Seat Leon X-Perience on valepukuinen katumaasturi.

Katumaastureita on arvosteltu – osin aiheetta – epäekologisiksi polttoainesyöpöiksi, jotka eivät mahdu edes parkkiruutuihin. Nelivetoinen ja maavaraltaan korotettu Seat Leon tarjoaa katumaasturin hyvät puolet farmariauton kuorissa.

Tilat

Seat Leon -farmari on sutjakka auto. X-Perience-versio on muuten samanlainen, mutta lokasuojissa on muhkeat muoviset pullistukset. Toisten mielestä ne tuovat autoon sopivasti maasturimaista ulkonäköä, mutta tuo on makuasia.

Edessä on mainiot tilat. Ratti ja penkki säätyvät reilusti joka suuntaan, joten ajoasennon saa mieleisekseen. Penkki on kovan sorttinen, eikä välttämättä kaikkia miellytä. Nahkaverhoiltu ohjauspyörä taas on erinomaisen hyvin muotoiltu.

Kojelauta on selkeä. Suurinta osaa eri toiminnoista ohjataan ison kosketusnäytön kautta. Ilmastoinnille on omat nappulansa kuten pitääkin. 

Takapenkin istuinosa on niin tasaiseksi muotoiltu, että keskipaikallakin voi matkustaa. Jalkatilaa on etenekin reunapaikoilla yllättävän paljon. 190-senttisen kuljettajan taakse mahtuu hyvin samanmittainen matkustaja. Ensimmäisenä takapenkillä loppuu hartiatila, jos sinne sovittautuu kolme isoa aikuista.

Tavaratila on laakea, mutta näkösuojan alle jäävä tila ei ole kovin korkea. Jos näkösuojan poistaa, tila kasvaa korkeutta, mutta viisto takaluukku kaventaa tilaa yläreunasta. Menevästä ulkonäöstä maksetaan siis hiukan pienempänä kuljetustilana. Tavaratilaa saa laajennettua takapenkin selkänojan kippaamalla. Näin syntyvä n tilan pohja on tasainen.

Koska koeajetussa autossa ei ollut varapyörää, oli tavaratilan pohjan alla todella iso ylimääräinen säilytystila, jonne sopii iso määrä pienempiä nyssäköitä.

Takapuskuri on melko pitkä. Housunlahkeet kuraantuvat helposti, kun takakontista kurottelee tavaroita.

Turvallisuus

Nykyaikainen nelivetojärjestelmä lisää turvallisuutta huonoissa olosuhteissa - etenkin, kun siihen on yhdistetty ajonvakautusjärjestelmä kuten Leonissa on tehty. Auto ohjaaminen on vakaata ja johdonmukaista, vaikka taivaalta sataisi räntää ja kiukkuisia kissoja. Mikään tekniikka ei silti pelasta, jos ajonopeus on liian suuri keliin tien kuntoon nähden.

Hädän hetkellä matkustajia suojaa kaikkiaan seitsemän turvatyynyä. Kaikilla istumapaikoilla on kolmipisteturvavyöt. Lisäksi takapenkin reunapaikoilla on Isofix-kiinnikeet turvaistuimille.

Kuljettajalla on muuten hyvä näkyvyys, mutta sivupeilien muotoilussa ulkonäkö on ollut turvallisuutta tärkeämpää. Peilit kapenevat ulkoreunansa alaosasta. Sen takia viereisellä kaistalla ajavaa autoa ei välttämättä peilistä näy. Kuskin onkin parempi varmuuden vuoksi tähyillä olkansa yli ennen kaistanvaihtoa.

Koeajetussa autossa oli parkkitutkat edessä ja takana. Niiden ansiosta voi välttyä harmillisilta pikkukolhuilta, joiden korjaaminen tulee aina kalliiksi.

Monta kertaa pienet asiat voivat vaikuttaa paljonkin turvallisuuteen. Seatin nopeusmittarissa on harvempi asteikko taajamanopeuksissa. Sen ansiosta ajonopeus on helpompi sovittaa oikeaksi. Maantienopeuksissa asteikko on tiuhempi.

Talous

Leonin pahimmat kilpailijat löytyvät Seatiakin valmistavan Volkswagen-konsernin sisältä. Skodan, Audin ja Volkkarin ”piilomaastureihin” verrattuna X-Perience on edullinen. Etenkin, kun auton varusteluun kuuluu kokolailla kaikki mahdollinen.

Neliveto lisää väistämättä kulutusta. Virallinen kulutustieto on vain 4,7 litraa sadalla, mutta koeajon aikana dieseliä kului pari litraa enemmän.

X-Periencen kaltaisen erikoismallin voi olettaa olevan haluttu auto myös käytettynä. Auton jälleenmyyntiarvo säilynee siis hyvin.

Tekniikka

Koeajetussa autossa oli 1,6-litrainen dieselmoottori, joka on oikein hyvä valinta suomalaisille maanteille. Siinä on riittävästi ytyä auton kuljettamiseen, mutta polttoainekulut pysyvät kohtuullisina. Kiihtyvyys ei kuitenkaan huimaa päätä, joten kiireisemmän kuskin kannattaa harkita kaksilitraisella moottorilla varustetun auton hankkimista. Moottoreiden tehoero on 40 hevosvoimaa (110 ja 150 hv), ja tehokkaampi versio maksaa 2000 euroa enemmän. Oikein hätäisille on tarjolla 180-hevosvoimaiset diesel- ja bensaversiot. Samoja moottoreita käytetään myös aiemmin testaamassamme Volkswagen Passatissa.

X-Perience-malli on kauniilla kesäkelillä etuvetoinen, kuten suurin osa nykyautoista. Kun auto huomaa eturenkaiden lipsuvan, alkaa voimaa siirtyä myös takapyörille. Nelivetoinen auto etenee vakaammin huonoissakin olosuhteissa, eikä luminen mökkitiekään pysäytä etenemistä.

Autossa on tavallista farmari-Leonia kolmisen senttiä suurempi maavara. 17 senttiä ei ole maasturiluokkaa, mutta yhtä kaikki, autolla pääsee pahempiin paikkoihin kuin monella tavallisella henkilöautolla.

Seat Leon X-Perience 1.6 TDI 110 hv 4Drive X-Perience

LUKUJEN VALOSSA

Mitat (mm): pituus 4543, leveys 1816, korkeus 1481 , akseliväli 2630, raideleveys edessä 1547, takana 1510, maavara 172. Kääntöympyrä 10,2 m.
Painot (kg): omamassa 1472, kantavuus 538, perävaunu jarruin 1700 ja jarruitta 730.
Tavaratila (l): 587, laajennettuna 1470.
Moottori: iskutilavuus 1598 cm³, teho 81 kW (110 hv)/3200–4000 r/min, vääntö 250 Nm/1500–3000 r/min.
Kiihtyvyys: 0–100 km/h 11,6 sekuntia, huippunopeus 187 km/h.
Kulutus: 4,7 l/100 km, diesel.
Hiilidioksidipäästöt: 122 g/km.
Hinta: 30 269 euroa (lisävarustein 31 611 e).

ARVIO

Seat Leon X-Perience yhdistää farmariauton ja katumaasturin parhaita puolia. Lopputulos on valtaosin oikein onnistunut. Neliveto ja korotettu maavara auttavat selviämään hankalammastakin mökkitiestä. 

PLUSSAT

Moottorin ominaisuudet
Edullinen kilpailijoihin verrattuna

MIINUKSET

Kytkinpolkimen käyttö vaatii totuttelua
Muotoilu mennyt osin käytännöllisyyden edelle

Onpa hieno kirjasyksy! Kotimainen kärkikaarti on pistänyt parastaan, ja etenkin historian ystävillä on mistä valita. Valitsimme syksyn parhaat kotimaiset romaanit.

Näin hänestä tuli Minna Canth



”Kirja on kulttuuriteko.”

Tämä kirja on kulttuuriteko. Pakko tunnustaa, että Minna Canth oli minulle historiallinen hahmo, josta en googlaamatta olisi osannut kertoa paljoakaan. Minna Rytisalo on tehnyt huolellisen taustatyön ja antanut itselleen luvan kuvitella ne paikoin suuretkin aukot, joita Canthin tarinassa on. Lopputuloksena on ehjä ja kiinnostava kuvaus siitä, millaisista lähtökohdista Suomen ensimmäinen sanomalehtinainen, näytelmäkirjailija ja kulttuurivaikuttaja kasvoi.

Romaani sijoittuu Jyväskylään, jonne kuopiolaisen kauppiaan tytär Minna Johnson muutti kouluttautuakseen kansakoulun opettajaksi ensimmäisten naisten joukossa. Koulu jäi kesken, kun Minna avioitui koulussa lehtorina työskennelleen Ferdinand Canthin kanssa.

Edistyksellinen puoliso mahdollisti vaimonsa kasvun siksi joka hänestä tuli, ja kirjasta kasvaakin sydämeenkäypä rakkaustarina. – Elina Salo

Minna Rytisalo: Rouva C. Otava.

Kukin roolinsa mukaan


Lasitehtaan ympärille kasvanut kylä 1940- ja 50-lukujen taitteessa. Vanhaa kotitaloaan asuvat aikuiset sisarukset Jussi, Helmi ja Raili. Kolme päivää. Siinä ainekset, joista Tommi Kinnunen rakentaa hienoilla valotuksilla ehjän ajankuvan.

Kaikki kolme sisarusta ovat läsnä läpi kirjan, mutta näkökulma on yhden kerrallaan. Kirjan ensimmäinen kolmannes vietetään Jussin matkassa. Henkisesti jälkeenjäänyt mies tekee hanttihommia lasitehtaalla ja esittelee lukijalle paikat ja ihmiset tarkkojen havaintojensa kautta. Helmin osuuden teemaksi nousevat menetys ja yhteisön joustamattomat roolit. Lopuksi Railin kanssa nähdään, millaista on, kun ei taivu rooliinsa.

Kirjan rakenne on mestarillinen, ja loppuun päästyään tietää yhtä ja toista myös lasinpuhalluksesta – senkin, mitä on pintti.  Elina Salo

Tommi Kinnunen: Pintti. WSOY.

Ystävyyttä Kreetan rinteillä



”Olisin halunnut tietää, mitä sitten tapahtui. Se on hyvän kirjan merkki.”

Anja Snellman tarjoilee Kreetan lukijalle kaikilla aisteilla. Tarvitseeko saarelle enää lainkaan matkustaa?

Tarina kertoo kahden naisten ystävyydestä. Yhdeksänkymppinen Agave pelastaa vuorenrinteeltä vahingoittuneen kolmikymppisen Monikan ja vie tämän kotiinsa, kylään, jossa hän ainoana ihmisenä asuu. Luottamus rakentuu hitaasti, mutta vähitellen salaisuudet aukeavat ja maailmat kohtaavat.

Anja Snellman kirjoittaa aiempaa selkeämmin ja rauhallisemmin, ilman pakonomaista adjektiivivyörytystä. Aineksia on silti himpun verran liikaa: esimerkiksi Kreetan matkailumainostekstit ovat turhia, vaikka Monika opas onkin. Mutta viihdyin – ja olisin halunnut tietää, mitä sitten tapahtui. Se on hyvän kirjan merkki.  Sinikka Klemettilä

Anja Snellman: Kaikkien toiveiden kylä. WSOY.

Päivä nykyelämää



”Jos lukisin vain yhden kirjan, se olisi tämä.”

Jos lukisin tänä syksynä vain yhden kirjan, se olisi tämä.

Jari Tervo kirjoittaa yhdenpäivänromaanissaan juuri tästä hetkestä ja ajasta, sekavasta maailmastamme kymmenien ihmisten äänellä niin, että äänet muuttuvat vahvoiksi mielikuviksi ja tunteiksi. Ne todella heräävät eloon. Oman näkökulmansa kokonaisuuteen antavat niin rasistit, vanhukset, suvakit kuin erilaiset heittiöt.

Tervo ei moralisoi henkilöidensä äänellä kuin ehkä hiukan, ja taittaa kritiikkinsä aina huumoriksi. Lauseet ovat teräviä, tilanteet absurdeja ja ihmiset Tervon alkupään tuotannosta tutulla tavalla kaikessa julmuudessaankin jotenkin rakastettavan rosoisia. Maailma henkilöiden ympärilläei sitä ole. Se on kovin julma ja keskeneräinen. – Irina Björkman

Jari Tervo: Aamen. Otava.

Lue myös: 


Rakkauden jälkeen suru

”Teksti pitää otteessaan viimeisille sivuille saakka.”

Mies asuu Helsingissä yksin, nainen Pietarissa kouluikäisen tyttärensä kanssa. Yhdessä he ovat muutamia päiviä kerrallaan, lomareissuilla vähän pidempään. Muulloin kulkevat sähköpostiviestit, pitkät ja kaipaavat.

Toimittaja Svetlana Aksjonovan ja kirjailija Hannu Mäkelän seurustelu alkoi varovasti. Mäkelällä oli takanaan neljä rikkoutunutta liittoa ja hän mietti: Kestääkö tämä? Mutta Svetan kanssa on hyvä. Mäkelä rakastuu naisen vilpittömyyteen ja tuntee itsensä tämän seurassa vähän paremmaksi ihmiseksi. Suunnitelmissa on yhteenmuutto sitten kun Svetan tytär lähtee opiskelemaan, mutta aika loppuu kesken. Mäkelää 20 vuotta nuorempi Sveta kuolee sairauskohtaukseen.

Valo on tarina rakkaudesta ja surusta. Mäkelä käy läpi satoja sähköpostiviestejä, elää rakkaustarinaa uudelleen ja suree. Iän tuoman kokemuksen voimalla hän osaa arvostaa Svetaansa, valoaan. Vaikka kirjaa aloittaessa tietää sen surullisen lopun, teksti pitää otteessaan viimeisille sivuille saakka, niin liikuttavasti Mäkelä kirjoittaa pakahduttavasta kaipuustaan. – Marja-Liisa Husso

Hannu Mäkelä: Valo. Kirjapaja.

Vuosi 1918 lapsen silmin


Tuottelias Jari Järvelä eläytyy taidokkaasti lapsen maailmaan, sen mielikuvituksellisiin oikkuihin, epäloogisuuksiin ja pelkoihin. Kosken kahta puolta kertoo seitsenvuotiaan Jarin kahdesta kesäpäivästä vuonna 1977. Toisen hän viettää punaisen Aino-mummon, toisen valkoisen Sofia-mummon luona. Molempien kokemat sisällissodan kauhut Järvelä kirjoittaa auki viiltävän toteavasti mutta silti armottoman koskettavasti juuri lapsen silmin nähtynä.

Romaani on fiktiota, mutta perustuu Järvelän suvun tositarinoihin. Kirjan lopussa aikuinen Jari saa toisiaan karsastaneet mummot viimein samaan pihakeinuun. Se on jonkinlainen sovituksen alku. – Hannu Nieminen

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta. Tammi.

Marskin viimeinen unelma

”Oranen kuljettaa lukijan marsalkan pään sisään.”

Marraskuu 1945. Suomen tasavallan presidentti, 78-vuotiasmarsalkka Mannerheim, on pahasti sairas ja Portugalissa, suojassa jäätävältä talvelta ja sotasyyllisyysoikeudenkäynneiltä. On aikaa ajatella elettyä elämää, julkista ja yksityistä. Sitä, minkä kohtalo toi eteen, ja sitä, mihin itse saattoi vaikuttaa. Tekikö hän tarpeeksi Suomen hyväksi? Entä perheensä ja rakkauden eteen?

Mannerheimin vaiheisiin tiiviisti paneutunut Raija Oranen kuljettaa lukijan marsalkan pään sisään. Kaipaamaan, katumaan ja toivomaan. Vanhan miehen haaveet ovat ihmisen kokoisia: kestäisipä oikkuileva vatsa vielä herkullisen aterian,saisipa voimaa nousta uskollisen ratsun selkään. Olisipa elämässä vielä rakkautta. – Pia Hyvönen

Raija Oranen: Marsalkan ruusu. Otava.

Ironinen idylli



”Kuolema saa Ollikaisen käsittelyssä ihmeellisen kauneuden auran.”

Esikoisromaanistaan Nälkävuosi palkittu Aki Ollikainen kirjoittaa kaunista tekstiä. Niin oikeastaan pitääkin, sillä kirjan nimi Pastoraali tarkoittaa paimenidylliä. Luonto enteineen on siinä keskeinen, ja lammaslaumakin on mukana, mutta tapahtumien osalta itäsuomalaisen muuttotappiokunnan syrjäkylälle sijoittuva tarina asettuu ironiseen valoon. Silti kaksi kuolemaa, muistisairaan vanhuksen toilailut ja suden teurastamat lampaat saavat Ollikainen käsittelyssä ihmeellisen kauneuden auran. Sitä kautta kirja kertoo symbolisesta olotilasta, jossa ihminen on yhtä luonnon kanssa, yhtä hauras ja katoavainen. – Hannu Nieminen

Aki Ollikainen: Pastoraali. Siltala.

Hengen ja aineen perintö



”Romaani kuvaa oivallisesti, miten läheisilläkin ihmisillä voi olla virheellinen käsitys omasta ja toisen paikasta perheessä.”

Tarinasta paistaa, että Jarkko Tontti on toiselta ammatiltaan juristi. Teksti vastaa vaihe vaiheelta kysymykseen, miten hoitaa viralliset asiat omaisen kuoleman jälkeen. Se ei kuitenkaan tarkoita paperinmakua, sillä kahden sisaruksen välinen nokittelu äidin henkistä ja aineellista perintöä jaettaessa pitää loppuun asti otteessaan. Vanhat kaunat ja salaisuudet purskahtavat esiin. Vuorottelevin monologein etenevä romaani kuvaa oivallisesti, miten läheisilläkin ihmisillä voi olla aikuisuuteen asti virheellinen käsitys omasta ja toisen paikasta perheessä ja suhteesta vanhempiin. Kuten nykyproosa usein, myös Perintö poimii jännitteitä ja lukijaa jallittavia koukkuja dekkarikirjallisuuden työkalupakista. Siitä joko pitää tai ei. – Hannu Nieminen

Jarkko Tontti: Perintö. Otava.

Taivu tai kuole

”Lipponen kuvaa pätevästi pelon ja kauhun leimaavaa arkea.”

Päivi Lipposen historiallisen romaanin teema on ajankohtainen ja tärkeä: miten tavalliset ihmiset suistuvat ihmisarvoja polkevan hallinnon mahdollistajiksi Euroopassa 1917–45. Voivatko he muuta, kun toisessa vaakakupissa oli aina kuolema?

Lipponen kuvaa pätevästi henkilöiden pelon ja kauhun leimaavaa arkea, samoin kuin sodanjohdon kylmää hurmosta. Tarinat sinänsä ovat tutunkuuloisia, ja pieni oppikirjamaisuus paikoin häiritsee, mutta jännitteen luomisen Lipponen osaa.

Faktafiktion käsitteen hän voisi kyllä unohtaa. Romaani on sika, joka syö kaiken. Lähdeluettelo riittää sen vatsalaukun sisällön erittelyksi.  – Sinikka Klemettilä

Päivi Lipponen: Ihmisyyden vuoksi. WSOY.

Oletko jo lukenut viime syksyn kiinnostavimmat kirjat?

Sata vuotta sitten suomalaiset puhuivat toisilleen sentraalisantrojen avulla. Nyt liittymiä on kymmenen miljoonaa.

Merikapteeni Frans Nordfors perusti Turkuun Suomen ensimmäisen puhelinlaitoksen vuonna 1881. Siitä alkoi aiempaa huimasti nopeampi yhteydenpito.

Puhelinverkko laajeni verkalleen. Aluksi puhelut yhdistettiin käsipelillä. Iltaisin ja viikonloppuisin sentraalisantrat olivat vapaalla. Ympäri vuorokauden pystyi soittamaan vasta automaatti­keskusten myötä 1950-luvulla, jos paikallisella puhelinyhdistyksellä ei ollut ollut aiemmin yö­päivystystä.

Helsingissä puhelintiheys henkeä kohden oli vielä 1980-luvulla tuplaten suurempi kuin muualla maassa. Suurimmillaan lankapuhelimien määrä oli 1990-luvun lopussa, jolloin se hipoi jo kolmea miljoonaa.

Matkapuhelimella pystyi soittamaan jo vuonna 1971, kun autoradiopuhelinverkko ARP avattiin. Suosio tukki linjat, mutta silti se oli pienen piirin palvelu. Koko kansan huvia kännykkäpuheluista tuli vasta NMT- ja GSM-verkkojen myötä. Nykyään matkapuhelinliittymiä on lähes kymmenen miljoonaa.

Muistatko nämä suosikkipuhelimet?

Telettrofonoa

Italialaisen Antonio Meuccin vuonna 1854 suunnittelemaa telettrofonoa pidetään yhtenä maailman ensimmäisistä puhelinlaitteista. 


 


Suomen ensimmäinen

Metallitehtailija Johan Nissinen veti Helsingissä tontilleen Suomen ensimmäisen puhelinlinjan vuonna 1877 ja aloitti Bell-puhelimien myynnin.


 


Luuranko

Vuonna 1892 esitelty Ericsson AC 111 oli ensimmäinen hittipuhelin. Se sai lempinimekseen ”luuranko”.


 


Cobra

Ericofon-puhelin, ”Cobra”, vuodelta 1956 on muotoiluklassikko, jota valmistettiin vuosikymmenien ajan.


 


Dialog

Vuonna 1960 alettiin valmistaa Ericsson Dialogia. Sellainen on kököttänyt liki jokaisen kodin puhelinpöydällä, ja mallia myytiin miljoonittain.


 


Kekkosen puhelin

Helsingin Puhelinyhdistys rakensi vuonna 1973 presidentti Kekkoselle puhelimen, jossa olivat kaikki ajan herkut.


 


Menestyjän valinta

NMT-matkapuhelinverkko avattiin vuonna 1981. 14 500 markkaa maksava ja 5 kiloa painava Mobira Talkman oli menestyjän merkki.


 


Cityman

Vuonna 1987 kehittyneempi NMT 900 -verkko toi mukanaan sirommat puhelimet. Mobira Cityman painoi vain 790 grammaa ja maksoi 24 000 markkaa.


 


Tekstarit tulevat

Vuonna 1991 GSM-verkko toi mukanaan tekstiviestit. Suomalaiset lähettivät niitä enimmillään melkein kolme miljardia vuodessa. Nokia 1011 oli ensimmäinen suurelle yleisölle tarkoitettu GSM-puhelin. 



Banaani

Liukukannella varustettua ”Banaani”, Nokia 8110, oli vuoden 1996 hittituote. Banskua alettiin valmistaa uudelleen viime vuonna.


 


Suomen yleisin

Nokia 3310 oli Suomen yleisin puhelin. 2000-luvun alkuvuosina lähes 90 prosenttia Suomen kännyköistä oli nokialaisia.


 


Mullistaja

iPhonen myynti Suomessa alkoi vuonna 2008. Kosketusnäytöllä varustettu puhelin mullisti älypuhelinmaailman.


 


Top 3 kännykät

Kaikkien aikojen myydyimmät matkapuhelimet tulevat Suomesta

3210

Vuonna 1999 esitelty Nokia 3210 löysi yli 150 miljoonaa ostajaa.


 


1110

Nokia 1110 ilmestyi 2005. Sitä myytiin 250 miljoonaa kappaletta.


 

1100

Nokia 1100 ilmestyi vuonna 2003 ja myi yli 250 miljoonaa kappaletta.


 

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 11/2018.

Lue myös: