Pave Maijanen, kuten kääpiömäyräkoiraa kutsuttiin, oli Eeva Kontiolle maailman rakkain. Tänään vietetään Kansainvälistä eläintenpäivää.

Kissaihminen! Sellaiseksi Eeva Kontio, 78, ennen kuvasi itseään. Mutta Pave mullisti kaiken.

Eeva muuttui liki 16 vuotta kestäneen Pave-suhteen aikana suvaitsevaisemmaksi. Nyt hän rakastaa kissojen lisäksi koiria ja on ystävystynyt niiden erilaisten omistajien kanssa.

Paven ansioista Eeva silittää nykyisin myötäkarvaan kaikkia elollisia – paitsi rottia. Eeva eli Paven kanssa yhdessä pitempään kuin iäkkään aviomiehensä kanssa, joka kuoli jo 37 vuotta sitten.

Eevalla on ikävä Pavea. Muutama kuukausi Paven kuoleman jälkeen hän ei olisi pysynyt puhumaan karvaisesta kaveristaan. Itku olisi keskeyttänyt muistelut, ja palaksi kurkkuun noussut ikävä olisi tukkinut muisteluyritykset.

Paven kuolemasta on nyt vajaa kaksi vuotta. Lemmikki eli 17 vuotta ja kolme päivää – niistä liki 16 vuotta Eevan kanssa, joka kutsui itseään  äidiksi koiralle puhuessaan.

– No, onhan se vähän noloa. Kuten kai sekin, että puhua pälpätin sille ääneen kaikki asiani.

Pave ymmärsi ja lohdutti

Olohuoneen nurkassa olevassa pienessä nukenkehdossa on kasa Paven leluja, myös harmaa pehmokissa, jota koira retuutti mielellään. Tallella on juomakuppi. Ja perheraamatun paksuinen valokuva-albumi täynnä Paven kuvia.

Koiran lempipaikka, muhkea nojatuoli, on viety kaatopaikalle. Koiran takit ja monet muut tarvekalut on kuskattu Helsingin eläinsuojeluyhdistykseen.

Pave on poissa hassuine tapoineen, viipottavine häntineen ja hupsuuksineen – vaikka Eeva Kontio oli kuulevinaan lemmikkinsä kävelytepsutusta jonkin aikaa sen kuoleman jälkeen. Muisto siitä nostattaa yhä suruvedet silmiin.

– Pave sai minut tuntemaan tärkeäksi. Se tarvitsi minua. Meillä oli pitkä yhteinen historia, miettii Eeva Kontio syitä siihen, miksi koiran menetys on sattunut niin kipeästi. Suhteeseen kuului paljon myönteisiä tunteita, riippuvaisuutta, hellyyttä, vilpitöntä rakkautta.

Eeva ei ole koskaan kärsinyt yksinäisyydestä, vaikka onkin ollut jo pitkään leskenä. Hänellä on aina ollut paljon ystäviä ja läheiset suhteet tyttäreen ja tämän perheeseen.

Mutta suhde Paveen oli ihan erityinen.

– Minä en halunnut rasittaa läheisiä murheillani, iänikuisilla selkäkivuillani ja muilla vaivoilla. Pave vaistosi tunteeni, pienimmätkin murheeni. Jos olin allapäin, se tuli viereeni lohduttamaan. Se ymmärsi kaiken. Viime vuosina sanoin usein, että voi meitä vanhoja, silitin sitä ja joskus itkeä pillitinkin. Säälin itseäni, ja koira katsoi minua ymmärtäväisesti.

Kolme Mussea ja Elmeri

Eevalla oli aikoinaan ennen Pavea sekarotuinen koira, josta jouduttiin luopumaan, kun tyttärellä todettiin allergia. Sen nimi oli Musse, kuten myös perheen kahden kissan. Oli myös 12 vuotta kestänyt yhteistyö tyttären kääpiökani Elmeri Paavo Mieliharmin kanssa, joka söi muun muassa seitsemän puhelinjohtoa. Kaikki eläinystävät lepäävät nyt Eevan puutarhamullissa.

Kun Eeva jäi eläkkeelle käsityönopettajan työstään 1995, hän päätti ottaa koiran. Haave mäyräkoirasta oli syttynyt jo 1950-luvulla, kun hän hankki opiskelurahaa pikku-piikana Ruotsissa. Talossa oli nuori mäyräkoira, joka oppi pääsemään estoyrityksistä huolimatta kanalaan. Ja tietäähän sen, etteivät tästä pitäneet kanat eikä talon isäntä. Tai isäntä sieti kaksi kanavarkautta. Kolmannen kerran jälkeen kaikui ilmassa aseen pamahdus. Koira kuoli. Eeva itki Sickania koko loppukesän.

Eeva on saanut nauttia myös saksanpaimenkoiran ystävyydestä. Hän asui kouluvuosinaan perheessä, jossa oli sodan käynyt ja kunniakirjoin palkittu susikoira, kuten niitä aikanaan kutsuttiin. Se nukkui Eevan sängyssä. Kun nuori nainen tuli kotilomilta takaisin kortteeriinsa, oli hänen sängyllään aina koiran jättämä painauma.

Ruma muuttui kauniiksi

Pave tuli Eevan kumppaniksi vähän kuin puskista, yllättävästi.
– Olin myymässä kirpputorilla, kun joku ihan tuntematon nainen tuli ostamaan minulta peittoa koiralleen. Kysyi oikein, että myynkö peiton koiran käyttöön. Edellinen myyjä kun ei ollut kuulemma suostunut sellaisiin kauppoihin.
Eeva myi peiton. Tottahan toki.

– Ruvettiin juttelemaan, ja kerroin, että minäkin olen ajatellut ottaa koiran. Kun tunnustin, että tahtoisin kääpiömäyräkoiran, näin että hänen silmissään syttyi jotakin. Minä jo pelästyin.

Kului puoli vuotta ja peiton ostanut nainen soitti. Hänen tutullaan sattui olemaan mäyräkoirakennel. Tarjolla ei ollut rotuvaliota, ei edes näyttelykelpoista nelijalkaista.

– Minulle tarjottiin onnetonta, 4,5-kiloista rumaa koiraa. Se oli laikukas ja sen toinen silmä oli ruskea, toinen sininen.

Boidis Tigerpower tuli näytille Eevan kotiin.

– Se oli maailman rumin koira. Mietin, miten ihmeessä voisin kieltäytyä ostamasta sitä. Omistajat ehdottivat, että se jäisi kahdeksi viikoksi ja voisin tehdä päätöksen sinä aikana. Sanoin, että joko se jää tai lähtee. Menin hakemaan pankkiautomaatista rahaa, ja niin se jäi.

Maailman rumimmasta koirasta tuli kaikkein kaunein koira ja rakkain eläin. Vaikka meinasi saada lähtöpassit jo parin viikon jälkeen.

Koiralle viikko armonaikaa

Ensimmäiseksi Pave kakkasi aimo läjät keskelle olohuonetta. Se ei aiheuttanut Eevassa kauhua, pikemminkin sääliä. Eläinrassu lienee ollut hädissään.

– Se ei ollut oppinut sisäsiistiksi.

Alkoi koulutus. Kahdessa viikossa ei tapahtunut edistystä. Eeva soitti jo eläinlääkärille, joka kehotti odottelemaan vielä viikon. Ja oppihan Pave pyytämään ulos. Tyttärentytär ja Eeva olivat sinnikkäitä. Pave sai jäädä, mutta kukaan ei arvannut, että se asettuisi emäntänsä iloksi 17-vuotiaaksi asti.

Arjesta tuli erilainen kuin ennen. Eevalla oli omat tapansa: hän teki paljon käsitöitä, kohtasi ystäviään, harrasti monenmoista, kävi konserteissa ja matkoilla. Pave pakotti hänet, liikunnasta vähät välittävän ihmisen, säännöllisesti lenkeille. Siitä emäntä on ikuisesti kiitollinen. Lenkeillä tuli myös yhteisiä tuttuja.

Kotona kehiteltiin hassuja juttuja. Kello kuusi oli vuorossa porkkanashow. Eeva ei muista, miten se sai alkunsa, mutta siitä tuli jokapäiväinen tapa.
Eeva pilkkoi porkkanaa laatikkoon, isoon tai pieneen.

– Pave teurasti laatikon. Se hyökkäsi, repi ja raastoi ja porkkanoita lenteli ympäriinsä. Niitä löytyi milloin mistäkin. Se rakasti sitä leikkiä ja söi innolla porkkanoita, vaikka muuten ei niistä välittänytkään. Paven kuoleman jälkeen keräsin vielä pitkään laatikoita leikkiä varten.

Kanille myytiin lehteä

Kostuvatko Eevan silmät kirkkaasta auringonvalosta, joka tunkee estoitta ikkunoista sisään? Vai muistoista, suloisen kirpaisevista, jotka avaavat kaikki tunteiden kuumat lähteet?

Voi, miten Pave nautti keväästä. Se rakasti aurinkoa ja hakeutui aina lötköttelemään paisteeseen kuin paraskin turisti etelänlomalla. Kohta on voikukka-aika, ja Eevan pitää kokea se yksin. Paven kanssa se oli ihan erityistä aikaa.

– Se rakasti voikukkia. Se otti kukan varsineen löysästi leukojensa väliin ja keltainen kukka pyöri sen suussa kuin hyrrä kävelylenkin aikana.

Oli myös vaarallisilta vaikuttavia tilanteita, joihin Eeva ei osannut varautua.

– Kerran minulla jäi nuppineulatyyny esille. Kun tulin kotiin, se oli nyppinyt joka ikisen nuppineulan ja istuskeli neulakasan vieressä tyytyväisenä. Säikähdin kamalasti, kun ajattelin, että se olisi niellyt vaikka yhdenkin neuloista.

Paven asemasta Eevan elämässä kertoo sekin, että hän oli painattanut puhelinluetteloon numeronsa kohdalle Eeva ja Pave Kontio. Saman hän oli tehnyt Elmeri-kanin kanssa.

– Sattui niinkin, että puhelinmyyjä tahtoi myydä Elmeri Kontiolle Tekniikan maailma -lehteä ja vaatimalla vaati Elmeriä puhelimeen. Olimme molemmat kuolla nauruun, kun totuus paljastui.

Paven viimeinen matka

Eevan ja Paven elämässä uskomattominta on se, että parivaljakko sairasti samoja sairauksia yhtä aikaa: selkäleikkauksia ja hammasremontteja.

– Kaikista selvittiin yhdessä.

Pave vaistosi Eeva tunnetilat, mutta myös emäntä pystyi lukemaan koiransa mielenliikkeet ja toimi niiden mukaan.

Oli marraskuinen torstai ennen pyhäinpäivää viime marraskuussa. Koira oli kummallisen rauhaton.

– Vein sen lääkärille, mutta syytä pahaan oloon ei löytynyt. Antibioottipistoksen jälkeen Pave pääsi kotiin. Perjantain ja lauantain välisenä yönä se valitti hieman. Nostin sen lattialle sängystä, kun pelkäsin, että se putoaa.

– Tajusin pyhäinpäivänaamuna, että taitaa olla se hetki. Loppujen lopuksi ei tiedetä, mihin se uupui. Jotkut munuaisarvot olivat kyllä koholla.

Marraskuinen lauantai oli teräksen harmaa. Pave lähti viimeiselle matkalle.

– Työnjako oli sellainen, että tytär ajoi ja vävy piti koiraa ja minä itkeä vollotin.

Pave ei ole enää vastassa

Eeva oli päättänyt, että on Paven tykönä viimeiseen piikkiin asti.
– Olin hyvin skarppi, mutta jälkeenpäin on vettä virrannut. Olen tällainen vesiränni. Pave kuoli kauniisti. En edes tajunnut, kun sen henki oli pois. Siinä se makasi lattialla huovan päällä liikkumatta. Lääkäri oli risti-istunnassa sen vieressä.

Filtti oli ruskearuudullinen, Paven oma, nyt jo poisheitetty.

– Koiralla oli hyvä kuolema, ja oli itsestään selvää, etten pitkittäisi sen kärsimyksiä itsekkäistä syistä. Sitä tottuu koiran kanssa niin kummallisiin asioihin, että niistä poistottuminen on hankalaa. Pahinta on ollut se, että se ei ole enää vastassa.

Eikä Eeva kutsu itseään enää kenellekään äidiksi. Omalle perheelleen hän on mumma ja muille Eeva. Hän on lopettanut yksin puhumisen.

No, silloin tällöin suustaan sujahtaa ilmoille voimasana. Se johtuu rotasta, joka on kuollut talon laudoituksen alle. Kun se löytyy, se ei saa hautapaikkaa puutarhasta.

 

Eeva Kontio

Syntynyt 1935 Jaalassa, asuu Helsingissä.
Leski, yksi lapsi ja kaksi lastenlasta.
Harrastaa lukemista, kirjoittamista ja käsitöitä, käy teatterissa ja konserteissa.

tmaria
Seuraa 
Liittynyt24.8.2015

"Pahinta on, ettei Pave ole enää vastassa"

Voi kamala, miten surullinen tarina Vierailijalla eilen klo 16:20! Ymmärrän myös täysin, mikä suru ja ikävä tuollaisessa tilanteessa on, kun se suru ja ikävä on muutenkin, kun lemmikistään joutuu luopumaan. Olen samaa mieltä Mökin Muorin kanssa, että joka päivä pitäisi kunnioittaa ja arvostaa myös eläimiä. Kirsukka kertoi noista akvaariokaloista;=). Yhdellä minun ystävistäni oli pari isoa etanaa omassa akvaariossaan. Hän jutteli ja "kävelytti" heitä ja etanat olivat hänelle yhtä tärkeitä kuin...
Lue kommentti
kirsikankukka55
Seuraa 
Liittynyt24.8.2015

"Pahinta on, ettei Pave ole enää vastassa"

Koskettava kertomus Pavesta, joka toi paljon iloa omistajansa elämään. Ja varmasti koki itsekin olevansa lauman jäsen ja nautti elämästään niinkuin vain koira voi. Lemmikeillä on oma tärkeä merkitys meidän elämässämme. Ja suru on syvä, kun lemmikistä aika jättää. Kuinka muuten voisi ollakaan, jos arkea on jaettu yhdessä. Minulla oli akvaariokaloja ja kun minulta kysyttiin : miksi pidän niitä, vastasin, että on niin hiljaista muuten.
Lue kommentti

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: