Vasemmalta Pantse Syrjä, Aku Syrjä, Sami Ruusukallio, Martti Syrjä ja Juha Torvinen.
Vasemmalta Pantse Syrjä, Aku Syrjä, Sami Ruusukallio, Martti Syrjä ja Juha Torvinen.

Suomen suosituimpiin kuuluvat rock-yhtye Eppu Normaali viettää tänä vuonna 40-vuotisjuhlavuottaan. Luvassa on dokumentti ja muuta fanien hemmottelua.

Eppu Normaalin perustivat 1970-luvun puolivälissä Syrjän veljekset Pantse ja Martti sekä heidän serkkunsa Aku. Yhtyeen ensimmäinen basisti ja riiminikkari oli Mikko Saarela.

Uuden aallon räimeellä aloittanut yhtye on myynyt liki kaksi miljoonaa levyä. Keikoilla on ollut kysyntää ja tien päällä on vietetty laskemattoman monta kilometriä.

Poikkeuksellista Epuissa on, että basistin vaihdoksia lukuun ottamatta se toimii edelleen alkuperäisessä kokoonpanossa.

Nykyinenkin basisti, Sami Ruusukallio, on ollut mukana 27 vuotta.

”Bassonvarsi on ollut bändin tuulisin paikka”

− Niin, bassonvarsi on ollut bändin tuulisin paikka. Minä olen se uusin jäsen, Ruusukallio naurahtaa.

Pelle Miljoona: ”Punk kolahti Lontoossa”

Mikä on Eppu Normaalin pitkän iän salaisuus, koskettavien laulujen lisäksi?

− Bändi on alkuajoista lähtien ymmärtänyt pitää säännöllisesti selkeän tauon ja loman, joskus lyhyen, joskus pidemmän, Ruusukallio summaa.

Niin kuin pitkässä suhteessa aina, välillä syntyy kyllästymistä ja toisen naama alkaa tympiä.

− Siinä vaiheessa on hyvä touhuta jotain muuta ja viettää omaa perhe-elämää, vaikka levy-yhtiöt ja keikkajärjestäjät eivät siitä aina niin tykkääkään. Heidän mielestään tauot ovat bändille kuolemaksi.

Eput vuonna 1979: Martti, Juha, Pantse, Mikko Saarela ja Aku.

− Kun palataan taas yhteen, vanhoja ei muistella ja matka jatkuu. Kenellekään ei jää mitään hampaankoloon.

Eppujen soitannosta ja henkilökemiasta näkee, että heillä on edelleenkin hauskaa yhdessä. Se on kuitenkin asia, jota pitää vaalia.

− Menemme keikoille bussilla niin kuin vanhoina aikoina, bändi ja roudarit yhdessä. Jos kaikki kokoontuisivat paikalle omilla kyydeillään, yhteishenki ei pidemmän päälle säilyisi.

Epuilla on yleisöä jo kolmessa polvessa

Eput soittavat keikoillaan kappaleita kaikilta aikakausiltaan. Yleisössä saattaa olla jo kolmannen sukupolven diggareita, lapsia isovanhempiensa kanssa.

Osallistu keskusteluun: Ei kuole koskaan rock'n'roll

− Ei rock-muusikko jää koskaan jäädä eläkkeelle, niin kuin eivät taiteilijat ylipäätään. Rolling Stones on hyvä esimerkki. Ei heidän rahan vuoksi enää tarvitsisi keikkailla, Ruusukallio sanoo.

Iso dokumentti

Juhlavuoden kunniaksi on luvassa monenlaista mukavaa. Tärkein projekti on elokuva Eput, joka saa ensi-iltansa loppuvuodesta. Elokuvalle syntyi tilaus, koska Eppujen tarinoita ei ole missään yhdessä paikassa kootusti katsottavissa.

”Emme loppujen lopuksi tiedä kavereista paljoakaan”

− Eppu Normaali on hirvittävän suosittu, mutta emme loppujen lopuksi tiedä kavereista paljoakaan, sanoo elokuvan tuottavan Aito Median Ilkka Hynninen.

Hän ei ollut ensimmäinen, joka on ehdottanut yhtyeelle elokuvan tekemistä.

− Monesti on kysytty, minkälaisen itse haluaisimme. Että tehtäisiin juuri sellainen kuin me haluamme. Se on vähän huono lähtökohta, toteaa kitaristi Juha Torvinen.

Eput vuonna 1984: Martti, Aku, Juha, Pantse ja basisti Mikko Nevalainen.

Tällä kertaa asetelma oli toisenlainen. Päädyttiin dokumenttiin, joka seuraa yhtyeen uraa 40 vuoden aikana. Toinen tarinalinja kulkee nykyajassa ja kertoo, mitä Epuille kuuluu nyt.

− Halusimme tehdä ison elokuvan, joka koskettaa musadiggareita mutta ennen kaikkea suurta yleisöä, Hynninen sanoo.

Omat totuudet

Ohjaaja Saku Pollarin työ alkoi opiskelusta. Toki hän tunsi Eppujen musiikkia, mutta en miehiä kappaleiden takana. Hän alkoi tutkia arkistoja ja jututtaa bändin jäseniä.

− Olen päässyt paikkoihin, joihin monella muulla ei ole ollut pääsyä, kuten keikkabussiin ja takahuoneisiin, jopa koteihin, Pollari kertoo.

”Kerronnassa pitää olla särmää”

Torvisen mielestä on hyvä asia, ettei Pollari ollut mikään Eppu-fani.

− Siitä ei olisi tullut mitään. Kerronnassa pitää olla särmää, ja se ei onnistuisi fanilta. En sitten tiedä, onko Sakusta nyt tullut meidän fani. Miestä on ainakin tullut Saku-fani.

Michael Monroen ikimuistoisin matka

Haastattelut tehtiin jokaisesta erikseen. Torvinen kertoo istuneensa piinapenkissä 12 tuntia yhteen menoon.

− On Sakusta nyt kiinni, loppuuko Eppu Normaali elokuvaan, koska jokainen on tietysti kertonut oman totuutensa asiasta ja ne saattavat olla hieman ristiriidassa keskenään, Torvinen vitsailee.

Juhlakonsertti ja kirja

Tulevan kesän aikana Eppu Normaali tekee festivaali- ja muita keikkoja. 40-vuotista taivalta juhlistetaan 6. elokuuta Tampereen Ratinan Stadionilla.

− Mukana on Tampere filharmonia Santtu-Matias Rouvalin johdolla. Esiinnymme heidän kanssaan tunnin verran, ja loppu on meidän omaa rähinää. Mukaan tulee alkuperäinen basistimme Saarela, kosketinsoittaja Safka ja myös jazzpianisti Iiro Rantala, Torvinen kertoo.

Ratinan keikasta eteenpäin Eput jatkavat juhlan merkeissä seuraavan vuoden puolelle.

Luvassa on valokuvanäyttely ja myös päivitys Santtu Luodon 16 vuotta sitten kirjoittamasta kirjasta Tiimalasin santaa, joka oli bändin siihenastinen historia.

Jore Marjaranta: ”Sen keikan lauloin läpi karmeassa kivussa”

 

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: