantumattomasta, kuolemaan johtavasta sairaudesta, jonka aikana ehtii ehkä muiden silmissä menettää tunnistettavan minänsä, joka kuitenkin asuu hänen sisällään.

Ajatuksia on paljon, juttuseuraa usein vähän, ja psyykkinen apu lopetetaan. Ei hyvä yhtälö.”

Soitimme kirjoituksen lähettäneelle Päivi Kallas-Saarelle, 55.

– En usko, että olen erikoistapaus. Niin itsestäänselvyytenä ja kyseenalaistamatta hoidon lopettaminen minulle esitettiin, kertoo Päivi Kallas-Saari.

Masentunut saa hyvän hoidon

Kolme vuotta sitten Päivillä todettiin vakava masennus. Seurasi pitkään jatkunut sairausloma.

– Masennus on aivotapahtuma – aivan kuten muistisairauskin. Masentunut on aloitekyvytön ja hän valahtaa helposti omaan maailmaansa.

Päivi sai työterveyshuollosta nopeasti lähetteen psykiatrin vastaanotolle.

– Hyvinkään kaupungilla asiat toimivat hienosti. Sain psykiatrilta lääkityksen ja kerran viikossa pääsin tapaamaan psykiatrista sairaanhoitajaa ja keskustelemaan hänen kanssaan.

”Rupatteluavuksi” kutsumaansa hoitoa Päivi kiittelee vuolaasti.

– Puhuimme ihan arkisista asioista; siitä miten viikkoni on sujunut, ihmissuhteista ja vastaavasta. Ammatti-ihminen osasi kuitenkin kysyä juuri oikeat kysymykset ja samalla puhkoa henkisiä kuplia, joihin olin juuttumassa.

Toimintaterapeutti tuli kotiin asti auttamaan.

Päivin oli vaikea tarttua toimeen kotonaan. Kaupassakäynti oli saavutus, joka saattoi viedä voimat koko päiväksi.

– Kiittelin itseäni vuolaasti, kun sain keitettyä teetä.

Päivin luona alkoi käydä toimintaterapeutti parin viikon välein.

– Hänen avullaan sain hoidettua esimerkiksi laskujen maksamiset ja muut pakolliset paperityöt.

Melko pian hoidon alettua psykiatri alkoi epäillä, ettei kyse ole pelkästä masennuksesta ja ohjasi Päivin neurologisiin tutkimuksiin. Niissä todettiin, että hän sairastaa otsa- ja ohimolohkon rappeumaa. Sairaus vaikuttaa persoonallisuuteen, ja johtaa kuolemaan.

– Sain diagnoosin 12. tammikuuta 2015. Se oli helpotus. Vihdoin tiesin, mikä minua vaivasi.

Toimintakykyä diagnoosi ei kuitenkaan tuonut.

Hoito loppui sairauden löytymiseen

Jo diagnoosia odoteltaessa Päiville alettiin väläytellä, että muistisairas ei kuulu psykiatrisen hoidon piiriin. Kun oireiden syyksi varmistui otsa- ja ohimolohkon rappeuma, Päiville järjestettiin ”nelikantaneuvottelut”.  

– Siellä me istuimme: minä, psykiatri, toimintaterapeutti ja psykiatrinen sairaanhoitaja. Tilaisuudessa todettiin, että tällainen palvelu loppuu minun kohdallani.

Päivi epäilee, että päätöksen takana ovat säästösyyt.

– Psykiatrinen potilas on kallis. Diagnoosini mahdollisti sen, että aiheuttamani kulut saatiin ohjattua jonkun toisen osaston maksettavaksi. Psykiatrisena potilaana minulle löytyi aina aikaa, joten resurssipulasta ei voi olla kyse.

Kesti yli puoli vuotta ennen kuin Päivi pääsi muistiklinikalle. Siellä geriatri ei nähnyt syytä ohjata Päiviä takaisin psykiatrille, sillä ”sinähän olet niin huumorintajuinenkin”.

Masennuksen huppu

Päiville, kuten valtaosalla muistisairaista, määrättiin donepetsiili-lääkitys. Sen takia hänen masennuslääkitystään vähennettiin nopeasti.

– Sain sovittua psykiatrin kanssa, että lääkitys pidetään minimitasolla poikani häihin asti. Olen toiselta ammatiltani pappi, ja olin luvannut vihkiä poikani.

Päivillä oli tilaisuudessa toinen pappi reservissä, mutta apua ei tarvittu.

Kesällä Päivi vihki poikansa – varapapin päivystesssä reservissä.

Heinäkuussa, keskellä kauneinta kesää, Päivi sitten luopui mielialalääkkeistä kokonaan.

– Tunsin, kuinka masennuksen huppu laskeutui päälleni. Minun oli pakko hakea uusi resepti ja aloittaa lääkkeiden syönti uudestaan. Ne auttavat, oli sitten plasebovaikutusta tai ei.

Samat oireet, eri hoito

Päivi kiittelee moneen otteeseen saamaansa hoitoa ja hoitohenkilökunnan ammattitaitoa. Samaan aikaan hämmästelee sitä, miten vaikea muistisairaan on saada psykiatrista apua. Oireet ja ongelmathan ovat samoja, oli syynä sitten masennus tai muistisairaus.

– Olenko minä vain tyyppinä sellainen, että hoitohenkilökunnan on helppo ajatella minun pärjäävän? Vai onko taustalla vain halu säästää, ja kaikki muistisairaat putoavat samaan kuiluun?

Kommentti

Miksi näin käy?

Ari Liimatainen, geronomiopiskelija ja Etlehti.fi:ssä Geron-blogia pyörittävä kirjoittaja ei pidä "rupatteluavun" lopettamista hyvänä ratkaisuna, 

– Keskusteluapua pitäisi joka tapauksessa saada tavalla tai toisella entistä enemmän. 

Samoilla linjoilla on geriatrian professori Jaakko Valvanne.

– Muistisairaiden ja kaikkien muidenkin masennusta pitäisi hoitaa mahdollisimman hyvin. Muistisairaus ja depressio kulkevat hyvin usein käsi kädessä, ja kumpaakin pitäisi hoitaa lääkkein. Masennusta on hoidettava niin pitkään, että se paranee – ja usein kuukausia sen jälkeenkin. Toistuvia masennuksia voi olla lopun ikää.

Vierailija

Ihan oli kuin olisin isäni sairauskertomusta lukenut. Alkoi masennuksella ja sama muistisairaus. Todennäköisesti isällä alunperinkin oli vain muistisairaus. Kesti kaikkiaan 20 vuotta ja vei hiljalleen loogisen päättelykyvyn  ja normaalin käytöksen. Tuo muistisairaus on aika vähän tutkittu ja toivon todella, että joku sitä innostuu tutkimaan. Se sekoitetaan usein psyykkisiin sairauksiin, kuten masennukseen. Toki myönnän, että voi olla myös molemmat, mutta isääni hoidettiin aluksi väärin maanis-depressiivisenä monta vuotta. Rauha edesmenneelle isälleni ja voimia niille, jotka sairauden kanssa kamppailevat. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla