Kehitysvammaisen lapsen yksihuoltajuus on ollut kova koulu, jossa näyttelijä Kaija Pakarinen on oppinut keskittymään olennaiseen.

Elämäänsä ei voi käsikirjoittaa, mutta sitä voi harjoitella.
– Niitä tilanteita on paljon, joissa olisi pitänyt olla topakampi. Olen pikkuhiljaa oppinut, sanoo näyttelijä Kaija Pakarinen, 60.

Alkutalven nollakeli. Kaijan polkupyörän korissa on punainen olkalaukku, kaulassa keveät puuhelmet. Ajatuksetkin ovat aika keveät. Hän sai hiljattain myytyä rivitalonpätkän Pitäjänmäeltä ja vuokrattua uuden kodin halutusta Ullanlinnasta, kävelymatkan päässä töistä.  
Uusi koti on uusi reviiri myös henkisesti. Neliöitä on vähemmän kuin entisessä, mutta uudessa on parveke, josta näkee meren, kun sopivasti asettuu istumaan. Ja mahtuu tässä kolmekymppinen tytärkin yöpymään.
Tytär, joka on opettanut äidilleen enemmän kuin ymmärtää.

– Kehitysvammainen lapsi on ollut kova koulu. Hionut särmiä, pakottanut sietämään kaikenlaista. Mutta mitä joku pärjäävä lapsi olisi tämmöiselle perfektionistille voinut opettaa, Kaija hymähtää.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Tytillä on Williamsin syndrooma, harvinainen geenivirhe, joka on piirtänyt yksinhuoltajan arkeen tiukat askelmerkit.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Näin jälkikäteen ihmettelen, että olen saanut kaikki terapiakäynnit ja kuntoutukset sovitettua näyttelijän työaikoihin.

Kun avoliitto Tytin isä kanssa kariutui, lapsi oli kolmevuotias, Kaija kolmekymppinen.

– Isä on säilynyt tytön elämässä, hyvä niin, mutta asuntolaina ja kaikki muukin jäi minun kontolleni, koska miehellä oli saman tien uusi perhe. Lainojen korot huitelivat tuolloin 1980-luvun lopulla 17 prosentissa, mutta kun olin jo luovuttamassa, muuan Hypoteekkiyhdistyksen velkaneuvoja auttoi avaamaan pahimman umpisolmun.

Kaija kiittelee myös rinnallaan kulkenutta isosiskoa.

– Olemme aika erilaisia, hän työskentelee terveydenhoitajana, mutta koen, että välillämme on aina ollut erityinen side.

Tiukka on myös side tyttäreen, vaikka Tytti asuu jo itsekseen ja sen verran kaukana, että välillä ehtii tulla ikävä.

– Nyt kun en enää joudu vastaamaan kaikesta, näen selkeämmin Tytin persoonallisuuden ihanat puolet. Ja kun hän tulee käymään, meillä on kaikenlaisia yhteisiä naistenjuttuja. Pullastakin hän saa parempaa kuin minä – sillä reseptillä, jonka äitini on hänelle opettanut.

Naisen ja miehen mallia

Kaija Pakarinen on kotoisin Rääkkylän takamailta. Maalaistalon tyttö, mutta ei hänen äitinsä mikään perinteinen emäntä ollut. Kansakoulunopettajalla riitti vilskettä kotonakin, kun lapsia oli viisi, ja leivät tuli leivottua siinä sivussa.

– Näin jälkikäteen olen tajunnut, että äiti oli varmasti usein suunnattoman väsynyt, mutta hän oli niin viisas, että purki pahan olonsa isään, ei meihin lapsiin. Tietysti se oli raskasta isälle, vaikka muistan hänet äitiä levollisempana.

Maanviljelijäksi monilahjakas mies piirsi muun muassa kylän nuorisoseurantalon, jonka lavalle Kaijakin pääsi lausumaan.

– Päätä isällä olisi ollut, jos olisi koulutettu.

Kaija sai kuopuksena kasvaa aika itsekseen, vähemmillä vastuilla ja vitsoilla.

– Lukemaan opin kunnolla vasta kolmannella luokalla, mutta se oli hyvä. Minulle luettiin pitkään ääneen, hurjia kunnon satuja, ja mielikuvitukseni sai kasvaa vapaasti. Tiesin jo alle kouluikäisenä haluavani näyttelijäksi. Uskon muutenkin, että lapsella on jo varhain tietoisuus tosiolemuksestaan, mutta maailma tuo siihen väliin kaikenlaista, sekoittaa ja asettaa ehtoja.

Kaijan tuo maailma usutti Teknilliseen korkeakouluun. Hän opiskeli pari vuotta arkkitehdiksi, kunnes pääsi Teatterikouluun ja löysi paikkansa ja lahjansa.

Omalla paikallaan Taipaleen kylässä seisoo myös hirsinen kotitalo. Yksi Kaijan veljistä lunasti sen itselleen, mutta saa sitä Kaijakin tukikohtanaan käyttää. Ja sulautua maisemaan, joka on pysynyt ennallaan vuosikymmeniä.

Kaunis, vahva, vapaa

”Alkuun kun sen näkee, se ei näytä miltään, mutta yhtäkkiä se on kaunis.” Näin runollisesti Kaijaa kuvaili edesmennyt ystävä, näyttelijä Heikki Määttänen.

Tuo himmeä hohto on tärkeä osa Kaijan uskottavuutta. Vuosien varrella hän on tehnyt lukuisia hienoja tulkintoja naisista, jotka saattavat olla hetken nurkkaan sysättyjä, mutta katsovat rohkeasti omaa tilannettaan ja jatkavat matkaa. Televisiossakin nähty elokuva Raja perustuu Riikka Pulkkisen kiitettyyn romaaniin. Kaija esittää siinä viisikymppistä kirjallisuuden professoria, joka on tullut antaneeksi puolisolleen melkoisen lupauksen – auttaa Alzheimerin tautia sairastavaa miestään kuolemaan. Rankassa, kaikkia arvoja ravistelevassa tarinassa ailahtaa myös rakkaus ja lohtu. Ja taju siitä, että kalvavan yksinäisyyden alta pitää löytää uusi elämänpolku.

Yksi Kaijan juurevista rooleista on yhä ylitse muiden. Se on Kiinnisidottu, jossa halvaantunutta äitiään kotimökkiin hoitamaan jääneen Hennan hyvyys on pakahduttavaa. Paljon muutakin kuin oman elämän uhraamista, vaikka lopussa niin käy ihan kirjaimellisesti. Henna hukkuu avantoon.

Se oli nelikymppisen Kaijan ensimmäinen iso rooli. Hän sai puhua äidinkieltään Pohjois-Karjalan murretta ja uskalsi muutenkin tehdä rooliin omalla, vähäeleisellä tavallaan. Ohjaaja Åke Lindman oli aivan
samalla taajuudella ja antoi mennä.

Niinkin on vuosien varrella käynyt, ettei Kaija ole mahtunut ohjaajan luomaan muottiin.

Rohkeinta, mitä hän tuntee tehneensä, oli lähtö Yleltä, vakituisesta työstä, liki viisikymppisenä. Hän halusi päästä elävän yleisön eteen, tehdä muutakin, kirjoittaa, opettaa, ohjata. Nyt kuusikymppisenä hän tietää valinneensa oikein. Viime aikoina hengästyttävän hyviä rooleja on ollut ruuhkaksi asti.

Tässä ja nyt ja irrallaan

Muitakin irtiottoja Kaija on tehnyt, kuten lähtenyt reppureissuille Peruun ja Intiaan. Hän on hakeutunut tietoisesti hankaliin olosuhteisiin, aitoihin seikkailuihin, joiden jälkeen kotimaiset ongelmat tuntuvat sisäsiisteiltä ja helpommin hallittavilta.

Astangajooga on ollut Kaijalle vuosia se laji, joka parhaiten putsaa pään ja nostaa hien pintaan.

– Tajusin varhain, että näyttelijän tärkein työväline on keskittymiskyky, ja päätin ruveta sitä tietoisesti treenaamaan. Eihän kirurgikaan tylsillä välineillä tai krapulassa leikkaa. Ei ainakaan pitäisi.

Jo 1980-luvun alussa Kaija perehtyi buddhalaiseen meditaatioon ja kävi kursseilla opettelemassa tekniikkaa. Miten olla tässä ja nyt, ei tulevassa ja menneessä, johon niin helposti lipsahtaa.

– Silloin, kun mietiskelyä eniten tarvitsee, siihen ei ole olevinaan aikaa. Nyt pyrin palauttamaan arkeeni hiljaisen hetken, maksimissaan puoli tuntia. Aluksi se on takkuista kuin lenkille lähtö, mutta pian sitä alkaa kaivata. Tästä huolimatta rentoutuminen on minulle välillä vaikeaa, mutta alkoholilla en itseäni lääkitse. Se ei ole koskaan tuonut lohtua. Paljon paremmin toimii kuuma kylpy.

Elämän hedelmät

Jälkeenpäin on helppo nähdä, miten joku rooli olisi pitänyt tehdä. Tai miten olisi pitänyt elää.

– Ottaisin rennommin, myös kehitysvammaisen lapsen äitinä. Olen ollut huono pyytämään apua, ja toisinaan liian aggressiivinen, kun en luota vastapuoleen, että hän hoitaa oman osansa.

Erityisen ankara Kaija on ollut itselleen, pakottanut olemaan urheampi kuin on.

– Yksin pärjääminen on tuonut omanlaistaan tyydytystä, mutta olen samalla kieltänyt asioita. Senkin, että olen kaivannut lähelleni toista. Miksi en sitten ole löytänyt elämänkumppania? Jossain vaiheessa Tytin tilanne oli niin vaativa, että vaikea siihen kenenkään ulkopuolisen olisi ollut tullakaan. Ehkä olen muutenkin vaikeasti lähestyttävä. Moni saattaa luulla, että näyttelijän on helppo puhua itsestään, mutta minun on ollut vaikea saada sanottua, mitä oikeasti koen. Tunnistaa, miltä oikeasti tuntuu, Kaija pohtii.

Ihailijoita on kyllä ollut, rakastettavia tyyppejä, mutta ei heistä ole ollut jakamaan arkea. Yksi näitä valovoimaisia on taidemaalari Henry Wuorila-Stenberg, jonka kanssa Kaija oli ”pikakihloissa”.

– Elämäni käsikirjoitus ei ole mennyt ollenkaan niin kuin nuorena kuvittelin. Mutta sen olen tajunnut, että minulle on annettu välittäjän lahja, joka pitää käyttää oikein. Lukiossa uskonnonopettajani oli Olavi Rimpiläinen, tämä naispappeuden vastustajana mainetta hankkinut mies. No, minulla ei ole muuta kuin hyvää muisteltavaa, monta antoisaa keskustelua. Erityisesti on jäänyt mieleen leiviskä-vertaus: olennaista ei ole se, mitä on saanut, vaan miten saamansa käyttää.

– Nyt koen, että tekemäni kantaa hedelmää. Olen selvillä vesillä, taloudellisesti ja muutenkin. Mutta kateellinen ei kenenkään tarvitse olla. Elämääni pätee – virheineen kaikkineen – se miten Paavo Haavikko kiteyttää Rauta-ajassa. Itse tehty – itse taottu.

Kaija Pakarinen

Syntynyt Rääkkylässä 1954.
Asuu Helsingissä.
Näyttelijä. Valmistui Teatterikorkeakoulusta 1979.
Jussi-palkinto 1988. Televisioteatterissa vuoteen 2002. Lukuisia rooleja elokuvissa ja tv-sarjoissa. Käsikirjoittanut ja ohjannut. Toiminut Teatterikorkeakoulun lehtorina ja kouluttanut yrityksissä esiintymispelkoisia.
Yksi tytär.
Harrastaa joogaa ja meditointia.

Ka mie oon sitä mielt että hää on kaunis ihminen.. Hää  on kaunis sisält ja ulkoo. Mie tykkään. Kaikkea hyvää,onnee ja menestyst..

Hänen laulamansa laulu Amsterdam on todella ihana.Ei varmaan avaudu kaikille.

Se on levyllä Laulusi elää Brel. Se on jo kauan sitten tehty,en muista vuotta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla