Hannele Tilles jätti kotimaansa 22-vuotiaana. Hän tuskin kuvitteli itseään kuusikymppisenä englantilaiselle hienostoalueelle.

Hannele Tilles, 63, kurvailee elämää nähneellä amerikkalaisella tila-autollaan Richmondin kapeita kujia ja kertoo pikkukylän historiasta Lontoon kupeessa.

Tuossa talossa asui Kaarle I:n (1600-1649) whipping boy eli aatelinen ystävä, joka sai piiskaa, kun Kaarle syyllistyi kolttosiin. Kuninkaallista ei voinut piiskata, joten tarvittiin sijaiskärsijä, Hannele kertoo ja suuntaa auton keulan Richmondin kukkulalle.

– Kulttuurimaisema on tarkkaan suojeltu. William Turner maalasi näiltä kohdin kuuluisan maalauksensa Richmond Hill 1820-luvulla, Hannele kertoo mäen päällä. (Elokuvateattereissa parhaillaan esitettävä Mr. Turner kertoo juuri tästä maalarista.)

Näky on komea ja ajaton. Thames kiemurtelee laakson pohjalla ja lehmät laiduntavat rantaniityllä – aivan kuten 200 vuotta sitten.

– Tuossa muuten asuu The Who -yhtyeen Pete Townshend ja tuossa Rolling Stonesin laulajan Mick Jaggerin ex-vaimo Jerry Hall, Hannele viittoilee taloihin joiden ohi ajamme.

Myös Hannele ja David Tillesin talo ja puutarha ovat Turnerin ikuistamassa maisemassa, mutta vastarannalla.

Kun Hannelen kotitalon portti avautuu, ensimmäiset ajatukset ovat wow ja oho.
Kirkkonummen Jorvaksesta, josta Hannele lähti maailmalle juuri valmistuneena ekonomina vuonna 1974, on pitkä matka Ison-Bitannian kansallismaiseman paraatipaikalle.

Niin pitkä, että sille täytyy olla hyvä selitys.

Kouluun Pirkko Mannolan mekossa

Hannele Tilles (os. Kolanen) syntyi Helsingissä 1952 Alvar ja Terttu Kolasen esikoisena. Hannelen sisarukset Risto ja Jari syntyivät 1953 ja 1961.

Alvar Kolasen maine valokuvaajana kasvoi samoihin aikoihin kuin perhekin. Hän kuvasi aikakauden suuret tähdet Lenita Airistosta Pirkko Mannolaan ja Olavi Virrasta Dannyyn.

Hannelella on vieläkin tallessa 1960-luvulla kerätty nimikirjoituskirja, johon hän pyysi nimmarit, kun tähdet kävivät kuvattavina Kolasten kotitalon kellarissa.

"Pirkko Mannola lähetti minulle joskus vanhoja mekkojaan ja saatoin ylpeillä koulussa, että minullapa on tänään Mannolan mekko."

Alvar Kolanen menestyi paremmin työssään kuin avioliitossaan. Alvarin ja Tertun sodan jälkeen solmittu avioliitto alkoi rakoilla, kun lapset kasvoivat.

Ehkä se oli osasyy, miksi lähdin Englantiin. Sain vähän etäisyyttä niihin ongelmiin.”

Toinen syy oli Hannelen lukupää. Hän piti koulussa aivan kaikesta matematiikasta kieliin ja psykologiasta kuvaamataiteisiin. Kauppakorkeakoulun hän valitsi lopulta siksi, että siellä saattoi opiskella monenlaisia asioita.

Viimeisenä vuonna opintoihin sisältyi kurssi uusinta uutta, markkinatutkimusta. Hannele tunsi alan omakseen saman tien.

– Hain koulu päätyttyä Unileverin markkinatutkimusosastolle Lontooseen ja ihme kyllä pääsin yhtenä viidestä – ja ainoana ulkomaalaisena.

Lue myös: Kaikki isäni negatiivit – kertomus Hannele Tillesin isästä

Tosielämän Mad Men

Lontoo oli vielä 1970-luvulla kaukana Suomesta. Piti olla työlupa ja matkustaminen maksoi maltaita.

Markkinatutkimus oli Englannissakin vasta idullaan.

- Työpaikalla oli paljon meitä samanikäisiä naisia. Lontoo svengasi ja meillä oli todella hauskaa. Noina 1970-luvun vuosina syntyi monia elinikäisiä ystävyyssuhteita, Hannele kertoo.

Nuo ajat ovat palautuneet Hannelen muistiin, kun hän on seurannut televisiosta New Yorkin mainosmaailmaan sijoittuvaa Mad Men -sarjaa.

– Sarja kiinnostaa ja huvittaa minua suuresti.

Yksi Hannelen naisystävistä tutustutti hänet 1970-luvun lopulla puolanjuutalaisesta perheestä tulevaan nuoreen mieheen, David Tillesiin.

Meillä synkkasi heti ja olimme kiinnostuneita samanlaisista asioista kuten matematiikasta ja taiteesta.

David ja Hannele avioituivat ja heidän poikansa syntyivät puolentoista vuoden välein vuosina 1982 ja 1984. Hannele päätti jättää lasten myötä osastopäällikön työnsä Unileverillä ja tehdä vähän lyhyempää päivää yksityisyrittäjänä.

David Tillesin ura rahoitusalalla oli nosteessa ja hän perusti muutaman työtoverinsa kanssa oman investointipankin vuonna 1990. Yritys auttaa asiakkaitaan varallisuuden hoidossa ja sijoittamisessa. Sillä on nykyään toimistot Lontoossa ja Philadelphiassa. Sen hoitoon on uskottu suursijoittajien varoja melkein Suomen budjetin verran, 73 miljardia dollaria.

Vastustamaton pihamaa

Tillesit hankkivat 11 vuotta sitten loputtomalta tuntuneen työmaan, vaikka heillä ei ollut aikomustakaan ostaa uutta taloa. He olivat juuri saaneet valmiiksi remontin Wimbledonin tenniskentän läheisyydessä sijainneessa kodissaan, kun heihin otettiin yhteyttä, kiinnostaisiko tulla katsomaan tyhjilleen jäänyttä urheiluklubia Richmondiin.

Kyseessä ei ollut edes asunto, vaan klubitila, jossa oli baari, kuntosali, pukuhuoneita ja kokoustiloja.

Päällepäin rakennus edusti modernia lasiarkkitehtuuria viileimmillään. Tontti oli valtava ja avonainen. Se sisälsi muun muassa kolme tenniskenttää ja nurmikeilausradan.

Muuten hyvä, mutta Tillesit eivät tarvinneet baaria, kuntosalia, pukuhuoneita, kolmea tenniskenttää saati uutta rakennusprojektia juuri kun edellinen oli valmistunut.

– Mutta minkä teit, ihastuimme tonttiin niin paljon, että myimme vanhan asunnon, muutimme vuokra-asuntoon ja aloitimme työt.

Ensi alkuun arkkitehti sai pohdittavakseen, miten persoonaton klubitila muuttuu kotoisaksi ja toimivaksi neljän hengen asunnoksi.

Teini-ikäiset pojat olisivat kyllä mielellään säilyttäneet sen baarin,, Hannele nauraa.

Baarin tilalla on nyt keittiö, jossa parhaillaan istumme. Ja pojat ovat maailmalla.

Talo on viihtyisä ja sisätila vaihtuu melkein saumattomasti puiston ruohomattoon, jota jatkuu satoja metrejä, kunnes Thamesin ranta tulee vastaan. Olohuoneessa on seitsemän metriä korkeat lasiseinät.

– Myös säätilan tuppaa tuntemaan täällä sisällä, etenkin talvella, Hannele lisää.

Veistokset saavat kodin

Kun purkutyöt lähtivät käyntiin, Hannele kysyi itseltään tämän tästä, onko hankkeessa järjen häivää. Vanha fiikus olohuoneen kunniapaikalla muistuttaa näistä pohdinnoista.

– Se on oikeastaan ainut asia urheiluklubilta, joka selvisi remontin läpi muovihupussaan.

Tillesit muuttivat uudistettuun taloonsa vuonna 2003. Sisäremontin jälkeen oli vuorossa veistospuiston rakentaminen.

Tillesit aloittivat abstraktin, ei-esittävän, maalaustaiteen keräilyn heti avioliittonsa alussa. Richmondin tontin nähtyään he päättivät laajentaa kokoelmaansa myös veistoksiin.

Toisin kuin maalauksia, veistoksia on vaikea ostaa näyttelyistä tai galleristeilta. Tillesit ovatkin valinneet pidemmän tien. He ottavat yhteyttä ihailemiinsa kuvanveistäjiin ja aloittavat neuvottelut veistoshankkeista usein puhtaalta pöydältä.

Veistoksia on kertynyt 10 vuodessa jo yli tusina, ja neljä uutta on rakenteilla.

– Hankkeet kestävät pitkään ja johtavat usein siihen, että ystävystymme taiteilijoiden kanssa.

Tillesien ja kuvataiteilijoiden lisäksi hankkeisiin osallistuvat maisema-arkkitehti ja kolme puutarhuria, joita Tillesit työllistävät muutenkin säännöllisesti.
Yllättäen myös kolmelle tenniskentälle on löytynyt käyttöä.

– Järjestämme joka syksy tennisturnauksen, jossa ystäväpiirimme isät ja pojat ottavat mittaa toisistaan ja minä kokkaan koko sakille.
Nurmikeilausradan tilan on vallannut kapea, täyspitkä uima-allas, jossa Hannele ui tunnin päivässä lähes säällä kuin säällä. Uima-altaan päähän on valmistumassa myös pieni moderni saunatupa.

– Kutsun sitä kesämökiksi, Hannele kertoo.

Isän perintö yllätti

Hannelen isä Alvar Kolanen ehti käväistä Richmondissa ennen kuin kuoli vuonna 2007. Isän kuolemasta käynnistyi hanke, jonka laajuuden Hannele arvioi pahasti alakanttiin.

Isän jäljiltä oli jäänyt suuri määrä kuva- ja negatiivilaatikoita sekä kaitafilmejä. Lapset toki tiesivät, että joukossa oli paljon kuvia aikansa tähdistä. Ja senkin, että Alvar oli polttanut filmiä yötä päivää, kunnes sai 1970-luvun puolivälissä vakavan aivohalvauksen.

Lapset päättivät kahlata jäämistön pikkuhiljaa läpi ja pystyttää pienen näyttelyn isänsä elämäntyön kunniaksi. Ensimmäinen näyttely Kolasen valokuvista oli vuonna 2010 Helsingissä Laterna Magicassa.

Näyttelyä kootessaan sisarukset tajusivat, miten ainutlaatuisen näkymän suomalaisen populaarikulttuurin historiaan heidän isänsä kuva-arkisto tarjosi.
Arkistojen penkominen poiki lisää näyttelyitä, laajahkon katalogin ja lopulta kirjahankkeen, johon Hannelekin upposi kaulaansa myöten.

Isä Alvar toipui 1970-luvun aivohalvauksestaan, mutta varsinaista muisteluvaihetta ei koskaan tullut. Äiti Terttu sairastui puolestaan dementiaan ennen kuin lapset ehtivät kysellä tarkemmin hänen muistojaan.

Niinpä Hannele lähti kertaamaan isänsä elämäntyötä kansallisarkiston vanhoista musiikki- ja aikakauslehdistä. Lisäksi Hannele, Risto ja Jari tapasivat ja haastattelivat kuvissa esiintyneitä henkilöitä, joista moni oli onneksi vielä hengissä.

– Esimerkiksi Kaj Lindistä oli suuri apu, kun selvitimme keitä kaikkia kuvissa esiintyi. Isä nimittäin kuvasi paljon myös kulissien takana: muusikoita, studiotyötä ja elokuvatuotantoja.

Tuikkivien tähtien valossa

Hannele vietti isänsä kuoleman jälkeen Suomessa pari kuukautta vuodessa viiden vuoden ajan. Hän kahlasi veljiensä kanssa negatiivit läpi ja istui arkistossa pitkiä päiviä.

Lopuksi Hannele kirjoitti isästään kielellä, jota hän ei ollut käyttänyt arjessaan lähes 40 vuoteen.

– Vaikka hanke oli raskas, se oli samalla miellyttävä matka omaan nuoruuteen ja vuosiin, jolloin asuin vielä Suomessa. Henkilökohtaiset muistoni Suomesta loppuvat siihen aikaan, kun oli leveät lahkeet ja kukkapaidat.

Yli 300-sivuinen kirja ”Tuikkivien tähtien varjosta - Alvar Kolasen valokuvia” ilmestyi viime vuonna ja sai laajasti kiitosta. Saako kirja kenties jatkoa?

– Nyt vedämme ainakin vähän henkeä, mutta haaveilemme kyllä uudesta, laajemmasta näyttelystä Helsinkiin.

Hannelen suhde Suomeen on tiivistynyt myös kuvanveiston kautta. Hän istui hiljattain raadissa, joka valitsi osallistujat viidestä eri Pohjoismaasta helmikuussa avautuvaan Skulptur-näyttelyyn.

– Hakemuksia tuli lähes 170 ja näyttelyyn valittiin mukaan 17 kuvanveistäjää, joista suomalaisia on kuusi. Siitä tulee laajin modernin pohjoismaisen veistotaiteen näyttely Lontoossa kautta aikojen.

Suomalaisen kuvanveistäjän työtä Tillesien puistossa ei ole.

- Ei ainakaan vielä, mutta suomalaista graniittia on. Kanadalainen Jay Battle teki meille tilaustyön suomalaisesta graniitista.

Olen suomalainen

Samalla kun Hannele jäljitti isänsä elämäntyötä, hän päätti opetella puolan kielen.

Davidin perhe selviytyi kuin ihmeen kaupalla Puolan juutalaisvainoista. David syntyi Keniassa ja perhe muutti myöhemmin Britanniaan. Suvun historia ja omaisuus jäivät rautaesiripun taakse Puolaan.

Kun Puolan kommunistihallinto kaatui, Tillesien perhe sai kuin saikin kiinteistöomaisuutensa takaisin.

Siitä lähtien siteet Puolaan ovat olleet tiiviit. Krakovassa oli juutalaisia ennen toista maailmansotaa 60 000. Nykyään heitä on enää 2 000. David on ollut mukana Krakovan uuden juutalaisen seurakunnan perustamisessa.

Tillesien vanhempi poika on naimisissa puolalaisen naisen kanssa ja opettaa historiaa Krakovan yliopistossa. Hannele ja David asuvat osan vuodesta Krakovassa.

Hannele kokee itsensä kolmen kulttuurin kasvatiksi. Suomessa ovat juuret, suku ja kesäpaikka Lohjalla. Lontoossa ovat työ, ystävät, arki ja koti. Puolassa on toinen koti ja lapsenlapsen myötä myös mummolavastuita.

Tillesien perheessä muut ovat juutalaisia, mutta Hannele on pitänyt kiinni luterilaisuudestaan. Tosin hän on laulanut 25 vuotta sujuvasti synagogan kuorossa ja järjestää juutalaiseen perhe-elämään ja vuodenkiertoon kuuluvat juhlat.

– Kunnioitan suuresti sitä, miten juutalaiset ovat kantaneet traditioitaan vuosituhansien ajan. Itse koen, että luterilaisuus on osa suomalaisuuttani ja haluan pysyä siinä.

Hannele tuntee 40 vuodessa englantilaistuneensa, mutta pienellä varauksella. Hän ei ole vieläkään ryhtynyt ylettömän kohteliaaksi.

– Minua häiritsee edelleen englantilainen small talk ja ulkokuori, jonka läpi ei pääse millään. Mieheni toteaa usein juhlien jälkeen, että tarjosin taas vähän suorasanaista suomalaisuutta. No, me suomalaiset nyt vaan ollaan vähän erilaisia… täsmälleen samanlaisia kuin puolalaiset.

Syntynyt 1952 Helsingissä. O.s. Kolanen.
Asuu Lontoon kupeessa Richmondissa.
Perhe Aviopuoliso David Tilles ja aikuiset pojat, joista toinen asuu
perheineen Krakovassa.
Ammatti Markkinatutkija.
Harrastukset Kuva­taiteen tutkiminen ja keräily, isä Alvar Kolasen elämäntyön dokumentointi, moderni tanssi, teatteri, puolan kieli, arkkitehtuuri ja puutarhan suunnittelu.

Lisää ET-lehden henkilöjuttuja voi lukea tästä.

Käärme on monissa kulttuureissa kauneuden ja viisauden symboli. Ei meillä. – Luonto on palapeli. Ei siitä voi mielivaltaisesti ottaa yhtä osaa pois, sanoo matelijoita puolustava Lisse Tarnanen.

Tapaamisia voi suunnitella etukäteen. Lisse Tarnanen, 71, sitaisee kaulaansa käärmekuvioisen huivin ja kurvaa nelivetomaasturinsa Hanikan luontopolun kupeeseen. Hän tietää, että pronssikautisen haudan lähellä on ikiaikainen matelijoiden talvehtimispaikka. Sen läheinen etelään viettävä rinne voi olla tänään otollinen kyiden treffipaikka.

Lisse on liikkeissään rivakka, mutta nyt hän astuu järeillä varsikengillään pehmeästi ja viivytellen kuin kissa. Välillä hän pysähtyy kiikaroimaan varvikkoa ja mäntyjen juurakkoja. Kyy on taitava kiipeilijä ja vielä taitavampi maastoutuja, joka vaaran uhatessa jää usein paikalleen – jos ei ole ehtinyt väistää.

– Kävele sinäkin kalliota pitkin, ettet astu kenenkään päälle, Lisse huikkaa.

Heti tajuaa, että hän on huolissaan nimenomaan käärmeiden turvallisuudesta.

Tällä kertaa treffit eivät onnistu. Silmiin osuu vain vanha takki eli kyyn luoma nahka, joka on samaa keratiinia kuin meidän hiuksemme ja kyntemme.

Mitä näkyjä!

Kulunut kevät on ollut pirullisen kylmä ja outo. Liikkeellä ovat lähinnä koiraat, jotka yrittävät aurinkoa ottamalla lämmittää itseään kosiokuntoon. Edellisellä viikolla Lisse piipahti kameroineen Utössä, josta yleensä löytyvät Suomen suurimmat rantakäärmeet. Ihan hukkaan reissu ei mennyt.

– Viisi rantista oli kiivennyt saman katajiston oksille kauniisti kuin joulupuun koristeet.

Lisse puhuu käärmeistä hellästi ja huumorilla kuin perheenjäsenistään.

Perusteeton inho käärmeitä kohtaan iskostetaan lapsiin pienestä pitäen, sukupolvesta toiseen.

Lissen käärmekuvat ovat kiehtovaa katseltavaa.
Lissen käärmekuvat ovat kiehtovaa katseltavaa.

Kaikki käärmeet eivät selviä talvesta, mutta vahvimmat yksilöt ovat tarjonneet Lisselle vuosien varrella ylittämättömän hienoja näkyjä: tanssituokioita ja kalastuspuuhia.

Viime vuosina harrastuksesta on kasvanut missio. Lisse on kiertänyt kuvineen ja tarinoineen pitkin Suomea vähentääkseen matelijoihin kohdistuvaa vihamielisyyttä. Helppoa se ei ole, koska käärmeelle varattiin jo Raamatussa syntipukin rooli. Perusteeton inho iskostetaan lapsiin pienestä pitäen, sukupolvesta toiseen. Niin Lissellekin tehtiin – hyvää tarkoittaen.

– Kun lapsena näin ensimmäisen käärmeeni, hämmästyin, miten pieni se oli, ei pelottava.

Mutta hevosia Lisse säikkyi pitkään. Lapsena hän oli kaveriensa kanssa sieniretkellä, kun vauhkoontunut ori laukkasi vastaan kapealla tiellä. Lisse ei ehtinyt muiden mukana kiivetä kalliolle pakoon, vaan vetäytyi läheisen koivun taakse.

– Pian sama hevonen juoksi korskuen takaisin, ja minä kiersin kylmän rauhallisesti sitä puuta.

Tyttö ja kamera

Lisse ei muista, milloin käärmeet alkoivat näyttää hänestä kauniilta. Jotenkin se liittyy kameraan, jonka kanssa hän kulki jo varhain. Sodan jälkeisessä Suomessa innokas kuvaaminen ei ollut tavallista.

Lisse asui varhaislapsuutensa Helsingin keskustassa ja opetteli hiihtämään Esplanadin puistossa. Viipurista evakkona tullut isä työskenteli Helsingin vesilaitoksella päivystäjänä. Äiti oli konttoristi. Lisse paimensi pikkuveljeä silloin kun muisti. Luontoasioita perheessä ei sen suuremmin harrastettu, mutta leivän jatketta saatiin siirtolapuutarhapalstalta.

Kun Lisse oli alaluokilla, perhe muutti Helsingin ensimmäiseen lähiöön Herttoniemeen. Vanhankaupunginlahti ja ensimmäisen maailmansodan aikaiset linnoitukset tekivät siitä lapsen silmiin jännittävän seudun.

– Otin osaa nuorten rientoihin, mutta erityinen veto minulla oli metsään. Tykkäsin kirjoittaa, ja kuvaaminen oli sille luonteva jatke.

"Kyy on herrasmies! Paini ratkaisee, kumpi saa paritella."

Kun Lisse meni lukioon, hänen piti valita joko biologia tai psykologia. Hän olisi halunnut molemmat, mutta päätyi psykologiaan. Kirjastosta hän kantoi kotiin kaiken aiheeseen liittyvän.

– Valitsin psykologian, koska minua kiinnostivat ihmisen käytös ja sen vaikuttimet. Erityisesti minua askarrutti ja kiehtoi manipulointi. Se kuulostaa sanana pahalta, mutta on siinä kysymys myös sosiaalisesta älykkyydestä. Että osaa lukea toista ja nähdä, milloin hän on otollinen uusille asioille.

Pitkä ura mainostoimistossa yhdisti luontevasti kaikki Lissen kiinnostuksen kohteet.

Metsä on Lisse Tarnaselle olohuoneen jatke.
Metsä on Lisse Tarnaselle olohuoneen jatke.

Huumoria ja taikatemppuja

Tunneälyä ja kärsivällisyyttä tarvitaan myös luonnossa liikkuessa.

Kun lapset olivat pieniä, perhe vietti lomat veneillen, Lisse tuolloinkin kamera kaulassa. Avioliiton kariuduttua parikymmentä vuotta sitten Lisse jäi asumaan taloon, jossa hän asuu edelleen. Arjen rutiinit menivät uusiksi, ja käärmeille lohkesi enemmän aikaa. Ja mitä enemmän aikaa käyttää, sitä enemmän oivaltaa uutta.

– Kyy on herrasmies! Paritteluoikeus selvitetään rehdisti painimalla, vastustajaa ei purra.

Parhaimmillaan paini näyttää tanssilta, jossa ylöspäin kohottautuneet käärmeet yrittävät painaa kilpakosijan pään maahan. Lisse näyttää ottamansa kuvasarjan, jossa kahden koiraan painia peesaili nuori ja ilmeisen fiksu tulokas. Kolmikko muodosti ajoittain pullapitkoa muistuttavan nipun, mutta lähinnä voimiaan mittelivät kaksi vanhinta. Ottelun lopussa isot koiraat olivat niin näännyksissä, että ne kellahtivat selälleen maahan. Nuori koiras lipui tyynesti kerällä odottaneen naaraan luo.

– Mennessään se vähän elvisteli nostamalla takavartalonsa kaarelle ja heiluttelemalla kaksoispenistään.

Käärme on hyötyeläin, jota voi oppia sietämään.

Erityisen ihastunut Lisse on sporttiseen rantakäärmeeseen.

– Kerran seurasin, kun kaksi rantista kinasi samasta kalasta kuin taannoisen mainoksen Sidoste-sukkaa vetävät terrierit.

Kyiden tansseissa otetaan miehestä mittaa.
Kyiden tansseissa otetaan miehestä mittaa.

Arvostavaan sävyyn hän kertoo myös rantakäärmeen kyvystä "tikuttaa" eli ankkuroitua hännällään pohjaan ja esittää kaislaa. Rantakäärme pystyy olemaan puoli tuntia sukelluksissa.

Monen mielestä tällainen roolileikki on kammottavaa, mutta Lisse saa käärmeiden arkitoimet kuulostamaan äärettömän kiinnostavilta.

– Yksi parhaista palautteista tuli eräältä matelijailtaan osallistuneelta naiselta, joka huudahti: "Miten niitä saisi omalle pihalle?"

Jos jättää pihan hoitamatta, se kerää hiiriä ja myyriä, jotka puolestaan houkuttelevat käärmeitä. Ja päinvastoin. Jos haluaa karkottaa käärmeet, täytyy pitää ruoho lyhyenä. Pihaan ei myöskään kannata jättää ryteikköjä tai rakennella kivivalleja, joihin käärmeet mielellään vetäytyvät suojaan.

Entisaikaan rantakäärmeestä käytettiin myös nimeä tarhakäärme. Joissakin maalaistaloissa ne kuuluivat pihapiiriin siinä missä hiiriä jahtaava kissa. Maitoakin niille saatettiin antaa.

Oikeasti vaaralliset eläimet

Lisse kuvailee itseään sinisilmäiseksi maailmanparantajaksi. Aika lailla tulta ja tappuraa hän kuitenkin on, kun pääsee luennoimaan, mitkä eläimet ovat oikeasti vaarallisia.

Jyrsijät toimivat punkkien ja monien muiden loisten väli-isäntinä. Harventaessaan jyrsijäkantaa käärmeet siis ehkäisevät borrelioosin, puutiaisaivokuumeen ja myyräkuumeen leviämistä.

Maamme ainoan myrkkykäärmeen pelko on tilastojen valossa kohtuuton ja tunneperäinen.

– Luonto on palapeli, josta ei noin vain voi ottaa yhtä osaa pois. Jos pölyttäjät katoavat, meiltä loppuu ruoka. Jos hävitämme käärmeet, monet taudit pääsevät niskan päälle.

Suomi on ainoa Euroopan maa, jossa kyytä ei ole rauhoitettu. Maamme ainoan myrkkykäärmeen pelko on tilastojen valossa kohtuuton ja tunneperäinen. Viimeisen 15 vuoden aikana käärmeen puremaan on kuollut vain yksi ihminen. Esimerkiksi hirvikolareissa kuolee ja vammautuu vuosittain kymmeniä.

Mikä on Lissen vireyden salaisuus? "En syö punaista lihaa enkä märehdi menneitä."
Mikä on Lissen vireyden salaisuus? "En syö punaista lihaa enkä märehdi menneitä."

Rauhoitetun ja harmittoman rantakäärmeen vaino suututtaa Lisseä eniten.

Vuosia sitten hän meni väliin, kun näki, miten Porkkalanniemen rannalle kerääntynyt seurue oli lynkkaamassa pientä rantakäärmettä kuin ilmestyskirjan petoa.

– Jos sillä olisi ollut karvapeite ja jalat, kaikki olisivat pitäneet sitä söpönä, Lisse hymähtää. Hän ihmettelee, miten vieraantuneita monet ihmiset luonnosta jo ovat.

Pieniä iloaiheitakin löytyy. Esimerkiksi Vuosaarenhuipun maantäyttöalueesta on rakennettu luontokeidas, josta käärmeetkin löytävät talvehtimispaikan.

Kaikkea sitä luullaan!

Vetämissään matelijailloissa Lisse on törmännyt moniin pöhköihin uskomuksiin.

Yksi yleisimmistä väitteistä on, että kyy synnyttää puussa, koska sen poikaset ovat niin myrkyllisiä, että tappaisivat äidin. Höpö höpö! Kyy vetäytyy synnyttämään niin piiloon, että Lissekään ei ole koskaan nähnyt synnyttävää käärmettä.

Myytteihin kuuluu myös "havainto" käärmeestä, joka etenee pyörimällä mäkeä alas. Ihan pötyä, vaikka käärmeen kroppa joustava onkin.

Pötyä on sekin, että muurahaiskeolla ja kyyllä olisi joku kohtalonyhteys.

– Ei ole. Niiden arvostama biotooppi on niin erilainen. Monilla mökeillä on ihan suotta lähdetty siirtämään ja tuhoamaan muurahaiskekoa, ettei se houkuttelisi käärmeitä.

Kaveri opettaa

Lisse löysi työparinsa Jarmo Latvan, 63, vuosia sitten kamerakerhosta. Yhdessä koottu uraauurtava teos Suomen käärmeistä ja liskoista osoitti, miten hyvin he täydentävät toisiaan. Pitemmille retkille lähtee usein seuraksi myös Jarmon vaimo.

Taannoin Jarmo auttoi siirtämään Lissen Pohjois-Espoossa asuvan tyttären kasvihuoneeseen eksyneen rantakäärmeen. Se oli niin hädissään, että päästi anaalirauhasestaan eritteen. Erityisen karmealta kastike haisi tyttären venäjänmustaterrierin mielestä.

– Koira kiihtyi niin, että se oli pakko teljetä sisään, Lisse kertoo.

Lisse ikuisti käärmeen ruokahetken.
Lisse ikuisti käärmeen ruokahetken.

Kyy ei ole purrut Lisseä koskaan. Jarmoa on purrut kerran yksi, mutta sekään ei käyttänyt kallisarvoista myrkkyään.

– Totta tai kuvitelmaa, Jarmo oli sitä mieltä, että loistavan hajuaistin omaava kyy tunnisti hänet. Se tiesi, ettei tuosta tyypistä ole ollut ennenkään haittaa, kun mies on käynyt tarkkailemassa sitä vanhan navetan kivijalan liepeillä. Nyt käärme sattui olemaan maassa, ja miehellä jalassaan vain sandaalit.

Lisse ei koske käärmeisiin, vaan tyytyy vain katselemaan ja kuvaamaan niitä. Kunnioittavaa lähestymistä hän suosittelee muillekin.

"Rannalla tai metsässä ollessani tunnen olevani maailman parhaassa paikassa."

Hän on kiinnostunut myös perinteisen kauniista eläimistä, kuten kauriista, sudenkorennoista ja perhosista. Facebook-sivullaan hän julkaisi hiljattain kuvan punarinnasta: "Katso minua silmiin, niin näet, että me kaikki luonnonluomat kuulumme samaan joukkoon."

Syvemmältä metsästä kuuluu korpin korahdus. Kallion laella maisemaa vartioi komea kelo. Sen kuivat oksat kiemurtelevat taivasta vasten kuin apua pyytävät kädet. Tai käärmeet.

– Ikä antaa perspektiiviä. Monet asiat näkee selvemmin, jotkut harmaina ja paljaina. Mutta aina kun seison rannalla tai metsässä luontoa tarkkaillen, kaikki asettuu, ja tunnen olevani maailman parhaassa paikassa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 10/2017.

 

 

Lisse Tarnanen

Syntynyt: Helsingissä 1945. Asuu Espoossa.
Työ: Toiminut mainostoimistossa copywriterina.
Perhe: 2 lasta, 3 lastenlasta ja 4 lapsenlapsenlasta.
Harrastukset: Luontokuvaus ja kirjoittaminen. Julkaissut yhdessä Jarmo Latvan kanssa teoksen Suomen käärmeet ja liskot (Madella 2013). Pitänyt kymmeniä luentoja ja näyttelyjä ympäri Suomen.

Kun äitienpäivä lähestyy, yli 40 vuotta sitten levytetty Äideistä parhain alkaa soida radiossa. Miten kappaleeseen suhtautuu sen 13-vuotiaana levyttänyt Jari Huhtasalo? 

"Lapsuus se on korvaamaton..." aloitti 13-vuotias Jari Huhtasalo laulun vuonna 1972. Silmät kiinni laulanut pellavapää herkisti kuuntelijat, ja kappaleesta tuli ikivihreä. 

– Kyllä Äideistä parhain on kulkenut mukanani koko ikäni. Vaikka kasvojani ei enää niin tunnisteta, niin nimestä aika usein hoksataan, Jari Huhtasalo hymähtää. 

Huhtasalosta ei silti tullut ammattimuusikkoa vaan diakoni. Tällä hetkellä hän työskentelee Salon seurakunnassa. 

– Olen silti laulanut aina, aina silloin tällöin työssä kuin vapaa-ajallani. 

Vapaa-aikaa varten Huhtasalo on rakentanut pienen kotistudion kotinsa yläkertaan. 

– Sinne on aina mukava välillä livahtaa vähän säveltelemään omia juttuja, Huhtasalo toteaa vaatimattomasti. 

Laulua häistä hautajaisiin

Vaikka Jari Huhtasalo on levyttänyt niin lapsena kuin aikuisena monia muitakin kappaleita, Äideistä parhain on se, josta hänet muistetaan. Se ei miestä häiritse. Kappaleesta ei koskaan ole tullut hänelle painolastia. 

– Olen kappaleen kanssa hyvin sinut, esitän sen kyllä pyydettäessä. Tosin on hauska huomata, kuinka kappale jakaa tunteita. Toiset kyynelehtivät sen kuullessaan, toiset eivät voi sietää, Huhtasalo hymähtää. 

Huhtasalo on laulanut kappaleen niin syntymäpäivillä, illanviestoissa kuin hautajaisissakin. Myös omalle äidilleenkin, useaan kertaan. 

– Minusta on hauskaa, että kappale nostaa ihmisillä tunteita ja muistoja, vaikka ei tietysti oma ääneni ole enää samanlainen poikasopraano kuin silloin yli 40 vuotta sitten. Viimeksi lauloin sen, kun olin täällä Salossa vanhainkodissa. Olin  diakonina laulamassa virsiä, kun  yksi asukas  sitten huikkasi, että laulaisistko vielä Äideistä parhaimman. Tietysti minä sen lauloin, silmät kiinni, niin kuin aina. 

Kuuntele alta Äideistä parhain -kappale: