Senkkimuistoista herkistynyt minäni alkoi toivoa vanhojen tavaroiden säilyvän suvussa, kirjoittaa Pirkko Arstila.

Meidän senkki muistutti roomalaista temppeliä. Sen ovissa koreili kolme karjuvaa jalopeuraa kita ammollaan. Silloin  kun kukaan ei ollut näkemässä, suoritin sen edessä  palvontamenoja kietoutuneena vanhoihin pitsi­verhoihin ja mumisten salasanaisia loitsuja. Olin jumala­tar suojelemassa senkin aarteita.

Joskus ennen vanhaan senkin päälle kerättiin  hää- ja rippikuvat, suvun vainaat ja kalliit tavarat. Meillä senkin mahtipontinen maha piti sisällään 24 hengen astiaston liemikulhoineen ja kastike­kaatimineen sekä kimaltavia laseja odottamassa  joulua ja juhlapäiviä.

Alahyllyillä lepäilivät leveät vadit kuin litteät lahnat järvien pohjalla, sen kokoi­-sia vateja ei enää valmisteta.

Oikeanpuoleisen kaapin ylähyllyllä tanssivat jalalliset, ohuen ohuet jälki­ruokamaljat. Uskoin niiden voimaan muuttaa kaikki ruuat makeiksi.

Laatikoissa uinuivat veitset, haarukat ja lusikat  sotilaallisissa riveissä valmiina palvelukseen.

Pölyjen pyyhkiminen senkin päältä oli pikkutytön työ. Piti oikein varpustaa, että ulotuin keskellä tököttävään Erittäin Tärkeään Kulhoon.

Tummentuneet kynttilänjalat vahtivat Tärkeää Kulhoa kuin haarniskaritarit. Kynttilöitä ei jostain syystä koskaan poltettu.

Senkillä oli taikavoimia. Kaikki mitä sen päälle asetettiin muuttui – simsalabim – kallisarvoiseksi.

Vuosien myötä taika katosi tykkänään. Senkin päälle alkoi kertyä rivikaupalla kehyksiä, pikku maljakoita ja tyhmiä matkamuistoja. Ehdotin joskus äidille, että tavaroita voisi karsia ja panna niitä välillä huilailemaan kaappeihin, mutta hän pani vastaan: ”Haluan nähdä kaikki rakkaat esineeni! Ei niitä voi kaapissa ihailla”, hän puuskahti.

Minä en ymmärtänyt, mitä ihailemista on tavaroissa, joita on liikaa ja kaikissa liikaa pölyä.

Tunnustan olleeni nuorempana vanhojen ihmisten sisustuksen suhteen julma. Miksi eivät hävitä isoja mööpeleitään? Miksi verhoilla vanha tuoli, kun uusia saa kaupasta?

Mutta aika kypsyttää. Eräänä päivänä näin leijona­kitaisen senkin osto- ja myyntiliikkeessä. Tervehdin jalopeuroja hellästi. Yksi hammas oli haljennut ja uurteista pölyt pyyhkimättä. Olin jälleen pikku­tyttö ruokahuoneessa. Puhdistin paperinenäliinalla jalopeurat ja pallojalat.

”Jos olisin nuori, niin pelastaisin tämän”, sanoin myyjälle. ”Jos olisit nuori, et huolisi sitä rahallakaan”, hän nauroi hartaasti ja pitkään.

Muistin tapauksen, jossa isovanhemmat halusivat antaa nuorelleparille häälahjaksi sohvansa.  Sitä varten he olivat aikoinaan säästäneet vuosi-
kaupalla.

Nuoripari kauhistui: ”Ei meille missään nimessä! Me haluamme kotiteatterin ja möhkö­sohvan!” Vanhukset suuttuivat puhumattomiksi ja siirsivät sohvansa sitä varten hankittuun varastoon odottamaan parempia aikoja.

