Hannele Tilles jätti kotimaansa 22-vuotiaana. Hän tuskin kuvitteli itseään kuusikymppisenä englantilaiselle hienostoalueelle.

Hannele Tilles, 63, kurvailee elämää nähneellä amerikkalaisella tila-autollaan Richmondin kapeita kujia ja kertoo pikkukylän historiasta Lontoon kupeessa.

Tuossa talossa asui Kaarle I:n (1600-1649) whipping boy eli aatelinen ystävä, joka sai piiskaa, kun Kaarle syyllistyi kolttosiin. Kuninkaallista ei voinut piiskata, joten tarvittiin sijaiskärsijä, Hannele kertoo ja suuntaa auton keulan Richmondin kukkulalle.

– Kulttuurimaisema on tarkkaan suojeltu. William Turner maalasi näiltä kohdin kuuluisan maalauksensa Richmond Hill 1820-luvulla, Hannele kertoo mäen päällä. (Elokuvateattereissa parhaillaan esitettävä Mr. Turner kertoo juuri tästä maalarista.)

Näky on komea ja ajaton. Thames kiemurtelee laakson pohjalla ja lehmät laiduntavat rantaniityllä – aivan kuten 200 vuotta sitten.

– Tuossa muuten asuu The Who -yhtyeen Pete Townshend ja tuossa Rolling Stonesin laulajan Mick Jaggerin ex-vaimo Jerry Hall, Hannele viittoilee taloihin joiden ohi ajamme.

Myös Hannele ja David Tillesin talo ja puutarha ovat Turnerin ikuistamassa maisemassa, mutta vastarannalla.

Kun Hannelen kotitalon portti avautuu, ensimmäiset ajatukset ovat wow ja oho.
Kirkkonummen Jorvaksesta, josta Hannele lähti maailmalle juuri valmistuneena ekonomina vuonna 1974, on pitkä matka Ison-Bitannian kansallismaiseman paraatipaikalle.

Niin pitkä, että sille täytyy olla hyvä selitys.

Kouluun Pirkko Mannolan mekossa

Hannele Tilles (os. Kolanen) syntyi Helsingissä 1952 Alvar ja Terttu Kolasen esikoisena. Hannelen sisarukset Risto ja Jari syntyivät 1953 ja 1961.

Alvar Kolasen maine valokuvaajana kasvoi samoihin aikoihin kuin perhekin. Hän kuvasi aikakauden suuret tähdet Lenita Airistosta Pirkko Mannolaan ja Olavi Virrasta Dannyyn.

Hannelella on vieläkin tallessa 1960-luvulla kerätty nimikirjoituskirja, johon hän pyysi nimmarit, kun tähdet kävivät kuvattavina Kolasten kotitalon kellarissa.

"Pirkko Mannola lähetti minulle joskus vanhoja mekkojaan ja saatoin ylpeillä koulussa, että minullapa on tänään Mannolan mekko."

Alvar Kolanen menestyi paremmin työssään kuin avioliitossaan. Alvarin ja Tertun sodan jälkeen solmittu avioliitto alkoi rakoilla, kun lapset kasvoivat.

Ehkä se oli osasyy, miksi lähdin Englantiin. Sain vähän etäisyyttä niihin ongelmiin.”

Toinen syy oli Hannelen lukupää. Hän piti koulussa aivan kaikesta matematiikasta kieliin ja psykologiasta kuvaamataiteisiin. Kauppakorkeakoulun hän valitsi lopulta siksi, että siellä saattoi opiskella monenlaisia asioita.

Viimeisenä vuonna opintoihin sisältyi kurssi uusinta uutta, markkinatutkimusta. Hannele tunsi alan omakseen saman tien.

– Hain koulu päätyttyä Unileverin markkinatutkimusosastolle Lontooseen ja ihme kyllä pääsin yhtenä viidestä – ja ainoana ulkomaalaisena.

Lue myös: Kaikki isäni negatiivit – kertomus Hannele Tillesin isästä

Tosielämän Mad Men

Lontoo oli vielä 1970-luvulla kaukana Suomesta. Piti olla työlupa ja matkustaminen maksoi maltaita.

Markkinatutkimus oli Englannissakin vasta idullaan.

- Työpaikalla oli paljon meitä samanikäisiä naisia. Lontoo svengasi ja meillä oli todella hauskaa. Noina 1970-luvun vuosina syntyi monia elinikäisiä ystävyyssuhteita, Hannele kertoo.

Nuo ajat ovat palautuneet Hannelen muistiin, kun hän on seurannut televisiosta New Yorkin mainosmaailmaan sijoittuvaa Mad Men -sarjaa.

– Sarja kiinnostaa ja huvittaa minua suuresti.

Yksi Hannelen naisystävistä tutustutti hänet 1970-luvun lopulla puolanjuutalaisesta perheestä tulevaan nuoreen mieheen, David Tillesiin.

Meillä synkkasi heti ja olimme kiinnostuneita samanlaisista asioista kuten matematiikasta ja taiteesta.

David ja Hannele avioituivat ja heidän poikansa syntyivät puolentoista vuoden välein vuosina 1982 ja 1984. Hannele päätti jättää lasten myötä osastopäällikön työnsä Unileverillä ja tehdä vähän lyhyempää päivää yksityisyrittäjänä.

David Tillesin ura rahoitusalalla oli nosteessa ja hän perusti muutaman työtoverinsa kanssa oman investointipankin vuonna 1990. Yritys auttaa asiakkaitaan varallisuuden hoidossa ja sijoittamisessa. Sillä on nykyään toimistot Lontoossa ja Philadelphiassa. Sen hoitoon on uskottu suursijoittajien varoja melkein Suomen budjetin verran, 73 miljardia dollaria.

Vastustamaton pihamaa

Tillesit hankkivat 11 vuotta sitten loputtomalta tuntuneen työmaan, vaikka heillä ei ollut aikomustakaan ostaa uutta taloa. He olivat juuri saaneet valmiiksi remontin Wimbledonin tenniskentän läheisyydessä sijainneessa kodissaan, kun heihin otettiin yhteyttä, kiinnostaisiko tulla katsomaan tyhjilleen jäänyttä urheiluklubia Richmondiin.

Kyseessä ei ollut edes asunto, vaan klubitila, jossa oli baari, kuntosali, pukuhuoneita ja kokoustiloja.

Päällepäin rakennus edusti modernia lasiarkkitehtuuria viileimmillään. Tontti oli valtava ja avonainen. Se sisälsi muun muassa kolme tenniskenttää ja nurmikeilausradan.

Muuten hyvä, mutta Tillesit eivät tarvinneet baaria, kuntosalia, pukuhuoneita, kolmea tenniskenttää saati uutta rakennusprojektia juuri kun edellinen oli valmistunut.

– Mutta minkä teit, ihastuimme tonttiin niin paljon, että myimme vanhan asunnon, muutimme vuokra-asuntoon ja aloitimme työt.

Ensi alkuun arkkitehti sai pohdittavakseen, miten persoonaton klubitila muuttuu kotoisaksi ja toimivaksi neljän hengen asunnoksi.

Teini-ikäiset pojat olisivat kyllä mielellään säilyttäneet sen baarin,, Hannele nauraa.

Baarin tilalla on nyt keittiö, jossa parhaillaan istumme. Ja pojat ovat maailmalla.

Talo on viihtyisä ja sisätila vaihtuu melkein saumattomasti puiston ruohomattoon, jota jatkuu satoja metrejä, kunnes Thamesin ranta tulee vastaan. Olohuoneessa on seitsemän metriä korkeat lasiseinät.

– Myös säätilan tuppaa tuntemaan täällä sisällä, etenkin talvella, Hannele lisää.

Veistokset saavat kodin

Kun purkutyöt lähtivät käyntiin, Hannele kysyi itseltään tämän tästä, onko hankkeessa järjen häivää. Vanha fiikus olohuoneen kunniapaikalla muistuttaa näistä pohdinnoista.

– Se on oikeastaan ainut asia urheiluklubilta, joka selvisi remontin läpi muovihupussaan.

Tillesit muuttivat uudistettuun taloonsa vuonna 2003. Sisäremontin jälkeen oli vuorossa veistospuiston rakentaminen.

Tillesit aloittivat abstraktin, ei-esittävän, maalaustaiteen keräilyn heti avioliittonsa alussa. Richmondin tontin nähtyään he päättivät laajentaa kokoelmaansa myös veistoksiin.

Toisin kuin maalauksia, veistoksia on vaikea ostaa näyttelyistä tai galleristeilta. Tillesit ovatkin valinneet pidemmän tien. He ottavat yhteyttä ihailemiinsa kuvanveistäjiin ja aloittavat neuvottelut veistoshankkeista usein puhtaalta pöydältä.

Veistoksia on kertynyt 10 vuodessa jo yli tusina, ja neljä uutta on rakenteilla.

– Hankkeet kestävät pitkään ja johtavat usein siihen, että ystävystymme taiteilijoiden kanssa.

Tillesien ja kuvataiteilijoiden lisäksi hankkeisiin osallistuvat maisema-arkkitehti ja kolme puutarhuria, joita Tillesit työllistävät muutenkin säännöllisesti.
Yllättäen myös kolmelle tenniskentälle on löytynyt käyttöä.

– Järjestämme joka syksy tennisturnauksen, jossa ystäväpiirimme isät ja pojat ottavat mittaa toisistaan ja minä kokkaan koko sakille.
Nurmikeilausradan tilan on vallannut kapea, täyspitkä uima-allas, jossa Hannele ui tunnin päivässä lähes säällä kuin säällä. Uima-altaan päähän on valmistumassa myös pieni moderni saunatupa.

– Kutsun sitä kesämökiksi, Hannele kertoo.

Isän perintö yllätti

Hannelen isä Alvar Kolanen ehti käväistä Richmondissa ennen kuin kuoli vuonna 2007. Isän kuolemasta käynnistyi hanke, jonka laajuuden Hannele arvioi pahasti alakanttiin.

Isän jäljiltä oli jäänyt suuri määrä kuva- ja negatiivilaatikoita sekä kaitafilmejä. Lapset toki tiesivät, että joukossa oli paljon kuvia aikansa tähdistä. Ja senkin, että Alvar oli polttanut filmiä yötä päivää, kunnes sai 1970-luvun puolivälissä vakavan aivohalvauksen.

Lapset päättivät kahlata jäämistön pikkuhiljaa läpi ja pystyttää pienen näyttelyn isänsä elämäntyön kunniaksi. Ensimmäinen näyttely Kolasen valokuvista oli vuonna 2010 Helsingissä Laterna Magicassa.

Näyttelyä kootessaan sisarukset tajusivat, miten ainutlaatuisen näkymän suomalaisen populaarikulttuurin historiaan heidän isänsä kuva-arkisto tarjosi.
Arkistojen penkominen poiki lisää näyttelyitä, laajahkon katalogin ja lopulta kirjahankkeen, johon Hannelekin upposi kaulaansa myöten.

Isä Alvar toipui 1970-luvun aivohalvauksestaan, mutta varsinaista muisteluvaihetta ei koskaan tullut. Äiti Terttu sairastui puolestaan dementiaan ennen kuin lapset ehtivät kysellä tarkemmin hänen muistojaan.

Niinpä Hannele lähti kertaamaan isänsä elämäntyötä kansallisarkiston vanhoista musiikki- ja aikakauslehdistä. Lisäksi Hannele, Risto ja Jari tapasivat ja haastattelivat kuvissa esiintyneitä henkilöitä, joista moni oli onneksi vielä hengissä.

– Esimerkiksi Kaj Lindistä oli suuri apu, kun selvitimme keitä kaikkia kuvissa esiintyi. Isä nimittäin kuvasi paljon myös kulissien takana: muusikoita, studiotyötä ja elokuvatuotantoja.

Tuikkivien tähtien valossa

Hannele vietti isänsä kuoleman jälkeen Suomessa pari kuukautta vuodessa viiden vuoden ajan. Hän kahlasi veljiensä kanssa negatiivit läpi ja istui arkistossa pitkiä päiviä.

Lopuksi Hannele kirjoitti isästään kielellä, jota hän ei ollut käyttänyt arjessaan lähes 40 vuoteen.

– Vaikka hanke oli raskas, se oli samalla miellyttävä matka omaan nuoruuteen ja vuosiin, jolloin asuin vielä Suomessa. Henkilökohtaiset muistoni Suomesta loppuvat siihen aikaan, kun oli leveät lahkeet ja kukkapaidat.

Yli 300-sivuinen kirja ”Tuikkivien tähtien varjosta - Alvar Kolasen valokuvia” ilmestyi viime vuonna ja sai laajasti kiitosta. Saako kirja kenties jatkoa?

– Nyt vedämme ainakin vähän henkeä, mutta haaveilemme kyllä uudesta, laajemmasta näyttelystä Helsinkiin.

Hannelen suhde Suomeen on tiivistynyt myös kuvanveiston kautta. Hän istui hiljattain raadissa, joka valitsi osallistujat viidestä eri Pohjoismaasta helmikuussa avautuvaan Skulptur-näyttelyyn.

– Hakemuksia tuli lähes 170 ja näyttelyyn valittiin mukaan 17 kuvanveistäjää, joista suomalaisia on kuusi. Siitä tulee laajin modernin pohjoismaisen veistotaiteen näyttely Lontoossa kautta aikojen.

Suomalaisen kuvanveistäjän työtä Tillesien puistossa ei ole.

- Ei ainakaan vielä, mutta suomalaista graniittia on. Kanadalainen Jay Battle teki meille tilaustyön suomalaisesta graniitista.

Olen suomalainen

Samalla kun Hannele jäljitti isänsä elämäntyötä, hän päätti opetella puolan kielen.

Davidin perhe selviytyi kuin ihmeen kaupalla Puolan juutalaisvainoista. David syntyi Keniassa ja perhe muutti myöhemmin Britanniaan. Suvun historia ja omaisuus jäivät rautaesiripun taakse Puolaan.

Kun Puolan kommunistihallinto kaatui, Tillesien perhe sai kuin saikin kiinteistöomaisuutensa takaisin.

Siitä lähtien siteet Puolaan ovat olleet tiiviit. Krakovassa oli juutalaisia ennen toista maailmansotaa 60 000. Nykyään heitä on enää 2 000. David on ollut mukana Krakovan uuden juutalaisen seurakunnan perustamisessa.

Tillesien vanhempi poika on naimisissa puolalaisen naisen kanssa ja opettaa historiaa Krakovan yliopistossa. Hannele ja David asuvat osan vuodesta Krakovassa.

Hannele kokee itsensä kolmen kulttuurin kasvatiksi. Suomessa ovat juuret, suku ja kesäpaikka Lohjalla. Lontoossa ovat työ, ystävät, arki ja koti. Puolassa on toinen koti ja lapsenlapsen myötä myös mummolavastuita.

Tillesien perheessä muut ovat juutalaisia, mutta Hannele on pitänyt kiinni luterilaisuudestaan. Tosin hän on laulanut 25 vuotta sujuvasti synagogan kuorossa ja järjestää juutalaiseen perhe-elämään ja vuodenkiertoon kuuluvat juhlat.

– Kunnioitan suuresti sitä, miten juutalaiset ovat kantaneet traditioitaan vuosituhansien ajan. Itse koen, että luterilaisuus on osa suomalaisuuttani ja haluan pysyä siinä.

Hannele tuntee 40 vuodessa englantilaistuneensa, mutta pienellä varauksella. Hän ei ole vieläkään ryhtynyt ylettömän kohteliaaksi.

– Minua häiritsee edelleen englantilainen small talk ja ulkokuori, jonka läpi ei pääse millään. Mieheni toteaa usein juhlien jälkeen, että tarjosin taas vähän suorasanaista suomalaisuutta. No, me suomalaiset nyt vaan ollaan vähän erilaisia… täsmälleen samanlaisia kuin puolalaiset.

Syntynyt 1952 Helsingissä. O.s. Kolanen.
Asuu Lontoon kupeessa Richmondissa.
Perhe Aviopuoliso David Tilles ja aikuiset pojat, joista toinen asuu
perheineen Krakovassa.
Ammatti Markkinatutkija.
Harrastukset Kuva­taiteen tutkiminen ja keräily, isä Alvar Kolasen elämäntyön dokumentointi, moderni tanssi, teatteri, puolan kieli, arkkitehtuuri ja puutarhan suunnittelu.

Lisää ET-lehden henkilöjuttuja voi lukea tästä.

Joulupukkitoiminta on ollut jo 1950-luvulta lähtien keino ansaita rahaa partiolippukunta Haagan Eräveikoille. Lauri, 31, Tarmo, 20, sekä Ilmari, 17, kertovat, miten aatto sujuu pukilta. 

Onkos täällä kilttejä lapsia?

Partiolippukunta Haagan Eräveikkojen kellaritilat kaikuvat kolmen joulupukin harjoitellessa perinteisiä vuorosanoja. Aattoiltana samasta kellarista ampaisee liikkeelle kymmenkunta punapukuista ukkoa valkoiset parrat viipottaen. Eräveikot on järjestänyt joulupukkitoimintaa 1950-luvun lopulta lähtien. Se on yhdistykselle yhä tärkein keino hankkia varoja.

Harjoitusvuorossa olleet pukit riisuvat nuttunsa ja muhkeat partansa. Se käy nopeasti, sillä kulmakarvojen liima ei ole vielä ehtinyt kovettua ja sen saa huuhdeltua vedellä pois.

Pukujen alta paljastuu kolme nuorta miestä: Lauri Jahkola, 31, Tarmo Asikainen, 20, ja Ilmari Pyykkö, 17. Lauri on porukan nestori viidellä joulupukkivuodellaan. Tarmo on tehnyt keikkoja kolmena jouluna, Ilmarikin kahtena.

Tonttu ratissa

Jouluaatto työllistää partiolaisia sankoin joukoin. Jokaisella pukilla on työpari, joka toimii kuskina ja sparraajana. Näin pukki voi keskittyä tehtäväänsä, eikä hänen tarvitse hermoilla ajamisen kanssa. Eikä autoilu huopikkaat jalassa ja silmälasit huurussa välttämättä onnistuisikaan.

– Ennen uuteen kotiin menoa kuski kertaa pukin kanssa lasten nimet ja iät. Usein vanhemmat ovat esittäneet toiveita asioista, joista pukki voisi lapsia kiittää tai muistuttaa, Ilmari kertoo.

Aattoillan valmistelu käynnistyy pari kuukautta ennen joulua, jolloin toimistolla aletaan ottaa vastaan varauksia. Ensimmäiset soittajat voivat saada parhaat ajankohdat. Lopullinen aikataulu selviää vasta aivan aaton lähellä.

"Yksi partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee pukeille ajoreitit."

Aaton aikataulu on tiukka. Suunnittelussa on otettava huomioon myös siirtymiset kodista toiseen. Kullekin pukille yritetään luoda reitti, jossa vierailupaikat ovat mahdollisimman lähellä toisiaan. Kyläpaikkoja pukeilla on keskimäärin 15.

– Aiemmin aikataulujen miettimiseen meni monta iltaa. Lopulta puuhaan kyllästynyt partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee automaattisesti parhaat mahdolliset reitit, Tarmo kertoo.

Joulupukin kannalta ei ole yhdentekevää, mihin aikaan oveen kolkuttaa.

– Valoisaan aikaan on ihan erilainen tunnelma kuin pimeän laskeuduttua. Loppuillasta lapset ovat väsyneitä, mistä voi seurata kiukkua, Ilmari selittää.

Illan viimeisen keikan jälkeen pukki kuskeineen palaa partiokololle luovuttamaan pukin asun, tilittämään rahat ja syömään iltapalaa.

Lippukunnan joulupukkitoiminnan saldo on komea: kymmenen pukkia ansaitsee yhteensä yli 10 000 euroa. Varat käytetään esimerkiksi leiritoimintaan.

Ilta yhtä huippua

Joulupukiksi ryhtyminen tarkoittaa luopumista oman perheen jouluaatosta. Pukkikolmikko myöntää, että kotiväelle muutos voi olla iso asia.

Poissaolon hyväksymistä on helpottanut se, että pukkitoiminta kuuluu lippukunnan perinteisiin. Muutaman aaton työskentely on nuorille miehille lähes velvollisuus. Laurin pukkikeikat loppuivat oman lapsen syntyessä.

Vaikka aattoilta voi venyä pitkäksi, se ei tunnu raskaalta.

– Joulupukin tulo on monessa perheessä aaton huippuhetki. Saan elää sen huipennuksen monta kertaa illan aikana. Kyllä se vaikuttaa omaan tunnelmaan. Illan jälkeen on ylevöitynyt olo, toteaa Lauri.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2016.

Aiotko joulupukiksi? Muista nämä!

1. Aikatauluta

Suunnittelu on kaiken perusta. Pukin kyläpaikkojen pitäisi olla mahdollisimman lähellä toisiaan, jotta aikaa ei kulu turhaan edestakaisin ajamiseen. Reitti kannattaa ajaa läpi aatonaattona, ettei aattona tule vastaan yllättävää umpikujaa tai muuta hidastetta. Suunnistamisessa auttaa navigaattori. Sellaisen saa alle sadalla eurolla. Useimmille älypuhelimille on ilmaisia karttaohjelmia.

2. Panosta asuun

Parta ja nuttu kannattaa valita huolella. Lapset ovat tarkkasilmäisiä, eivätkä heikkolaatuisen parran kuminauhakiinnitykset jää huomaamatta. Myös aluspaidan ja housujen on oltava kuin pukin vaatekaapista. Hyvä pukin puku maksaa alle sata euroa.

Silmälasit on syytä käsitellä huurtumista estävällä aineella. Muuten rillit ovat sumeina jokaisessa kyläpaikassa.

3. Valmistaudu kunnolla

Muistilaput voivat pelastaa aattoillan. Jokaisen kyläpaikan tiedot kannattaa kirjata omalle pahvilapulleen, jolloin lasten nimet ja iät sekä vanhempien esittämät toiveet löytyvät näin helposti. Yhteyshenkilön puhelinnumero on syytä kirjoittaa ylös kaiken varalta. Sido laput narulla yhteen vierailujärjestyksessä.

Autoon on hyvä varata helposti syötävää evästä. Ei kuitenkaan suklaata, sillä se sotkee parran.

4. Sovi säännöt asiakkaan kanssa

Asiakkaiden toiveet vaihtelevat. Niitä kaikkia ei voi toteuttaa, ja se kannattaa kertoa etukäteen. Pukki ei esimerkiksi syö perheen kanssa tai jaa kaikkia lahjoja. Myös vierailun kesto on syytä selvittää. Kymmenen minuuttia on riittävä aika. Siinä ehtii laulaa, kertoa Korvatunturin kuulumiset ja kysellä lapsilta monenlaista. Ensimmäisten lahjojen jälkeen lasten mielenkiinto pukkiin lopahtaa. Silloin on hyvä lähteä.

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.