Ilta-Sanomien erikoistoimittaja Rita Tainola on ponnistanut vaatimattomista oloista vallan kamareihin ja superjulkkisten juttusille. Menestyksestään hän kiittää tiukkaa kotikasvatusta.

Suomen tunnetuin seurapiiritoimittaja Rita Tainola vietti lapsuutensa ensimmäiset vuodet pienessä kaksiossa Helsingin Hämeentiellä. Koska talossa oli lutikoita, sitä kutsuttiin lutikkalinnaksi.

Nykyään Rita asuu satavuotiaassa arvorakennuksessa Etu-Töölössä. Isossa asunnossa on kuusi huonetta. Kylpyhuoneitakin on kaksi, toinen isäntäväen käyttöön, toinen vieraita varten. Jälkimmäisen seinillä on yhteiskuvia kuuluisuuksien kanssa.

Lue myös: Katri-Helena ei rasita kalakaveria

Matka Hämeentieltä ei ole kilometreissä mitattuna pitkä, mutta välissä vierähtäneisiin vuosiin on mahtunut paljon ihmisiä, matkoja ja lehtityötä.

– Hämeentiellä meitä asui yhdessä viisi ihmistä: isovanhempani, vanhempani ja minä. Kun olin kolmivuotias, muutimme Pohjois-Haagaan. Siitä on melkein 60 vuotta, Rita laskeskelee.

Äitiyslomat 1950-luvulla olivat mitättömän lyhyet. Kaija-äiti kuljetti tyttärensä joka päivä bussilla Hämeentielle Eeva-mummon hoitoon ja jatkoi sitten työhönsä silloiseen Postipankkiin.

”Mummo oli periksiantamaton nainen, joka piti tiukkaa kuria”

Rita muistaa, kuinka hän kävi isoäidin kanssa Kallion Karhupuistossa leikkimässä. Mummo oli periksiantamaton nainen, joka piti tiukkaa kuria.

– Myös isä opetti, ettei pidä heti rientää vanhempien hoteisiin, jos pihalla tulee tappeluita. Niistä pitää selvitä itse. Kerran huusin ikkunan alla, että toiset kiusaavat ja lyövät. Isä huusi, että lyö takaisin. Se oli siinä.

Ritan ilme vakavoituu, kun hän kertoo isästään Boriksesta. Rita oli isän tyttö siihen asti, kun isä kuoli äkillisesti 36-vuotiaana. Rita oli silloin 11-vuotias.

– Sen jälkeen olimme äidin kanssa kahden. Äiti opetti, ettei raha kasva puussa. Kaikkea ei saa, mitä haluaa. Isältä jäi velkaa, ja meidän oli pakko säästää.

Veljekset Antti ja Mikael Pentikäinen: ”Olemme kovia ottamaan paineita”

Ritaa mietityttää nykyinen valittamisen kulttuuri. Ruikutetaan vähän joka asiasta. Kriisejä ei osata ratkaista itse. Toisin oli ennen. Entisajan äidit ja isoäidit tekivät nurkumatta paljon lastensa eteen.

– Tiukka kotikasvatus on eniten vaikuttanut siihen, millainen minusta on tullut ihmisenä. Jonkun voi olla vaikea uskoa, mutta minä todella olen saanut kunnon kasvatuksen, hän naurahtaa.

Eloisa ja dramaattinen

Ritan juuret ovat isän puolelta Venäjällä ja äidin puolelta menetetyssä Karjalassa. Isä syntyi Suomessa, mutta isovanhemmat tulivat tänne Venäjän vallankumouksen melskeissä ja vaihtoivat jonkin ajan kuluttua venäläisen sukunimensä Tainolaksi.

– Slaavilaisuuteeni ja dramaattisuuteni ovat perua sieltä. Joskus itsekin mietin, olenko jossain Tšehovin näytelmässä.

Venäjän armeijassa palvelleen isänisän vaiheet liittyvät muun muassa Kronstadtiin ja Pietariin.

– Hänestä kuulin lapsena, kuinka hän tuli sieltä tänne Suomeen vallankumouksen jälkeen. Hän ei tehnyt töitä, pelasi vain korttia ja kulki ylväänä pitkin Helsingin katuja. Vallankumousta hän ei koskaan voinut hyväksyä.

”Eloisuuteni tulee karjalaisuudesta”

Äidinäiti oli syntyisin Kurkijoelta Viipurin seudulta. Rita on kirjoittanut suvusta kirjankin, ja isän puolelta on tekeillä sukututkimus. Silti hänelle ei ole tullut tarvetta käydä rajan takana tutkimassa isovanhempiensa jalanjälkiä. Tosin hän tietää, että Pietarissa isoisällä oli talo erään kanavan varrella.

