Väärä reumalääkitys vei Sirulta voimat: ”Painoin enää 39 kiloa”

”Kivut alkoivat yhtäkkiä vuonna 2002. Olin mieheni Juhan kanssa Tampereella kylässä, ja kävelylenkillä kengät tuntuivat oudon pahalta jaloissani. Otin ne pois, mutta en saanutkaan niitä enää takaisin jalkoihini. Varpaani olivat turvonneet ja kipeät. Sormeni olivat seuraavana aamuna samassa kunnossa.

Menin tutkimuksiin, mutta diagnoosia jouduin odottamaan pitkään. Lääkärit ihmettelivät, mikä minulla on. Reumatekijöitä löytyi verestäni vasta kun olin sairastanut puoli vuotta.

Istuin öisin kädet jääkaapin pakastelokerossa.

Jokainen nivel kropassani oli kipeä. Istuin öisin kädet jääkaapin pakastelokerossa, jotta tunto sormista katoaisi. Lääkärini kokeili vaivoihini monenlaisia lääkkeitä ja vaihteli niitä tiuhaan. Lopulta hän ehdotti kokeilua aivan uudella lääkkeellä.

Pian kuurin aloittamisen jälkeen sairastuin hurjaan ripuliin. Paino putosi, mutta kivut eivät kadonneet. Lääkäri halusi silti jatkaa hoitoa, koska veriarvoni olivat hyvät. Kärsin ripulista kuuden viikon ajan. Vatsani rauhoittui vasta, kun yksi vahvoista lääkkeistä lopetettiin. Elimistöni oli kuitenkin mennyt täysin sekaisin, enkä saanut painoa nousemaan. Kipua hoidettiin kortisonipiikeillä. Neljä vuotta sairastettuani painoin enää 39 kiloa.

Ruoka ei pysynyt sisälläni valtavan lääkemäärän takia.

Työskentelin tuolloin lastenhoitajana. Työkaverini epäilivät minun sairastuneen anoreksiaan. Tosiasiassa ruoka ei pysynyt sisälläni valtavan lääkemäärän takia. Kipujen vuoksi en nukkunut öisin juuri lankaan, ja kuljin päivät kuin sumussa.

Yhtenä kivuliaana yönä kumosin kaikki pillerini kämmenelleni. Ajattelin, että jos nyt ottaisin kaikki lääkkeet kerralla, kipu ehkä helpottaisi. Onneksi jokin havahdutti minut tajuamaan, mitä olin tekemässä. Kun kerroin miehelleni tapahtuneesta, hän heitti kaikki lääkkeet pois.

Rauhoittavien ehdottaminen oli viimeinen niitti.

Lääkärini ehdotti minulle rauhoittavaa lääkitystä. Se oli viimeinen niitti. Hakeuduin yksityiselle reumalääkärille. Hän katsoi vuorotellen minua ja sairaskertomustani ja totesi, että paperilla kaikki vaikutti hyvältä, mutta minä näytin todella sairaalta.

Uusi lääkäri lopetti kortisonin kokonaan. Muukin lääkitys vähennettiin minimiin ja oloni helpottui. Otin enää yhtä lääkettä kerran viikossa ja toista viisi kertaa viikossa. Voimakkaat kivut hellittivät ja mieleni kirkastui.

Vuodet Maltalla olivat Sirun elämän onnellisimmat.

Vaikka reumani saatiin hallintaan, murheeni eivät olleet ohi. Äidilläni todettiin vakava muistisairaus.

Äiti asui yksin maatilalla Köyliössä, eikä pyynnöistäni huolimatta suostunut muistitesteihin. Olin epäillyt äidin muistia jo pitkään. Hän unohti sovitut asiat, hukkasi tavaroita, piti rahojaan piilossa jääkaapissa ja lämmitti talon kesäkuumallakin paahtavan kuumaksi. Ruokaa hän ei enää osannut laittaa. Hänen puheensa yksinkertaistui: hän toisti yhtä ja samaa eikä pystynyt ottamaan osaa keskusteluihin.

Oli vaikea saada äidille apua, sillä hän vakuutti olevansa terve.

Oli vaikea saada äidille apua, sillä hän vakuutti olevansa terve, ja lähipiirimme halusi uskoa häntä. Köyliö on pieni paikkakunta, jossa ihmiset tuntevat tai ainakin kuvittelevat tuntevansa toistensa asiat yhtä hyvin kuin omansa. Sain tietää, että äitini oli puhunut minusta ja miehestäni pahaa ympäri kyliä. Tilanne oli todella raskas.

Kun viimein sain äitini huijattua tutkimuksiin, sairaus oli edennyt jo pitkälle. Hän pystyi kuitenkin asumaan kotona vielä kolmisen vuotta diagnoosin jälkeen.

Lue, miten Siru sai äitinsä tutkimuksiin:

Äitini on aina ollut lujatahtoinen nainen. Hän kasvatti minusta kiltin tyttären, ja olen kamppaillut kovasti sen eteen, että osaisin vetää omat rajani, kunnioittaa omia tunteitani ja tahtoani.

Olin vihdoin minä itse, en kenenkään jatke.

Äitini sairauden paljastaminen ja minua väärin hoitaneen reumalääkärin vastustaminen olivat minulle tärkeitä askeleita kohti omien rajojeni löytämistä ja puolustamista. Samalla katkaisin välit ihmisiin, jotka aiheuttivat minulle vain pahaa mieltä. Samalla luovuin myös pahaan mieleeni liittyvästä syyllisyydestä. Olin vihdoin minä itse, en kenenkään jatke. Olin tarpeeksi hyvä sellaisena kuin olin.

Reumaan sairastuttuani aloin pelätä talvia. Kylmä tuntui sormissani, olkapäissäni ja nilkoissani särkynä. Haaveilin muutosta lämpimään, jossa kipuni pysyisivät aisoissa.

Ennen eläkkeelle jäämistäni lomailin Juhan kanssa Maltalla. Ihastuin saareen ja sanoin Juhalle, että tänne haluaisin muuttaa talvikuukausien ajaksi. Suomeen palattuamme aloin kertoa kaikille, että seuraavaksi talveksi muuttaisin Maltalle. En tehnyt asian hyväksi mitään konkreettista enkä keskustellut aiheesta mieheni kanssa. Hän teki siitä omat johtopäätöksensä ja luuli, että olen ottamassa avioeroa.

Olemme seurustelleet Juhan kanssa 25-vuotiaista. Tapasimme heinäkuussa 1973 Helsingissä Kaivohuoneen tansseissa, mistä vein hänet kotiin. Sen jälkeen hän ei ole lähtenyt luotani.

Ryhdyimme käymään avioliittomme koukeroita läpi.

Ryhdyimme käymään avioliittomme koukeroita läpi. Tulimme siihen tulokseen, että emme ole katoamassa mihinkään toistemme elämästä. Yhteytemme oli niin vahva, että se säilyisi välimatkasta huolimatta.

Syksyllä 2009 lensin yksin Maltalle. Itku alkoi jo koneessa, enkä saanut kyyneleitä tyrehtymään perille päästyänikään. Olin aloittamassa elämän vieraassa maassa, ypöyksin!

Yksinäisyys hellitti muutaman päivän itkemisen jälkeen. Päätin, että nauttisin talvesta Maltalla.

Vähitellen aloin tutustua välittömiin maltalaisiin. Ensimmäinen tuttavani oli kadun hedelmäkauppias, seuraava pesulanhoitaja. Jo muutaman viikon jälkeen aavistin, että edessä olisi yksi elämäni onnellisimmista ajanjaksoista. Sain tutustua ihmisiin omana itsenäni ja olin vapaa tutkiskelemaan omaa sisintäni.

Kun loppukeväästä palasin kotiin Kirkkonummelle, tiesin, etten luopuisi Maltasta. Sanoin Juhalle, että talvikaudet eivät enää riitä. Halusin muuttaa saarelle asumaan.

Lähtö oli elämämme parhaita päätöksiä.

Myimme kotimme, jossa olimme asuneet 20 vuotta. Juha jäi eläkkeelle, pakkasimme muuttokuorman ja muutimme Maltalle. Asuimme saarella seitsemän onnellista vuotta.

Lähtö oli elämämme parhaita päätöksiä. Maltan aurinko ja suolainen merivesi pitivät reumani kurissa. Parasta oli lämpö, mutta myös liikunta teki hyvää. Pitkät kävelylenkit onnistuivat, kun ei tarvinnut varoa liukkautta, ja päivärutiineihini kuului myös lihaksia vahvistava jumppa. Löysimme ihanan kodin ja tutustuimme uusiin ihmisiin.

Olen aina ollut luonteeltani spontaani. Kerran bussissa ruotsinsuomalaiset turistit kysyivät meiltä neuvoa, ja mieheni kauhistukseksi kutsuin heidät meille kahville. Ystävystyimme ja pidämme edelleen yhteyttä.

Kesällä 2016 olimme lomalla Suomessa. Olin menossa lonkkaleikkaukseen osteoporoosini vuoksi. Osteoporoosin aiheuttajaksi epäiltiin pitkään jatkunutta väärää lääkitystä ja kymmeniä kehooni pistettyjä kortisonipiikkejä.

Leikkaus meni hyvin, ja ennen Maltalle paluuta päätimme toteuttaa Juhan pitkäaikaisen unelman ja tehdä matkan Utsjoelle lohikeitolle. Matkalla saimme tietää, että nuorimman tyttären miehellä on todettu imusolmukesyöpä.

Vuodet ulkomailla auttoivat minua löytämään itseni ja itsenäistymään.

Päätös Suomeen jäämisestä oli helppo: meitä tarvittiin nyt perheemme parissa. Irtisanoimme asuntomme Maltalla ja jätimme suurimman osan tavaroistamme sinne vuokraisäntämme varastoon. Asetuimme asumaan lapsuudenkotiini Köyliöön. Vaikka paluu vanhoille kotiseuduille tuntui ankealta, meillä on onneksi tiivis ystäväpiiri, jota tapaamme usein.

Käymme katsomassa äitiä hoitokodissa ja hoidamme viittä lastenlastamme, joiden elämässä haluamme nyt olla läsnä.

Keväällä vävymme sai terveen paperit. Helpotus oli valtava. Vaikka lapsiperheen elämä jatkuu nyt normaalisti, emme heti palaa Maltalle. Kun opin pitämään puoleni, tulin samalla muuttaneeksi elämäni kurssia niin, että aloin pitää itsestäni parempaa huolta. Vuodet ulkomailla auttoivat minua löytämään itseni ja itsenäistymään. Seuraavaksi minun on selvitettävä, mitä elämä Suomessa tuo tullessaan.