Senkkimuistoista herkistynyt minäni alkoi toivoa vanhojen tavaroiden säilyvän suvussa, kirjoittaa Pirkko Arstila.

Meidän senkki muistutti roomalaista temppeliä. Sen ovissa koreili kolme karjuvaa jalopeuraa kita ammollaan. Silloin  kun kukaan ei ollut näkemässä, suoritin sen edessä  palvontamenoja kietoutuneena vanhoihin pitsi­verhoihin ja mumisten salasanaisia loitsuja. Olin jumala­tar suojelemassa senkin aarteita.

Joskus ennen vanhaan senkin päälle kerättiin  hää- ja rippikuvat, suvun vainaat ja kalliit tavarat. Meillä senkin mahtipontinen maha piti sisällään 24 hengen astiaston liemikulhoineen ja kastike­kaatimineen sekä kimaltavia laseja odottamassa  joulua ja juhlapäiviä.

Alahyllyillä lepäilivät leveät vadit kuin litteät lahnat järvien pohjalla, sen kokoi­-sia vateja ei enää valmisteta.

Oikeanpuoleisen kaapin ylähyllyllä tanssivat jalalliset, ohuen ohuet jälki­ruokamaljat. Uskoin niiden voimaan muuttaa kaikki ruuat makeiksi.

Laatikoissa uinuivat veitset, haarukat ja lusikat  sotilaallisissa riveissä valmiina palvelukseen.

Pölyjen pyyhkiminen senkin päältä oli pikkutytön työ. Piti oikein varpustaa, että ulotuin keskellä tököttävään Erittäin Tärkeään Kulhoon.

Tummentuneet kynttilänjalat vahtivat Tärkeää Kulhoa kuin haarniskaritarit. Kynttilöitä ei jostain syystä koskaan poltettu.

Senkillä oli taikavoimia. Kaikki mitä sen päälle asetettiin muuttui – simsalabim – kallisarvoiseksi.

Vuosien myötä taika katosi tykkänään. Senkin päälle alkoi kertyä rivikaupalla kehyksiä, pikku maljakoita ja tyhmiä matkamuistoja. Ehdotin joskus äidille, että tavaroita voisi karsia ja panna niitä välillä huilailemaan kaappeihin, mutta hän pani vastaan: ”Haluan nähdä kaikki rakkaat esineeni! Ei niitä voi kaapissa ihailla”, hän puuskahti.

Minä en ymmärtänyt, mitä ihailemista on tavaroissa, joita on liikaa ja kaikissa liikaa pölyä.

Tunnustan olleeni nuorempana vanhojen ihmisten sisustuksen suhteen julma. Miksi eivät hävitä isoja mööpeleitään? Miksi verhoilla vanha tuoli, kun uusia saa kaupasta?

Mutta aika kypsyttää. Eräänä päivänä näin leijona­kitaisen senkin osto- ja myyntiliikkeessä. Tervehdin jalopeuroja hellästi. Yksi hammas oli haljennut ja uurteista pölyt pyyhkimättä. Olin jälleen pikku­tyttö ruokahuoneessa. Puhdistin paperinenäliinalla jalopeurat ja pallojalat.

”Jos olisin nuori, niin pelastaisin tämän”, sanoin myyjälle. ”Jos olisit nuori, et huolisi sitä rahallakaan”, hän nauroi hartaasti ja pitkään.

Muistin tapauksen, jossa isovanhemmat halusivat antaa nuorelleparille häälahjaksi sohvansa.  Sitä varten he olivat aikoinaan säästäneet vuosi-
kaupalla.

Nuoripari kauhistui: ”Ei meille missään nimessä! Me haluamme kotiteatterin ja möhkö­sohvan!” Vanhukset suuttuivat puhumattomiksi ja siirsivät sohvansa sitä varten hankittuun varastoon odottamaan parempia aikoja.

Senkkimuistoista herkistynyt minäni alkoi toivoa vanhojen tavaroiden säilyvän suvussa. Yritin tarjota vanhaa, kauniisti koristeltua talonpoikaistuolia
tyttärentyttären uuteen kotiin.

Neito katsoi sitä vilpittömän hämmästyneenä. ”Mitä minä sillä tekisin? Olenhan vielä nuori ihminen!”

Pirkko Arstilan kolumni julkaistiin alunperin ET-lehdessä 19/2014.