Senkkimuistoista herkistynyt minäni alkoi toivoa vanhojen tavaroiden säilyvän suvussa, kirjoittaa Pirkko Arstila.

Meidän senkki muistutti roomalaista temppeliä. Sen ovissa koreili kolme karjuvaa jalopeuraa kita ammollaan. Silloin  kun kukaan ei ollut näkemässä, suoritin sen edessä  palvontamenoja kietoutuneena vanhoihin pitsi­verhoihin ja mumisten salasanaisia loitsuja. Olin jumala­tar suojelemassa senkin aarteita.

Joskus ennen vanhaan senkin päälle kerättiin  hää- ja rippikuvat, suvun vainaat ja kalliit tavarat. Meillä senkin mahtipontinen maha piti sisällään 24 hengen astiaston liemikulhoineen ja kastike­kaatimineen sekä kimaltavia laseja odottamassa  joulua ja juhlapäiviä.

Alahyllyillä lepäilivät leveät vadit kuin litteät lahnat järvien pohjalla, sen kokoi­-sia vateja ei enää valmisteta.

Oikeanpuoleisen kaapin ylähyllyllä tanssivat jalalliset, ohuen ohuet jälki­ruokamaljat. Uskoin niiden voimaan muuttaa kaikki ruuat makeiksi.

Laatikoissa uinuivat veitset, haarukat ja lusikat  sotilaallisissa riveissä valmiina palvelukseen.

Pölyjen pyyhkiminen senkin päältä oli pikkutytön työ. Piti oikein varpustaa, että ulotuin keskellä tököttävään Erittäin Tärkeään Kulhoon.

Tummentuneet kynttilänjalat vahtivat Tärkeää Kulhoa kuin haarniskaritarit. Kynttilöitä ei jostain syystä koskaan poltettu.

Senkillä oli taikavoimia. Kaikki mitä sen päälle asetettiin muuttui – simsalabim – kallisarvoiseksi.

Vuosien myötä taika katosi tykkänään. Senkin päälle alkoi kertyä rivikaupalla kehyksiä, pikku maljakoita ja tyhmiä matkamuistoja. Ehdotin joskus äidille, että tavaroita voisi karsia ja panna niitä välillä huilailemaan kaappeihin, mutta hän pani vastaan: ”Haluan nähdä kaikki rakkaat esineeni! Ei niitä voi kaapissa ihailla”, hän puuskahti.

Minä en ymmärtänyt, mitä ihailemista on tavaroissa, joita on liikaa ja kaikissa liikaa pölyä.

Tunnustan olleeni nuorempana vanhojen ihmisten sisustuksen suhteen julma. Miksi eivät hävitä isoja mööpeleitään? Miksi verhoilla vanha tuoli, kun uusia saa kaupasta?

Mutta aika kypsyttää. Eräänä päivänä näin leijona­kitaisen senkin osto- ja myyntiliikkeessä. Tervehdin jalopeuroja hellästi. Yksi hammas oli haljennut ja uurteista pölyt pyyhkimättä. Olin jälleen pikku­tyttö ruokahuoneessa. Puhdistin paperinenäliinalla jalopeurat ja pallojalat.

”Jos olisin nuori, niin pelastaisin tämän”, sanoin myyjälle. ”Jos olisit nuori, et huolisi sitä rahallakaan”, hän nauroi hartaasti ja pitkään.

Muistin tapauksen, jossa isovanhemmat halusivat antaa nuorelleparille häälahjaksi sohvansa.  Sitä varten he olivat aikoinaan säästäneet vuosi-
kaupalla.

Nuoripari kauhistui: ”Ei meille missään nimessä! Me haluamme kotiteatterin ja möhkö­sohvan!” Vanhukset suuttuivat puhumattomiksi ja siirsivät sohvansa sitä varten hankittuun varastoon odottamaan parempia aikoja.

Senkkimuistoista herkistynyt minäni alkoi toivoa vanhojen tavaroiden säilyvän suvussa. Yritin tarjota vanhaa, kauniisti koristeltua talonpoikaistuolia
tyttärentyttären uuteen kotiin.

Neito katsoi sitä vilpittömän hämmästyneenä. ”Mitä minä sillä tekisin? Olenhan vielä nuori ihminen!”

Pirkko Arstilan kolumni julkaistiin alunperin ET-lehdessä 19/2014.

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.