Kehitysvammaisen lapsen yksihuoltajuus on ollut kova koulu, jossa näyttelijä Kaija Pakarinen on oppinut keskittymään olennaiseen.

Elämäänsä ei voi käsikirjoittaa, mutta sitä voi harjoitella.
– Niitä tilanteita on paljon, joissa olisi pitänyt olla topakampi. Olen pikkuhiljaa oppinut, sanoo näyttelijä Kaija Pakarinen, 60.

Alkutalven nollakeli. Kaijan polkupyörän korissa on punainen olkalaukku, kaulassa keveät puuhelmet. Ajatuksetkin ovat aika keveät. Hän sai hiljattain myytyä rivitalonpätkän Pitäjänmäeltä ja vuokrattua uuden kodin halutusta Ullanlinnasta, kävelymatkan päässä töistä.  
Uusi koti on uusi reviiri myös henkisesti. Neliöitä on vähemmän kuin entisessä, mutta uudessa on parveke, josta näkee meren, kun sopivasti asettuu istumaan. Ja mahtuu tässä kolmekymppinen tytärkin yöpymään.
Tytär, joka on opettanut äidilleen enemmän kuin ymmärtää.

– Kehitysvammainen lapsi on ollut kova koulu. Hionut särmiä, pakottanut sietämään kaikenlaista. Mutta mitä joku pärjäävä lapsi olisi tämmöiselle perfektionistille voinut opettaa, Kaija hymähtää.

Tytillä on Williamsin syndrooma, harvinainen geenivirhe, joka on piirtänyt yksinhuoltajan arkeen tiukat askelmerkit.

– Näin jälkikäteen ihmettelen, että olen saanut kaikki terapiakäynnit ja kuntoutukset sovitettua näyttelijän työaikoihin.

Kun avoliitto Tytin isä kanssa kariutui, lapsi oli kolmevuotias, Kaija kolmekymppinen.

– Isä on säilynyt tytön elämässä, hyvä niin, mutta asuntolaina ja kaikki muukin jäi minun kontolleni, koska miehellä oli saman tien uusi perhe. Lainojen korot huitelivat tuolloin 1980-luvun lopulla 17 prosentissa, mutta kun olin jo luovuttamassa, muuan Hypoteekkiyhdistyksen velkaneuvoja auttoi avaamaan pahimman umpisolmun.

Kaija kiittelee myös rinnallaan kulkenutta isosiskoa.

– Olemme aika erilaisia, hän työskentelee terveydenhoitajana, mutta koen, että välillämme on aina ollut erityinen side.

Tiukka on myös side tyttäreen, vaikka Tytti asuu jo itsekseen ja sen verran kaukana, että välillä ehtii tulla ikävä.

– Nyt kun en enää joudu vastaamaan kaikesta, näen selkeämmin Tytin persoonallisuuden ihanat puolet. Ja kun hän tulee käymään, meillä on kaikenlaisia yhteisiä naistenjuttuja. Pullastakin hän saa parempaa kuin minä – sillä reseptillä, jonka äitini on hänelle opettanut.

Naisen ja miehen mallia

Kaija Pakarinen on kotoisin Rääkkylän takamailta. Maalaistalon tyttö, mutta ei hänen äitinsä mikään perinteinen emäntä ollut. Kansakoulunopettajalla riitti vilskettä kotonakin, kun lapsia oli viisi, ja leivät tuli leivottua siinä sivussa.

– Näin jälkikäteen olen tajunnut, että äiti oli varmasti usein suunnattoman väsynyt, mutta hän oli niin viisas, että purki pahan olonsa isään, ei meihin lapsiin. Tietysti se oli raskasta isälle, vaikka muistan hänet äitiä levollisempana.

Maanviljelijäksi monilahjakas mies piirsi muun muassa kylän nuorisoseurantalon, jonka lavalle Kaijakin pääsi lausumaan.

– Päätä isällä olisi ollut, jos olisi koulutettu.

Kaija sai kuopuksena kasvaa aika itsekseen, vähemmillä vastuilla ja vitsoilla.

– Lukemaan opin kunnolla vasta kolmannella luokalla, mutta se oli hyvä. Minulle luettiin pitkään ääneen, hurjia kunnon satuja, ja mielikuvitukseni sai kasvaa vapaasti. Tiesin jo alle kouluikäisenä haluavani näyttelijäksi. Uskon muutenkin, että lapsella on jo varhain tietoisuus tosiolemuksestaan, mutta maailma tuo siihen väliin kaikenlaista, sekoittaa ja asettaa ehtoja.

Kaijan tuo maailma usutti Teknilliseen korkeakouluun. Hän opiskeli pari vuotta arkkitehdiksi, kunnes pääsi Teatterikouluun ja löysi paikkansa ja lahjansa.

Omalla paikallaan Taipaleen kylässä seisoo myös hirsinen kotitalo. Yksi Kaijan veljistä lunasti sen itselleen, mutta saa sitä Kaijakin tukikohtanaan käyttää. Ja sulautua maisemaan, joka on pysynyt ennallaan vuosikymmeniä.

Kaunis, vahva, vapaa

”Alkuun kun sen näkee, se ei näytä miltään, mutta yhtäkkiä se on kaunis.” Näin runollisesti Kaijaa kuvaili edesmennyt ystävä, näyttelijä Heikki Määttänen.

Tuo himmeä hohto on tärkeä osa Kaijan uskottavuutta. Vuosien varrella hän on tehnyt lukuisia hienoja tulkintoja naisista, jotka saattavat olla hetken nurkkaan sysättyjä, mutta katsovat rohkeasti omaa tilannettaan ja jatkavat matkaa. Televisiossakin nähty elokuva Raja perustuu Riikka Pulkkisen kiitettyyn romaaniin. Kaija esittää siinä viisikymppistä kirjallisuuden professoria, joka on tullut antaneeksi puolisolleen melkoisen lupauksen – auttaa Alzheimerin tautia sairastavaa miestään kuolemaan. Rankassa, kaikkia arvoja ravistelevassa tarinassa ailahtaa myös rakkaus ja lohtu. Ja taju siitä, että kalvavan yksinäisyyden alta pitää löytää uusi elämänpolku.

Yksi Kaijan juurevista rooleista on yhä ylitse muiden. Se on Kiinnisidottu, jossa halvaantunutta äitiään kotimökkiin hoitamaan jääneen Hennan hyvyys on pakahduttavaa. Paljon muutakin kuin oman elämän uhraamista, vaikka lopussa niin käy ihan kirjaimellisesti. Henna hukkuu avantoon.

Se oli nelikymppisen Kaijan ensimmäinen iso rooli. Hän sai puhua äidinkieltään Pohjois-Karjalan murretta ja uskalsi muutenkin tehdä rooliin omalla, vähäeleisellä tavallaan. Ohjaaja Åke Lindman oli aivan
samalla taajuudella ja antoi mennä.

Niinkin on vuosien varrella käynyt, ettei Kaija ole mahtunut ohjaajan luomaan muottiin.

Rohkeinta, mitä hän tuntee tehneensä, oli lähtö Yleltä, vakituisesta työstä, liki viisikymppisenä. Hän halusi päästä elävän yleisön eteen, tehdä muutakin, kirjoittaa, opettaa, ohjata. Nyt kuusikymppisenä hän tietää valinneensa oikein. Viime aikoina hengästyttävän hyviä rooleja on ollut ruuhkaksi asti.

Tässä ja nyt ja irrallaan

Muitakin irtiottoja Kaija on tehnyt, kuten lähtenyt reppureissuille Peruun ja Intiaan. Hän on hakeutunut tietoisesti hankaliin olosuhteisiin, aitoihin seikkailuihin, joiden jälkeen kotimaiset ongelmat tuntuvat sisäsiisteiltä ja helpommin hallittavilta.

Astangajooga on ollut Kaijalle vuosia se laji, joka parhaiten putsaa pään ja nostaa hien pintaan.

– Tajusin varhain, että näyttelijän tärkein työväline on keskittymiskyky, ja päätin ruveta sitä tietoisesti treenaamaan. Eihän kirurgikaan tylsillä välineillä tai krapulassa leikkaa. Ei ainakaan pitäisi.

Jo 1980-luvun alussa Kaija perehtyi buddhalaiseen meditaatioon ja kävi kursseilla opettelemassa tekniikkaa. Miten olla tässä ja nyt, ei tulevassa ja menneessä, johon niin helposti lipsahtaa.

– Silloin, kun mietiskelyä eniten tarvitsee, siihen ei ole olevinaan aikaa. Nyt pyrin palauttamaan arkeeni hiljaisen hetken, maksimissaan puoli tuntia. Aluksi se on takkuista kuin lenkille lähtö, mutta pian sitä alkaa kaivata. Tästä huolimatta rentoutuminen on minulle välillä vaikeaa, mutta alkoholilla en itseäni lääkitse. Se ei ole koskaan tuonut lohtua. Paljon paremmin toimii kuuma kylpy.

Elämän hedelmät

Jälkeenpäin on helppo nähdä, miten joku rooli olisi pitänyt tehdä. Tai miten olisi pitänyt elää.

– Ottaisin rennommin, myös kehitysvammaisen lapsen äitinä. Olen ollut huono pyytämään apua, ja toisinaan liian aggressiivinen, kun en luota vastapuoleen, että hän hoitaa oman osansa.

Erityisen ankara Kaija on ollut itselleen, pakottanut olemaan urheampi kuin on.

– Yksin pärjääminen on tuonut omanlaistaan tyydytystä, mutta olen samalla kieltänyt asioita. Senkin, että olen kaivannut lähelleni toista. Miksi en sitten ole löytänyt elämänkumppania? Jossain vaiheessa Tytin tilanne oli niin vaativa, että vaikea siihen kenenkään ulkopuolisen olisi ollut tullakaan. Ehkä olen muutenkin vaikeasti lähestyttävä. Moni saattaa luulla, että näyttelijän on helppo puhua itsestään, mutta minun on ollut vaikea saada sanottua, mitä oikeasti koen. Tunnistaa, miltä oikeasti tuntuu, Kaija pohtii.

Ihailijoita on kyllä ollut, rakastettavia tyyppejä, mutta ei heistä ole ollut jakamaan arkea. Yksi näitä valovoimaisia on taidemaalari Henry Wuorila-Stenberg, jonka kanssa Kaija oli ”pikakihloissa”.

– Elämäni käsikirjoitus ei ole mennyt ollenkaan niin kuin nuorena kuvittelin. Mutta sen olen tajunnut, että minulle on annettu välittäjän lahja, joka pitää käyttää oikein. Lukiossa uskonnonopettajani oli Olavi Rimpiläinen, tämä naispappeuden vastustajana mainetta hankkinut mies. No, minulla ei ole muuta kuin hyvää muisteltavaa, monta antoisaa keskustelua. Erityisesti on jäänyt mieleen leiviskä-vertaus: olennaista ei ole se, mitä on saanut, vaan miten saamansa käyttää.

– Nyt koen, että tekemäni kantaa hedelmää. Olen selvillä vesillä, taloudellisesti ja muutenkin. Mutta kateellinen ei kenenkään tarvitse olla. Elämääni pätee – virheineen kaikkineen – se miten Paavo Haavikko kiteyttää Rauta-ajassa. Itse tehty – itse taottu.

Kaija Pakarinen

Syntynyt Rääkkylässä 1954.
Asuu Helsingissä.
Näyttelijä. Valmistui Teatterikorkeakoulusta 1979.
Jussi-palkinto 1988. Televisioteatterissa vuoteen 2002. Lukuisia rooleja elokuvissa ja tv-sarjoissa. Käsikirjoittanut ja ohjannut. Toiminut Teatterikorkeakoulun lehtorina ja kouluttanut yrityksissä esiintymispelkoisia.
Yksi tytär.
Harrastaa joogaa ja meditointia.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: