Kun Tiina Kososen puoliso ilmoitti löytäneensä uuden rakkauden, Tiinan elämä romahti. Hetkeksi.

"Synnyin Kerimäellä ison perheen kuopukseksi, kuudenneksi tytöksi. Meillä oli pientila, pari lehmää, kesällä possuja ja pientä viljelyä. Lapsuudessa totuin tekemään paljon töitä. Ainoana sisaruksista menin oppikouluun. Sitten kävin Otavan opistossa vuoden lastenhoitolinjan, ja työskentelin lääkäriperheen lastenhoitajana pari vuotta.

Tulevan aviomieheni tapasin jo 19-vuotiaana, ja kun hän pääsi opiskelemaan teknilliseen korkeakouluun, lähdin mukaan Helsinkiin. Menin lähetiksi sairaalaan ja pääsin opiskelemaan hammashoitajaksi. Valmistuin toukokuussa 1985, Henna-tytär syntyi kesäkuussa. Äitiysloman jälkeen aloitin hammashoitajan työt. Vuonna 1988 syntyi Antti ja olin pari vuotta kotona.

Uraa luomaan ulkomaille

Mieheni työskenteli diplomi-insinöörinä kansainvälisessä sähköalan firmassa. Hänelle tarjottiin kahden vuoden komennusta Amerikkaan 1991–93. Minua pelotti lähtö, mutta toisaalta se oli jännittävää. Olen utelias elämälle.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Muutimme Wisconsiniin pieneen Brookfieldin kaupunkiin. Henna oli 6-vuotias, Antti 3,5. Sain ystäviä kielikoulussa, ja japanilaisen Hidekon kanssa pidän edelleen yhteyttä. Ystävystyimme mieheni suomalaisen kollegan perheen kanssa. He auttoivat minua tosi paljon, sillä mieheni teki myyntityötä ja oli aina viikot poissa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Amerikan-pestin jälkeen olimme kuusi vuotta Suomessa. Menin vanhaan työhöni takaisin ja lähdin rytinällä mukaan ammattiyhdistystoimintaan, olin muun muassa hammashoitajien luottamusmies. Välillä tein lyhyempää päivää. Miehen uran luominen oli perheessämme itsestään selvää, mutta se mahdollisti minulle kevennetyn työviikon. Mies keskittyi uraan, minä kotiin.

Mukavaa elämää Sveitsissä

Kun Henna oli 14 ja Antti 11, miehelleni tarjottiin työtä Sveitsistä. Eräänä päivänä ilmoitin lapsille, että olkaa kotona iskän tullessa Sveitsistä, meillä on kerrottavaa. Henna epäili meidän eroavan, koska iskä on niin paljon poissa. Kun muutto paljastui, hän puuskahti: Anteeksi nyt vaan, mutta mä inhoan teitä!

En ollut opiskellut saksaa, ja vanhoillinen yhteiskunta jännitti enemmän kuin Amerikan sulatusuuni. Mutta olin valmis lähtemään siksi, että esiteinit pysyisivät hyppysissäni. Kotiäitinä pystyisin keskittymään heihin, kasvattamaan ja suojelemaan huonoilta vaikutteilta. Seikkailunhalunikin nousi.

Asuimme vuosina 1999–2004 Zürichin liepeillä Eggin kylässä ihan maalla. Suomalainen ystäväperhe oli ollut Sveitsissä aikaisemmin, ja sain heiltä paljon neuvoja ja puhelinnumeroita. Minulla oli heti suomalaisyhteisö valmiina. Oltiin jo meilikaudella, joten yhteydenpito Suomeen oli helppoa.

Kielikoulussa tutustuin brasilialaiseen Martaan, jonka kanssa olen edelleen ystävä. Viihdyin Sveitsissä hirveän hyvin. Elimme aika mukavasti, matkustelimme paljon ja saatoin käydä Suomessa aina halutessani miehen lentobonuspisteillä.

Lähdimme kahdeksi vuodeksi, mutta viivyimme lopulta viisi vuotta. Hennan kansainvälisen lukion kaikkia ainevalintoja ei olisi voinut jatkaa Suomessa. Perheen takia tehtiin päätös jäädä vielä kolmeksi vuodeksi, miehen urakehitys jäi kakkoseksi.

Ulkomailla asuessa olen päässyt vieraaseen kulttuuriin sisään ihan eri lailla kuin matkoilla. Olen myös saanut olla täysillä äiti, seitsemän vuotta kotona lasten kanssa. Omaan luonteeseenkin on tullut uutta, suomalainen jöröys on jäänyt. Ikävää on se, etten ajatellut omaa eläketurvaani. Olisin voinut tehdä jotain itsenikin eteen. Mutta olin sinisilmäinen pöhkö. Annoin kaikkeni perheelle ja nautin hyvästä elämästä.

Eroilmoitus sähköpostilla

Viimeisenä Sveitsin syksynä yhteiselomme oli hankalaa. Oletin miehen stressaavan kotiinpaluuta. Hän oli myös paljon matkoilla. Pidin tätä nihkeyttä normaalina pitkän liiton virstanpylväänä, kun suhde muuttuu lasten itsenäistyessä.

Viikko 19-vuotishääpäivämme jälkeen mieheni soitti minulle, kun olin kaupassa. Oletko lukenut meilisi? Siellä on minulta pitkä viesti, joka saattaa järkyttää sinua. En vieläkään tiedä, miten selvisin kotiin. Hän pui viestissä omia tuntojaan, meillä ei ole enää rakkautta, hän on löytänyt uuden rakkauden ja haluaa erota.

"Viikko 19-vuotishääpäivämme jälkeen mieheni soitti: Oletko lukenut meilisi?"

Itkin monta päivää. Halusin miehen kertovan lapsille, mutta lopulta minun oli pakko tehdä se. Hän ei pystynyt puhumaan asiasta. Lapsille ero oli järkytys, ja keväästä tuli ihan kauhea. Minun olisi pitänyt tukea Hennaa ylioppilaskirjoituksissa, mutta minä vain itkin.

Onneksi minulla oli ystäviä ja siskoja tukemassa. Mies vetäytyi alakerran työhuoneeseen ja oli paljon Suomessa naisystävänsä luona. Välillä hän jäi viikonlopuksi kotiin, jotta pääsin Suomeen etsimään asuntoa. Mieheni ei jättänyt minua taloudellisesti tyhjän päälle, vaan kerrostalokoti Espoossa ostettiin nimiini. Muutin siihen lasten kanssa.

Elämältä pohja pois

Olin tavannut mieheni 19-vuotiaana, ja oma aikuisen identiteettini oli muodostunut tietyllä tavalla hänen kauttaan. Olin hänen puolisonsa ja meidän lastemme äiti. Myönnän olleeni myös materialisti ja tajusin, että statukseni putoaa nyt mukavasti elävästä perheenäidistä joksikin muuksi. Kuka minä olin? Äveriäässä Sveitsissä koin itsenikin jotenkin ”paremmaksi” ja nyt piti löytää maanläheinen Kososen Tiina Kerimäeltä. Ei ollut helppoa tulla Suomeen ikään kuin tyhjän päälle.

Kun palasimme heinäkuussa, minulla oli itsetuhoisiakin ajatuksia. Autoa ajaessani mietin, että mitä jos ohjaus vähän lipsahtaisi tuota kalliota kohti. En tiennyt yhtään, mitä tekisin elämälläni. Lapsille piti tietenkin teeskennellä vahvaa, vaikka he näkivät minun olevan ihan rikki. Antti yritti tukea minua, että äiti, kyllä me pärjätään!

Kun ihminen on henkisesti riekaleina, pieni annos mielialalääkettä auttaa pahimman yli. Laihduin kymmenen kiloa, en pystynyt nukkumaan ja kävin terapeutilla muutaman kerran.

En halunnut enää hammashoitajaksi ja sama työyhteisökin olisi ollut ylpeydelleni liikaa. Itsetuntoni oli niin nollilla, että siivoaminen tuntui ainoalta työltä, jonka osaisin. Pääsin Valtioneuvoston juhlahuoneistoa siivoamaan, ja jo kaunis työympäristö ja kivat työkaverit kuntouttivat minua. Välillä tympäisi jynssätä koneella kulunutta lattiaa, mutta tunsin itseni tärkeäksi.

"Hoitoala on minua varten"

Jo Sveitsissä oli suunniteltu, että Suomeen palatessa on minun vuoroni opiskella, ja ajattelin hoitoalaa. Mutta olin erosta niin sekaisin, että hyvä kun sain arjen sujumaan. Parin vuoden kuluttua olin henkisesti vahvemmilla, mielialalääke oli lopetettu ja vuonna 1996 ryhdyin opiskelemaan lähihoitajaksi työn ohella. Päivällä siivosin toimistoja, sillä ei ollut taloudellisesti mahdollista olla pelkästään opiskelija. Puolen vuoden kuluttua sain alkaa tehdä sijaisuuksia päiväkodeissa. Opiskeluaika oli mukavaa vaikkakin rankkaa. Jaksoin, koska olin motivoitunut.

Kotihoitoharjoittelussa tajusin, että tykkään tästä enemmän kuin laitoksessa työskentelystä. Osastoilla nuoremmat kollegat sanoivat joskus, että olen aivan liian kohtelias asukkaille. Kotihoidossa pystyn tekemään työtä enemmän omalla persoonallani ja tavallani. Aina ei tarvitse lähestyä asiakasta hoitaja-kulmalla, vaan voi kohdata hänet ennen muuta ihmisenä.

"Nuoremmat kollegat sanoivat joskus, että olen aivan liian kohtelias asukkaille."

Päivästä riippuen käyn kuuden, kahdeksan asiakkaan luona, joista iso osa on dementoituneita vanhuksia. Jokainen ansaitsee parhaan mahdollisen kohtaamisen ja ystävällisen kohtelun. Jos tulee haukkuja, jotka jonain päivinä jaksan ohittaa, toisena sanon, että minun ei tarvitse kuunnella tätä. Olen tullut auttamaan sinua, aloitetaanko alusta.

Työmme on asiakkaan omat voimavarat huomioivaa kuntouttavaa hoitotyötä, emme siis tee kaikkia asioita vanhusten puolesta. Tämä on joskus hankalaa, sillä moni odottaa hoitajan ’hoitavan’. Houkuttelen esimerkiksi vanhusta peittojen alta pesulle, että ’eikö tuoksukin ihanalta tuo tippuva kahvi, lähdetäänkö liikkeelle?’ Sen sijaan, että käskisin, että nyt ylös!

Keskimäärin ehdin työni hyvin, mutta jos kollega on sairaana, hänen asiakkaansa jaetaan muille. Silloin on kiire, mutta en haluaisi enkä saisi näyttää sitä asiakkaille. Viikonlopun aamuvuorossa voi olla 14 käyntiä.

Tilaa uusille tunteille

Olin vuonna 2007 Tallinnan-risteilyllä. Söpö trubaduuri soitti kitaraa ja lauloi laivan baarissa. Kun kävelin ystävättären kanssa ohi, hän otti jo silmäkontaktia ja tuli tauolla juttelemaan. Jokin Jacek Mazurkiewiczin eläväisessä olemuksessa viehätti minua.

Ei ollut ihan helppoa antautua tunteille. Olin päättänyt, että kun minut laitettiin kiertoon, niin näytän itselleni pärjääväni yksinkin. Sitten tajusin, etten halua vanheta yksin. Vaikka tarvitsen hirveästi omaa tilaa, haluan myös, että minulla on tärkeä ihminen. Kotihoidossa näen paljon yksinäisiä ihmisiä, joilla ei ole ketään. Se on avannut silmiäni.

Pyrin elämään niin, että tärkeä ihminen pysyy mukana, avioerosta oppii hyvin. Joka asiasta ei kannata sanoa. Meillä on paljon rakkautta ja riitojakin Jacekin kanssa. Olemme olleet seitsemän vuotta yhdessä, naimisiin menimme 2012. Nyt unelmoin lapsenlapsista."

Tiina Kosonen

  • syntynyt 1962 Kerimäellä.
  • asuu: Espoossa.
  • ammatti: lähihoitaja.
  • perhe: aviomies Jacek Mazurkiewicz. Tiinalla on kaksi lasta edellisestä liitosta, Jacekilla samoin.
  • harrastaa: liikuntaa ja lukemista.

Tiinan voimanlähteet

  1. Lapset ja ystävät.
  2. Periksiantamattomuus ja anteeksianto. Muista, että elämä itsessään on arvokas asia.
  3. Elämät pienet mutta hyvää mieltä tuovat asiat, esimerkiksi Andrea Botticellin musiikki ja Enni Mustosen kirjat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla