Häpeä voi jäädä kalvamaan mieltä: miksi taas mokasin? Häpeä saa meidät miettimään tekojemme seurauksia, mutta turhaan sitä ei kannata kantaa.

Välillä hävettää niin, että silmissä sumenee ja korvissa soi. Mistä häpeä nousee?

Häpeää on helpompi ymmärtää syyllisyyden kautta. Nämä kaksi tunnetta ovat usein samaan aikaan läsnä, ja niitä voi olla vaikea erottaa.

Syyllisyys liittyy johonkin tiettyyn tekoon, ja siitä voi vapautua korjaavalla teolla. Esimerkiksi jos on tehnyt väärin, voi pyytää anteeksi ja korjata virheensä. Lakia rikkonut puolestaan sovittaa tekonsa maksamalla sakot.

Häpeä on syyllisyyden sisartunne.

Häpeä eroaa syyllisyydestä siten, ettei se poistu korjaavalla teolla vaan jää kalvamaan mieltä: Miksi tein näin? Taasko tein näin? Enkö ikinä opi?

Häpeä on osa persoonallisuutta. Se on voimakas ja leimaava uskomus, etten kelpaa sellaisena kuin olen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Mistä olen keksinyt, etten ole riittävän hyvä?

Ensimmäiset häpeän kokemukset syntyvät varhaislapsuudessa. Kasvatukseen kuuluu, että lapsen tehdessä väärin vanhemmat kertovat tai näyttävät, mikä on oikein ja miten virhe korjataan.

Aina vanhempien kärsivällisyys ei kuitenkaan riitä, vaan lasta syyllistetään: älä nyt taas viitsi, taasko sinä kaadut, sotket, rikot, metelöit, häiritset, teet väärin. Lapsi oppii varhain, ettei hän ole sellainen kuin pitäisi.

Mitä enemmän lapsi kokee syyllistämistä, sitä isommaksi häpeä kasvaa ja sama häpeä leimahtaa erilaisissa tilanteissa myös aikuisena. Yksi punastuu, toinen menettää hetkeksi puhekykynsä, ja kolmannen ajatukset laukkaavat tuhatta ja sataa.

Yhteistä häpeän tunteille on niihin liittyvä epämääräinen paha olo ja se, ettei tunteen voimakkuus ole missään suhteessa tapahtuneeseen.

Kaikki tunteet ovat kuulemma tarpeellisia. Mihin tarvitsemme häpeää?

Yhteiskunta ei pysyisi pystyssä ilman häpeää. Häpeä pitää ihmiset vielä tehokkaammin ruodussa kuin syyllisyys.

Esimerkiksi varakas voisi ajella mielin määrin ylinopeutta, koska hänellä on varaa kuitata syyllisyytensä maksamalla sakot. Mutta hänkään ei kestäisi häpeää siitä, että ajaisi jonkun yli ja joutuisi kantamaan välinpitämättömyyden stigmaa loppuikänsä.

Häpeän välttely saa meidät miettimään tekojemme seurauksia etukäteen. Emme käytä toisia hyväksi, koska tiedostamme, miten pahalta se heistä tuntuisi.

Häpeä suojelee ja auttaa vetämään rajoja.

Häpeä saa aikaan sen, että ihminen tuntee ja myöntää oman vastuunsa. Se antaa meille myös luvan epäonnistua ja tarvita toisia. Häpeä suojelee meitä hankaluuksilta ja vaikeuksilta ja auttaa vetämään rajoja.

Vaikka häpeä tuntuu epämiellyttävältä, sen pohjimmainen tarkoitus on ihmisyyttä suojaava ja rakentava. Kun ihminen tekee väärin, hänen kuuluukin tuntea syyllisyyttä ja häpeää.

Mietin usein jälkikäteen puhuinko porukassa liikaa tai oliko jokin kommenttini hölmö.

Jatkuva oman käyttäytymisen kriittinen arviointi ja muiden reaktioiden jälkipuinti on tyypillistä häpeästä kumpuavaa ajattelua.

Tunnetta ei välttämättä tunnista häpeäksi, mutta se on merkki sisäistetystä huonommuuden kokemuksesta ja epärealistisesta täydellisyyden tavoittelusta.

Usein häpeän tunteen voimakkuus ei ole missään suhteessa tapahtuneeseen.

Se on raskasta, sillä täydellisyyden tavoittelu ei saa koskaan täyttymystään: kiitosta tai hyvää palautetta ei tule ikinä tarpeeksi, ja aina löytyy jokin asia, jonka olisi voinut tehdä toisin.

Häpeään käpertynyt ei näe mahdollisuuksia – hän voisi kehittää esiintymistaitojaan esimerkiksi pyytämällä rehellistä palautetta ja ottamalla siitä opiksi – vaan hän tyytyy ruokkimaan huonommuuden tunteita mielessään.

Miksi häpeää kannattaa käsitellä?

Häpeästä ei pääse eroon, mutta sitä olisi hyvä oppia sietämään samalla tavalla kuin ahdistusta ja muuta pahaa oloa. Jo pahimpien häpeäkarikoiden tunnistaminen auttaa.

Elämästä tulee rennompaa ja mukavampaa, kun ei tarvitse koko ajan tarkkailla muiden reaktioita, vaan voi olla oma itsensä. Ehkä myös jännittävämpää ja värikkäämpää, kun häpeä ei enää estä ottamasta riskejä.

Moni tuntee häpeää ulkonäköön liittyvistä asioista kuten painosta. Kun ymmärtää millaisista kokemuksista ulkonäköön liittyvä epävarmuus juontaa juurensa, voi oppia suhtautumaan itseensä lempeämmin ja rakastavammin.

Huumori on hyvä tapa kutistaa häpeä.

On helpottavaa, ettei koko ajan tarvitse pelätä epäonnistumista tai virheiden paljastumista. Häpeä saattaa edelleen iskeä ja viedä hetkeksi mukanaan, mutta tunne menee nopeammin ohi.

Myös ikä ja elämänkokemus voivat olla etu häpeän käsittelyssä. Annan itselleni anteeksi, ettei minusta tullut täydellistä – ei meistä kenestäkään tullut.

Olen valmis kohtaamaan häpeäni. Mutta miten se tehdään?

Kun huomaat tehneesi virheen, sano se rohkeasti ääneen. Voit vaikka naurahtaa ja sanoa: oho, menipä tämä hassusti. Tai voit sanoa läheiselle: hei anteeksi, käytinkö tuossa vähän tökeröä sanaa?

Häpeää voi olla vaikea tunnistaa, mutta seuraavan kerran kun sinulla on epämääräinen ahdistava olo, voit kysyä itseltäsi: Mitä tapahtui? Minne hyvä fiilikseni katosi? Miksi mieleni on levoton? Tunnustelemalla saattaa saada kiinni häpeästä.

Mitä enemmän häpeän kokemuksesta puhuu tai kirjoittaa, sitä heikommaksi sen voima käy. Myös huumori on hyvä tapa kutistaa häpeää. Nolojen tilanteiden jakaminen ja niille nauraminen on parasta häpeäterapiaa. Samalla se antaa muille mahdollisuuden nähdä inhimillisyytesi.

Asiantuntijana teologian tohtori, häpeätutkija Ben Malinen.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 14/2020.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla