Purjehdus maistuu yhä kasikymppiselle Björn Weckströmille. Jo kansakouluiässä hän teki viikon mittaisia purjehduksia.

Taiteilija-muotoilija Björn Weckström täyttää 80 vuotta 8. helmikuuta. Veneilyn hän aloitti 73 kesää sitten. Weckström muistelee ensimmäistä purjevenettään viikonloppuna avautuvien Venemessujen kynnyksellä.

Purjehdus on nimittäin Björnin intohimoista vanhin. Se tuli elämään jo ennen musiikkia, kuvataiteita ja korumuotoilua.

Björn oli seitsemän vanha ja vuosi 1942. Edellisenä vuonna Björn oli viettänyt kahdeksan kuukautta sotalapsena Ruotsissa, sillä vakuutusvirkailijaisän tulot eivät riittäneet vaimon ja kolmen pojan ruokkimiseen Helsingissä.

Björnin palattua Suomeen isä sai kuin saikin hankittua pojilleen pienen päiväpurren, joka näkyy nuoruudenkuvassa yllä.

Merenkulkijoiden sukua

Björn Weckströmin isoisän isä oli haaksirikkoutunut Riikan edustalla purjehtiessaan vehnälastia Pietarista Tukholmaan. Isoisällä oli puolestaan vanha luotsivene, jolla herrat suuntasivat olkihatuissaan ja valkoisissa housuissaan sunnuntaipurjehduksille.

Isoisä oli rakentanut vuonna 1904 huvilan Tammisaaren edustalle Skeppsholmeniin. Siellä suku vietti kesiään seuraavat 80 vuotta.

Kansakouluiässä Björn veljineen alkoi tehdä veneellä jopa viikon mittaisia saaristopurjehduksia Tammisaaren aluevesillä.

– Saimme mukaan maitohinkin makeaa vettä ja pussin perunoita. Lisäksi kalastimme ja söimme alkukesästä sorsan munia. Saaristo oli tuolloin autio veneistä.

Sota oli lopettanut huviveneilyn, ja kalastajatkin saivat vain vaivoin säännöstelyn alaista polttoainetta. Björn muistaa noilta ajoilta käynnin paikallisen kalastajan luona, joka omisti tukun saaria.

– Hän sanoi isälle, että valitse mikä vaan, saat tonnilla. Isä ei ostanut, sillä saariin pääseminen oli vaikeaa. Kun isä kysyi, olivatko kaikki alueen kalastajat tosiaan sukua keskenään. Vastaus oli "joo, ei me jakseta soutaa kauemmas."

Talvimyrskyssä Atlantilla

Sittemmin Weckströmin elämään on mahtunut monenlaista venettä ja keliä.
Hurjin merimatka oli Pohjois-Atlantin ylitys talvimyrskyssä vuonna 1984. Björn oli lupautunut Willy von Koskullin miehistöön purjehtimaan Fazer Finland -veneen Floridasta Lontooseen.

Kyseinen siirtopurjehdus ei kuulunut varsinaiseen Whitbread Round the World -kilpailuun, joten veneen vakiomiehistöstä lähes kaikki jättivät etapin väliin. Björn ymmärsi hyvin pian, miksi.

– Ajattelin veneessä, että tämän jälkeen en tule enää koskaan pelkäämään mitään.

Lontooseen saavuttaessa veneen lukemattomista purjeista oli ehjänä yksi vaivainen myrskyfokka.

Björn Weckström jatkaa purjehdusta edelleen vaimonsa Marja-Liisan kanssa. Nykyinen vene on 36-jalkainen Finngulf – Weckströmin kymmenes purjevene. Vene jota ei pitänyt enää tulla.

Kipinä syttyi uudestaan

Kymmenen vuotta sitten Weckström oli vasta tutustunut nykyiseen vaimoonsa ja päätti, ettei rasittaisi suhdetta purjeveneellä, vaan mökkielämä ja Buster saisivat luvan riittää.

Päätös piti kevääseen 2012 asti. Silloin iski venekuume – vaimoon.

– Ilahduin kovasti, Weckström myöntää.

Weckströmien kesä alkaa siitä, kun vene on vesillä.

– On huumaava tunne laskeutua talven jälkeen ensimmäisen kerran pentteriin ja kannella sisään istuinten tyynyjä. Eikä mikään vedä vertoja sille, kun köydet on ensimmäisen kerran irrotettu ja on nostamassa isoa purjetta ylös. Vapauden tunne merellä on täydellinen.  Ei ole huolia, ei ole velvollisuuksia. On seuraava merimerkki ja seuraava fokan skuuttaaminen ja seuraava rantautuminen.

”Ei tehdä suurta numeroa”

Björn Weckström täyttää sunnuntaina 8. helmikuuta 80 vuotta.

– En tee tästä suurta numeroa, juhlimme perhepiirissä. Kahdeksankymmentä… no onhan sekin jotain, Weckström sanoo.

Alkuvuoden päivät Weckström on käyttänyt uuden tilausveistoksen mallin viimeistelyyn.

– Seuraavaksi nähdään, löytyykö rahoitus myös sen valamiseen.

Ensi viikolla Weckström ottaa vastaan ruotsalaisen matkailijaryhmän. Ruotsalainen matkatoimisto otti taannoin Weckströmiin yhteyttä ja ehdotti, josko ryhmä Weckströmin koruista ja taiteesta kiinnostuneita voisi tulla kotikäynnille.

– Sanoin heille, että siitä vaan, mutta kuka hullu tulee Suomeen tähän aikaan vuodesta.

Epäilys oli aiheeton. Matka myytiin loppuun.  

 

Lue lisää ET-lehden suosittuja henkilöhaastatteluita täältä.

Vantaalainen Merja Saarinen, 60, oli onneksi paikalla, kun hänen naapurinsa Jaanan pulssi katosi. Ensimmäistä kertaa elvyttämään joutunut Merja neuvoo, miten vastaavassa tilanteessa kannattaa toimia.

Merja Saarinen, 60:

"Kävin ensiapukurssin yli kymmenen vuotta sitten, mutta taidoille tuli käyttöä vasta viime tammikuussa. Naapurini ja ystäväni Jaana soitti ja kertoi, että hänellä on kovia kipuja. Menin hänen luokseen. Hän pääsi hädin tuskin ovelle, mutta olo helpotti pian. Hän epäili kivun syyksi närästystä.

Koirani Luca odotteli iltalenkkiä, joten palasin kotiin. Ulkona kännykkääni tuli sekava viesti Jaanalta, ja palasin takaisin. Jaana oli jättänyt oven auki, hän oli polvillaan, piteli rintaansa ja itki. Tunnustelin hänen ihoaan, se oli nihkeä. Soitin ambulanssin, vaikka Jaana vastusteli.

Kerroin hätäkeskuksen päivystäjälle, että tiesin Jaanan kärsineen rytmihäiriöistä. Päivystäjä jututti hetken Jaanaa, jonka kunto romahti kesken puhelun. Nappasin puhelimen, ja päivystäjä pyysi minua kokeilemaan Jaanan pulssia. En tuntenut sitä. Sitten päivystäjä kysyi, osaanko elvyttää. Kerroin, etten ole joutunut sitä koskaan tekemään.

"Ilman ensiapua ystäväni olisi kuollut."

Puhelimen kaiutin päällä toimin päivystäjän ohjeiden mukaan. Laitoin Jaanan pitkälleen, aukaisin hänen vaatteitaan. Sitten kaksi puhallusta, 30 painallusta. Laskin ne ääneen. Pulssi palasi.

Ajantajuni hävisi, enkä huomannut edes pelätä, vaikka elvytyksen aikana Jaanan pulssi taas katosi. Päivystäjä käski minun jatkaa elvytystä, kunnes ambulanssihenkilökunta olisi paikalla.

En ensin oikein ymmärtänyt, mikä merkitys elvytykselläni oli. Sitten minulle kerrottiin, että ilman ensiapua ystäväni olisi kuollut.

Minulle Jaanan auttaminen oli itsestään selvää, vaihtoehtoja ei ollut."

Merjan vinkit

1. Älä epäröi

Vaan auta aina, kun ihmisellä on hätä. Soita 112:een. Kerro tilanne, vastaa hätäkeskuspäivystäjän kysymyksiin.

2. Ensikertalainen pärjää 

Luota ohjeisiin ja hätäkeskuspäivystäjän ammattitaitoon. Vaikka et koskaan olisi esimerkiksi antanut elvytystä, päivystäjä osaa neuvoa sinua toimimaan oikein. Jätä puhelin auki ja pidä kaiutin päällä. Kuuntele ohjeita ja toimi.

3. Muista huolehtia itsestäsi

Jälkikäteen voit itse tarvita apua purkaaksesi tilanteen aiheuttaman stressin. Puhu asiasta läheisille tai käänny ammattiauttajan puoleen.

 

+ Osaatko antaa ensiapua? Siihen auttaa Punaisen ristin kännykkäsovellus, josta löydät ohjeet tavallisimpiin hätätilanteisiin:

 

ET:n kolumnisti Erkki Lampén ei nuorena osannut jakaa asioita isänsä kanssa. Isälle rakkaasta purjeduksesta tuli tärkeää pojallekin, mutta vasta isän kuoltua.

Ennen vanhaan sanottiin, että miehellä on hyvä olla harrastus. Isäni harrasti purjehdusta. Vaikka hän oli riskejä kaihtava mies, hän kilpaili nopeilla katamaraaneillaan ja menestyikin joskus. Ehkä se oli hänen tapansa saada olla rohkea.

Olin jonkin kerran mukana gastina. Tehtäväni oli roikkua tuulenpuoleisen rungon reunalla ja estää sitä nousemasta puuskissa liian korkealle.

Olihan se hauskaa ja jännittävää, mutta purjehduksesta ei tullut minun juttuani. En kyennyt jakamaan asioita isäni kanssa. Nuorena rimpuilin vuosikaudet irti ylivarovaisen isäni kontrollista enkä halunnut häntä kipparikseni.

Voimien ehtyessä purjehtiminenkin hiipui, ja lopulta television katsominen jäi isän ainoaksi huvitukseksi. Katsoin sivusta formulakisojen ääreen jähmettynyttä vanhusta. Kapinavuoteni olivat ohitse ja myötätunnolle oli jo tilaa. Syvällä vihlaisi myös pelko: millainen on oma vanhuuteni, perheettömän miehen, joka ei ole kyennyt minnekään asettumaan.

Viehätyin moottoripyöristä jo lapsena, ja heti kun minulla oli varaa, ostin sellaisen. Isälle pyörät olivat kauhistus, ja tunsin tiettyä matalamielistä kostoniloa siitä, ettei hän voi minua enää kahlita.

Tunsin löytäneeni oman seikkailuni. Ajelin ympäri maailmaa ja kartutin sitä muistojen pääomaa, joka ihmisellä viimeiseksi on omanaan.

Kun isä kuoli, annoin jo rantakasvillisuuden valtaaman veneen naapurille. Intiaanikanootin pidin. Se oli minulla pitkään tyhjän panttina, kunnes sain päähäni alkaa rakentaa siitä purjekanoottia.

Tehtyäni purjekanootilla lähes katastrofiin päättyneen retken kauas Söderskärin majakalle olin valinnan edessä: joko luovun tästä kokonaan tai hankin veneen jolla voi oikeasti purjehtia.

Olin osin itseltänikin salaa alkanut haaveilla Saaristomerestä, Itämeren kiertämisestä, talvesta Karibialla, maailman ympäri purjehtimisesta.

Haalin purjehdusaiheista kirjallisuutta ja tutkin veneiden myynti-ilmoituksia. Itseni tuntien arvasin pelin menetetyksi. Piru oli päästetty pullosta ja haave noussut siivilleen.

Kesä kului opetellessa, iloitessa, kiroillessa ja veneen ostoa katuessa.

Kevättalvella 2017 ostin lähes samanlaisen pienen mutta merikelpoisen matkaveneen, jolla yhdysvaltalainen Tania Aebi lähti 18-vuotiaana, kaikkien aikojen nuorimpana, maailmanympäryspurjehdukselleen.

Kesä kului opetellessa, iloitessa, kiroillessa ja veneen ostoa katuessa. Tässä iässä uuden oppiminen vaatii paljon kärsivällisyyttä, jota minulla ei luonnostaan ole. Elokuussa purjehdin jo Ahvenanmaalle, halki maailman kauneimman saariston.

En tiedä, lähdenkö koskaan Gotlantia kauemmaksi. Minulla on jo ikävä moottoripyörää. Mutta jollen olisi ostanut venettä, olisin jäänyt loppuiäkseni miettimään, millaista on nostaa purje ja antaa tuulen kuljettaa rannattomalle aavalle.

 

Sosiologi, retkeilijä ja kirjoittaja Erkki Lampénin kolumi on julkaistu ET-lehdessä 10/2018.