Petri Tamminen, 69: ”Teen kolmikymppisen työpäivän”

Rita tunnistaa värikkään taustan luonteenpiirteissään, vaikkei koe, että se olisi muuten vaikuttanut kovin paljon hänen elämäänsä.

– Eloisuuteni tulee karjalaisuudesta, melankolisuuteni venäläisyydestä. Mieheni aina tutkailee, että mikähän vaihde kulloinkin on päällä. Välillä mennään laidasta laitaan, mutta hän on kyllä oppinut sen 24 vuoden aikana, Rita virnistää.

Äiti vei Mallorcalle

Ison median pelikenttänä on koko maailma, ja Rita reissaa mielellään myös vapaa-aikana. Matkapäivien määrää on mahdotonta laskea. Kilometreissä pallo on tullut kierrettyä monta kertaa.

– Matkustaminen on ihanaa, ja olen onnellinen, että työni on suonut siihen mahdollisuuden.

”Reissaaminen lataa triplasti energiaa”

Jo pari päivää reissussa lataa ”triplasti energiaa”, kuten Rita asian kuvaa. Lisävirran huomaavat myös kollegat, kun hän palaa intoa puhkuen toimitukseen.

Mitä tulee energioihin, Rita kehuu erityisesti suosikkikaupunkiaan New Yorkia. Se elää ympäri vuorokauden ja on täynnä sähäkkää sähköä.

Matkustuskipinän Rita sai varhain. Jo vuonna 1967 Kaija-äiti vei hänet ensimmäisen kerran Mallorcalle.

– Äiti säästi rahaa niin, että pääsimme joka vuosi viikon lomamatkalle. Hän pani joka päivä tyhjään maitopurkkiin markan tai pari.

Elämäni matkat: Rauli Virtanen on käynyt kaikissa maissa

Rita kertoo liikuttuneena, ettei äiti koskaan tinkinyt hänen hyvinvoinnistaan. Hän esimerkiksi teetätti tyttärelleen muotivaatteita, jotka olisivat olleet liian tyyriitä kaupasta ostettuina.

– Olin jossain vaiheessa aika pulleakin. Kun isä kuoli, äiti rupesi syömään suruunsa ja syötti siinä sivussa minuakin.

– Äitini kuoli kolme vuotta sitten, mutten ole vieläkään pystynyt katsomaan vanhoja matkakuviamme. Kaipaan molempia vanhempiani suunnattomasti.

Lue lisää Rita Tainolasta ET-lehden numerosta 8/2016.

Rita Tainola

Syntynyt 1954 Helsingissä, jossa yhä asuu.

Työ Ilta-Sanomien erikoistoimittaja. Työskennellyt myös Eevassa ja Seurassa sekä freelancerina.

Siviilisääty Naimisissa merikapteeni Jukka Tapiovaaran kanssa.

Harrastukset Kuntoilu, elokuvat, matkustaminen, siivoaminen, oleminen.

Joulupukkitoiminta on ollut jo 1950-luvulta lähtien keino ansaita rahaa partiolippukunta Haagan Eräveikoille. Lauri, 31, Tarmo, 20, sekä Ilmari, 17, kertovat, miten aatto sujuu pukilta. 

Onkos täällä kilttejä lapsia?

Partiolippukunta Haagan Eräveikkojen kellaritilat kaikuvat kolmen joulupukin harjoitellessa perinteisiä vuorosanoja. Aattoiltana samasta kellarista ampaisee liikkeelle kymmenkunta punapukuista ukkoa valkoiset parrat viipottaen. Eräveikot on järjestänyt joulupukkitoimintaa 1950-luvun lopulta lähtien. Se on yhdistykselle yhä tärkein keino hankkia varoja.

Harjoitusvuorossa olleet pukit riisuvat nuttunsa ja muhkeat partansa. Se käy nopeasti, sillä kulmakarvojen liima ei ole vielä ehtinyt kovettua ja sen saa huuhdeltua vedellä pois.

Pukujen alta paljastuu kolme nuorta miestä: Lauri Jahkola, 31, Tarmo Asikainen, 20, ja Ilmari Pyykkö, 17. Lauri on porukan nestori viidellä joulupukkivuodellaan. Tarmo on tehnyt keikkoja kolmena jouluna, Ilmarikin kahtena.

Tonttu ratissa

Jouluaatto työllistää partiolaisia sankoin joukoin. Jokaisella pukilla on työpari, joka toimii kuskina ja sparraajana. Näin pukki voi keskittyä tehtäväänsä, eikä hänen tarvitse hermoilla ajamisen kanssa. Eikä autoilu huopikkaat jalassa ja silmälasit huurussa välttämättä onnistuisikaan.

– Ennen uuteen kotiin menoa kuski kertaa pukin kanssa lasten nimet ja iät. Usein vanhemmat ovat esittäneet toiveita asioista, joista pukki voisi lapsia kiittää tai muistuttaa, Ilmari kertoo.

Aattoillan valmistelu käynnistyy pari kuukautta ennen joulua, jolloin toimistolla aletaan ottaa vastaan varauksia. Ensimmäiset soittajat voivat saada parhaat ajankohdat. Lopullinen aikataulu selviää vasta aivan aaton lähellä.

"Yksi partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee pukeille ajoreitit."

Aaton aikataulu on tiukka. Suunnittelussa on otettava huomioon myös siirtymiset kodista toiseen. Kullekin pukille yritetään luoda reitti, jossa vierailupaikat ovat mahdollisimman lähellä toisiaan. Kyläpaikkoja pukeilla on keskimäärin 15.

– Aiemmin aikataulujen miettimiseen meni monta iltaa. Lopulta puuhaan kyllästynyt partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee automaattisesti parhaat mahdolliset reitit, Tarmo kertoo.

Joulupukin kannalta ei ole yhdentekevää, mihin aikaan oveen kolkuttaa.

– Valoisaan aikaan on ihan erilainen tunnelma kuin pimeän laskeuduttua. Loppuillasta lapset ovat väsyneitä, mistä voi seurata kiukkua, Ilmari selittää.

Illan viimeisen keikan jälkeen pukki kuskeineen palaa partiokololle luovuttamaan pukin asun, tilittämään rahat ja syömään iltapalaa.

Lippukunnan joulupukkitoiminnan saldo on komea: kymmenen pukkia ansaitsee yhteensä yli 10 000 euroa. Varat käytetään esimerkiksi leiritoimintaan.

Ilta yhtä huippua

Joulupukiksi ryhtyminen tarkoittaa luopumista oman perheen jouluaatosta. Pukkikolmikko myöntää, että kotiväelle muutos voi olla iso asia.

Poissaolon hyväksymistä on helpottanut se, että pukkitoiminta kuuluu lippukunnan perinteisiin. Muutaman aaton työskentely on nuorille miehille lähes velvollisuus. Laurin pukkikeikat loppuivat oman lapsen syntyessä.

Vaikka aattoilta voi venyä pitkäksi, se ei tunnu raskaalta.

– Joulupukin tulo on monessa perheessä aaton huippuhetki. Saan elää sen huipennuksen monta kertaa illan aikana. Kyllä se vaikuttaa omaan tunnelmaan. Illan jälkeen on ylevöitynyt olo, toteaa Lauri.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2016.

Aiotko joulupukiksi? Muista nämä!

1. Aikatauluta

Suunnittelu on kaiken perusta. Pukin kyläpaikkojen pitäisi olla mahdollisimman lähellä toisiaan, jotta aikaa ei kulu turhaan edestakaisin ajamiseen. Reitti kannattaa ajaa läpi aatonaattona, ettei aattona tule vastaan yllättävää umpikujaa tai muuta hidastetta. Suunnistamisessa auttaa navigaattori. Sellaisen saa alle sadalla eurolla. Useimmille älypuhelimille on ilmaisia karttaohjelmia.

2. Panosta asuun

Parta ja nuttu kannattaa valita huolella. Lapset ovat tarkkasilmäisiä, eivätkä heikkolaatuisen parran kuminauhakiinnitykset jää huomaamatta. Myös aluspaidan ja housujen on oltava kuin pukin vaatekaapista. Hyvä pukin puku maksaa alle sata euroa.

Silmälasit on syytä käsitellä huurtumista estävällä aineella. Muuten rillit ovat sumeina jokaisessa kyläpaikassa.

3. Valmistaudu kunnolla

Muistilaput voivat pelastaa aattoillan. Jokaisen kyläpaikan tiedot kannattaa kirjata omalle pahvilapulleen, jolloin lasten nimet ja iät sekä vanhempien esittämät toiveet löytyvät näin helposti. Yhteyshenkilön puhelinnumero on syytä kirjoittaa ylös kaiken varalta. Sido laput narulla yhteen vierailujärjestyksessä.

Autoon on hyvä varata helposti syötävää evästä. Ei kuitenkaan suklaata, sillä se sotkee parran.

4. Sovi säännöt asiakkaan kanssa

Asiakkaiden toiveet vaihtelevat. Niitä kaikkia ei voi toteuttaa, ja se kannattaa kertoa etukäteen. Pukki ei esimerkiksi syö perheen kanssa tai jaa kaikkia lahjoja. Myös vierailun kesto on syytä selvittää. Kymmenen minuuttia on riittävä aika. Siinä ehtii laulaa, kertoa Korvatunturin kuulumiset ja kysellä lapsilta monenlaista. Ensimmäisten lahjojen jälkeen lasten mielenkiinto pukkiin lopahtaa. Silloin on hyvä lähteä.

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.