Moni etsii apua ikäviin tunteisiin lääkärin vastaanotolta. Onko normaaleista tunteista ja persoonallisuuspiirteistä tullut sairauksia?
Olen yliherkkä. Ahdistaa. Onkohan minulla epävakaa persoonallisuushäiriö?
Moni etsii ololleen vastausta lääkärin avulla, ja yhä useampaan persoonallisuustyyppiin ja oirehdintaan löytyy nykyään diagnoosi.
Psykiatrian erikoislääkärin, Turun yliopiston professorin Jyrki Korkeilan mielestä on hienoa, että mielenterveyden häiriöistä ollaan nykyään aiempaa avoimempia. Kun asioista puhutaan julkisesti, häpeän leima laskee.
Kolikolla on kuitenkin myös kääntöpuoli: diagnooseista haetaan selitystä omalle ololle tai toiminnalle silloinkin, kun kyseessä ei ole lääketieteellinen ongelma.
– Tämä on modernin ja medikalisoituneen yhteiskunnan ilmiö, Korkeila sanoo.
Mielenterveyden saralla medikalisoituminen näkyy hänen mukaansa niin, että huonovointisuuteen tai siihen, ettei tunne itseään onnelliseksi, etsitään apua mielenterveyden häiriöitä kuvaavista käsitteistä.
Mielialan vaihtelut ja myös pahalta tuntuvat tunteet kuuluvat elämään
– Kehittyneessä, teollistuneessa yhteiskunnassa tekniikka voi olla huippuunsa hiottua, mutta emme ymmärrä enää ihmisen tekniikkaa ja sitä, että elämään kuuluu kärsimys.
Korkeila muistuttaa, että mielialan vaihtelut ja myös pahalta tuntuvat tunteet kuuluvat elämään.
Diagnoosilla terapiaan
Kun Korkeila itse 1980-luvulla työskenteli terveysaseman lääkärinä, paniikkihäiriö oli vielä täysin tuntematon termi. Sitten hänen kollegansa teki aiheesta väitöskirjan, joka nousi julkiseen keskusteluun.
Monet ihmiset alkoivat punnita itse, sopisivatko paniikkihäiriöstä kerrotut oireet kuvaamaan heidän oloaan.
– Vastaanotolle tuli potilaita, jotka sanoivat, että minulla on paniikkihäiriö. Oloon saattoi liittyä paniikin tunnetta, stressaantumista tai ahdistusta, mutta kyse saattoi olla myös jostain aivan muusta psykiatrisesta ongelmasta, kuten psykoosista.
Suomalaisesta yhteiskunnasta alkoi tulla diagnoosikeskeisempi juuri 1980- ja 1990-luvuilla, sanoo masennuksen historiaa tutkinut Annastiina Mäkilä Turun yliopistosta.
Yhdysvalloissa oli jo aiemmin huolestuttu siitä, saavatko ihmiset yhteiskunnan palveluissa tasa-arvoista kohtelua. Tätä varten tarvittiin selkeät kirjaukset siitä, millaiset oireet tarkoittivat minkäkinlaista masennusta. Diagnoosit eivät voineet pohjautua yksittäisten lääkäreiden näkemyksiin, sillä niiden perusteella myönnetään erilaisia etuuksia.
Mäkilän mukaan Suomi on seurannut muita länsimaita ja Yhdysvaltoja siinä, kuinka masennusta diagnosoidaan.
– Suomessa tautiluokkia käytetään esimerkiksi Kelan toiminnassa, terveydenhoidossa ja vakuutustoiminnassa.
Tietynlaista masennusdiagnoosia voidaan tarvita vaikkapa Kelan tukeman kuntoutuspsykoterapian saamiseksi. Siksi se voi olla yksittäisen ihmisen kannalta tärkeä.
Samalla sillä, että yhteiskunnan toiminnot nojaavat vahvasti diagnooseihin, voi kuitenkin olla myös negatiivisia ja epätoivottuja seurauksia. Tietty tautiluokka voi edelleen esimerkiksi estää vakuutuksen saamisen tai johtaa siihen, että fyysisiä ongelmia laitetaan terveydenhuollossa mielenterveyden piikkiin.
Yhdysvalloissa ylidiagnosoiminen ja ylilääkitseminen ovat olleet jo pitkään yhteiskunnallinen ongelma.
– Suomessa on oltu hieman maltillisempia, eikä tautiluokilla ole niin määräävää asemaa yhteiskunnassa.
Tunteet kuuluvat elämään
Korkeilan mukaan viime vuosina erityisesti ADHD on saanut Suomessa enemmän julkisuutta. Sen seurauksena monet epäilevät sitä nyt itsellään.
Itsediagnosointi voi johtaa siihen, että ihminen omaksuu ylivilkkaan identiteetin, vaikka kyse olisi vain persoonallisuuden piirteestä.
Myös lääkäreiden raja sille, missä kohtaa ihmistä ruvetaan hoitamaan, saattaa laskea.
– Voidaan esimerkiksi määrätä lääkitystä, josta tulee turhia sivuvaikutuksia, vaikka oireita voitaisiin hoitaa esimerkiksi lyhytterapialla, Korkeila sanoo.
Hoidon saaminen voi Suomessa kuitenkin olla myös vaikeaa. Mielenterveyspalvelut ovat monin paikoin ruuhkautuneet.
Syitä tälle on Korkeilan mukaan monia. Samalla, kun mielenterveyspalveluiden kysyntä on noussut, myös hoitoalalla on monenlaisia puutteita. Kun yhtäällä ihmiset hakevat ja saavat apua matalammalla kynnyksellä, toisaalla monet jäävät kokonaan vaille hoitoa. Osa ei tiedä, mistä apua edes voisi hakea.
Annastiina Mäkilän mielestä jokaisen apua pyytävän pitäisi sitä saada. Yhteiskunnassa tulisi kuitenkin keskittyä myös hoitamaan syitä diagnoosien takana.
– Sen sijaan, että laajennamme mielenterveyssektoriamme hoitamaan koko ajan laajempaa ja laajempaa ryhmää, voisimme keskittyä miettimään, mistä nämä kaikki oireet tulevat. Miten on mahdollista, että ihmistä kiusataan kymmenen vuotta työpaikalla? Miksi on koulukiusaamista, rasismia ja epätasa-arvoisuutta?
Jos paukkuja keskitettäisiin enemmän oireiden taustalla oleviin ongelmiin, ihmisillä olisi mahdollisuus voida paremmin. Diagnooseillekin voisi silloin olla vähemmän tarvetta.
Juttu on julkaistu ET-lehdessä 9/2022.
Apua ja tukea
Helpottavat sanat
Diagnoosit auttavat monia ymmärtämään, kuka ja millainen ihminen on. Omaa oloa vastaava termi voi tuoda helpottavan tunteen: tämä ei ole tahdonalaista ja minussa
itsessäni ei ole vikaa.
Herkkyys voimavarana
Myös ei-tieteelliset määritelmät voivat auttaa itsensä ja muiden ymmärtämisessä. Näin on esimerkiksi niin sanotun erityisherkkyyden kohdalla. Kun ihminen ymmärtää olevansa hyvin herkkä, on helpompi määritellä, mitä jaksaa ja mitä ei jaksa.
Pyydä apua
Jos oma olo on alakuloinen ja huono, oireitaan voi peilata siihen, kuinka elämästä selviää. Huolestunut kannattaa olla etenkin silloin, jos oma toimintakyky alkaa laskea: ruokahalu katoaa, hygieniasta ja kodista on vaikea pitää huolta tai oma olo alkaa rajoittaa työkykyä ja sosiaalisia suhteita. Viimeistään silloin on
syytä hakea apua.