Senkkimuistoista herkistynyt minäni alkoi toivoa vanhojen tavaroiden säilyvän suvussa. Yritin tarjota vanhaa, kauniisti koristeltua talonpoikaistuolia
tyttärentyttären uuteen kotiin.

Neito katsoi sitä vilpittömän hämmästyneenä. ”Mitä minä sillä tekisin? Olenhan vielä nuori ihminen!”

Pirkko Arstilan kolumni julkaistiin alunperin ET-lehdessä 19/2014.

Vantaalainen Merja Saarinen, 60, oli onneksi paikalla, kun hänen naapurinsa Jaanan pulssi katosi. Ensimmäistä kertaa elvyttämään joutunut Merja neuvoo, miten vastaavassa tilanteessa kannattaa toimia.

Merja Saarinen, 60:

"Kävin ensiapukurssin yli kymmenen vuotta sitten, mutta taidoille tuli käyttöä vasta viime tammikuussa. Naapurini ja ystäväni Jaana soitti ja kertoi, että hänellä on kovia kipuja. Menin hänen luokseen. Hän pääsi hädin tuskin ovelle, mutta olo helpotti pian. Hän epäili kivun syyksi närästystä.

Koirani Luca odotteli iltalenkkiä, joten palasin kotiin. Ulkona kännykkääni tuli sekava viesti Jaanalta, ja palasin takaisin. Jaana oli jättänyt oven auki, hän oli polvillaan, piteli rintaansa ja itki. Tunnustelin hänen ihoaan, se oli nihkeä. Soitin ambulanssin, vaikka Jaana vastusteli.

Kerroin hätäkeskuksen päivystäjälle, että tiesin Jaanan kärsineen rytmihäiriöistä. Päivystäjä jututti hetken Jaanaa, jonka kunto romahti kesken puhelun. Nappasin puhelimen, ja päivystäjä pyysi minua kokeilemaan Jaanan pulssia. En tuntenut sitä. Sitten päivystäjä kysyi, osaanko elvyttää. Kerroin, etten ole joutunut sitä koskaan tekemään.

"Ilman ensiapua ystäväni olisi kuollut."

Puhelimen kaiutin päällä toimin päivystäjän ohjeiden mukaan. Laitoin Jaanan pitkälleen, aukaisin hänen vaatteitaan. Sitten kaksi puhallusta, 30 painallusta. Laskin ne ääneen. Pulssi palasi.

Ajantajuni hävisi, enkä huomannut edes pelätä, vaikka elvytyksen aikana Jaanan pulssi taas katosi. Päivystäjä käski minun jatkaa elvytystä, kunnes ambulanssihenkilökunta olisi paikalla.

En ensin oikein ymmärtänyt, mikä merkitys elvytykselläni oli. Sitten minulle kerrottiin, että ilman ensiapua ystäväni olisi kuollut.

Minulle Jaanan auttaminen oli itsestään selvää, vaihtoehtoja ei ollut."

Merjan vinkit

1. Älä epäröi

Vaan auta aina, kun ihmisellä on hätä. Soita 112:een. Kerro tilanne, vastaa hätäkeskuspäivystäjän kysymyksiin.

2. Ensikertalainen pärjää 

Luota ohjeisiin ja hätäkeskuspäivystäjän ammattitaitoon. Vaikka et koskaan olisi esimerkiksi antanut elvytystä, päivystäjä osaa neuvoa sinua toimimaan oikein. Jätä puhelin auki ja pidä kaiutin päällä. Kuuntele ohjeita ja toimi.

3. Muista huolehtia itsestäsi

Jälkikäteen voit itse tarvita apua purkaaksesi tilanteen aiheuttaman stressin. Puhu asiasta läheisille tai käänny ammattiauttajan puoleen.

 

+ Osaatko antaa ensiapua? Siihen auttaa Punaisen ristin kännykkäsovellus, josta löydät ohjeet tavallisimpiin hätätilanteisiin:

 

ET:n kolumnisti Erkki Lampén ei nuorena osannut jakaa asioita isänsä kanssa. Isälle rakkaasta purjeduksesta tuli tärkeää pojallekin, mutta vasta isän kuoltua.

Ennen vanhaan sanottiin, että miehellä on hyvä olla harrastus. Isäni harrasti purjehdusta. Vaikka hän oli riskejä kaihtava mies, hän kilpaili nopeilla katamaraaneillaan ja menestyikin joskus. Ehkä se oli hänen tapansa saada olla rohkea.

Olin jonkin kerran mukana gastina. Tehtäväni oli roikkua tuulenpuoleisen rungon reunalla ja estää sitä nousemasta puuskissa liian korkealle.

Olihan se hauskaa ja jännittävää, mutta purjehduksesta ei tullut minun juttuani. En kyennyt jakamaan asioita isäni kanssa. Nuorena rimpuilin vuosikaudet irti ylivarovaisen isäni kontrollista enkä halunnut häntä kipparikseni.

Voimien ehtyessä purjehtiminenkin hiipui, ja lopulta television katsominen jäi isän ainoaksi huvitukseksi. Katsoin sivusta formulakisojen ääreen jähmettynyttä vanhusta. Kapinavuoteni olivat ohitse ja myötätunnolle oli jo tilaa. Syvällä vihlaisi myös pelko: millainen on oma vanhuuteni, perheettömän miehen, joka ei ole kyennyt minnekään asettumaan.

Viehätyin moottoripyöristä jo lapsena, ja heti kun minulla oli varaa, ostin sellaisen. Isälle pyörät olivat kauhistus, ja tunsin tiettyä matalamielistä kostoniloa siitä, ettei hän voi minua enää kahlita.

Tunsin löytäneeni oman seikkailuni. Ajelin ympäri maailmaa ja kartutin sitä muistojen pääomaa, joka ihmisellä viimeiseksi on omanaan.

Kun isä kuoli, annoin jo rantakasvillisuuden valtaaman veneen naapurille. Intiaanikanootin pidin. Se oli minulla pitkään tyhjän panttina, kunnes sain päähäni alkaa rakentaa siitä purjekanoottia.

Tehtyäni purjekanootilla lähes katastrofiin päättyneen retken kauas Söderskärin majakalle olin valinnan edessä: joko luovun tästä kokonaan tai hankin veneen jolla voi oikeasti purjehtia.

Olin osin itseltänikin salaa alkanut haaveilla Saaristomerestä, Itämeren kiertämisestä, talvesta Karibialla, maailman ympäri purjehtimisesta.

Haalin purjehdusaiheista kirjallisuutta ja tutkin veneiden myynti-ilmoituksia. Itseni tuntien arvasin pelin menetetyksi. Piru oli päästetty pullosta ja haave noussut siivilleen.

Kesä kului opetellessa, iloitessa, kiroillessa ja veneen ostoa katuessa.

Kevättalvella 2017 ostin lähes samanlaisen pienen mutta merikelpoisen matkaveneen, jolla yhdysvaltalainen Tania Aebi lähti 18-vuotiaana, kaikkien aikojen nuorimpana, maailmanympäryspurjehdukselleen.

Kesä kului opetellessa, iloitessa, kiroillessa ja veneen ostoa katuessa. Tässä iässä uuden oppiminen vaatii paljon kärsivällisyyttä, jota minulla ei luonnostaan ole. Elokuussa purjehdin jo Ahvenanmaalle, halki maailman kauneimman saariston.

En tiedä, lähdenkö koskaan Gotlantia kauemmaksi. Minulla on jo ikävä moottoripyörää. Mutta jollen olisi ostanut venettä, olisin jäänyt loppuiäkseni miettimään, millaista on nostaa purje ja antaa tuulen kuljettaa rannattomalle aavalle.

 

Sosiologi, retkeilijä ja kirjoittaja Erkki Lampénin kolumi on julkaistu ET-lehdessä 10/2018.