Tökkiikö vauhti hiihtoladulla? Lue Etelä-Korean olympialaisiin osallistuvan hiihtäjä Kerttu Niskasen vinkit oikeaoppiseen hiihtoasentoon.

Kerttu Niskanen, 28, on oululaissyntyinen hiihdon kaksinkertainen olympiahopeamitalisti. Vaikka Kerttu ei juuri ehdi hiihdellä kuntohiihtäjien kanssa, hänellä on selvä mielikuva suomalaisten hiihtotaidosta.

Hyvä uutinen on, että Kertun mielestä kuntohiihtäjillä on usein yllättävän hyvä rytmi. Siitä on hänen mielestään hyvä jatkaa.

– Tekniikka kehittyy ennen kaikkea hiihtämällä, mutta omaa hiihtoa on välillä hyvä arvioida ja tarkistaa, pala palalta. Pääasia on kuitenkin, että hiihto on kivaa, Kerttu toteaa.

Kerttu Niskanen. Kuvaaja:  Jussi-Pekka Reponen / Sanoma-arkisto. Kuva vuodelta 2015.
Kerttu Niskanen. Kuvaaja: Jussi-Pekka Reponen / Sanoma-arkisto. Kuva vuodelta 2015.

1. Mitkä ovat kuntohiihtäjien yleisimpiä tekniikkavirheitä?

Painopiste jää helposti taakse. Kun asento on liian pysty, työntö jää tasatyönnössä heikoksi. Pysty-asento on yleinen virhe myös vuorohiihdossa kahden suksen liu'ussa.

2. Miten liian pystystä asennosta pääsisi eroon?

Suksi liukuu paremmin ja sitä on helpompi hallita, kun uskaltautuu hiihtäessä nojaamaan eteen. Asentoa kannattaa pyrkiä rohkeasti muuttamaan, eron huomaa nopeasti.

Perinteisellä tyylillä etupainotteinen asento auttaa siihen, että hiihtäjä pääsee liu'un päälle ja saa suksen pitämään. Edessä oleva paino auttaa myös vuorohiihdossa kahden suksen liu'un korjaamiseen. Vuorohiihdossa tosin kannattaa myös opetella pysymään yhden suksen varassa, liu'un päällä. Tehokas ja terävä päkiäponnistus auttaa nostamaan lantion ylös. Tasatyönnössä on hyvä opetella käyttämään keskivartaloa. Siinä liian pystyä hiihtoasentoa voi välttää, kun tuo sauvat lumeen pienessä kulmassa.

3. Usein käsivarret ja olkapäät väsyvät perinteistä hiihtäessä. Miten sen voisi estää?

Hartiat on yritettävä pitää rentoina. Se helpottuu, kun opettelee käyttämään keskivartaloa kunnolla työntäessä. Keskivartalon voima löytyy, kun nojaa rohkeasti eteenpäin ja painaa sauvaa alas ylävartalon painoa apuna käyttäen.

4. Liukua ei tunnu löytyvän voitelunkaan jälkeen. Miten potkuun saisi lisää liukua?

On tehtävä töitä päkiällä. Päkiä tulee potkaista tehokkaasti ja terävästi latuun. Myös tasapaino vaikuttaa potkun voimakkuuteen.

5. Entä jos tasapaino on kadoksissa?

Tasapaino kehittyy harjoittamalla painonsiirtoa jalalta toiselle. Ensin voi kokeilla yhdellä suksella seisomista paikallaan, ja kun se sujuu, voi siirtyä laskemaan pieniä mäkiä paino vain yhdellä jalalla. Kun tasapaino kehittyy ja varmuutta laskemiseen alkaa löytyä, voi kokeilla isompia mäkiä.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 2/2017.

Tilitoimistoyrittäjä Tarja Reponen, 56, on kokeillut kaikenlaisia lajeja. Sup-lautailusta Tarja löysi hyvää vastapainoa istumatyölle.

"Liikunta on ollut minulle henkireikä nuoresta pitäen. Olen ehtinyt harrastaa lentopalloa, pesäpalloa, juoksua eri muodoissaan, melontaa, purjelautailua, uintia ja pyöräilyä. Nyt toinen polveni on sen verran huonossa kunnossa, että olen joutunut luopumaan juoksusta.

Kokeilen mielelläni uusia lajeja, mutta hurjimmat lajit jätän suosiolla muille.

Liikunta on paras keino karistaa työstressit. Sup-lautailussa ihastuin heti siihen, että se on täydellinen vastapaino istumatyölleni.

Mökkirantasuppailija oppii nopeasti

Olen melonut aiemmin kanootilla, mutta sup-lauta eroaa siitä aika lailla. Seisaaltaan melominen vaatii enemmän tasapainoa kuin istualtaan melominen. Tosin jos hankkii leveän sup-laudan, se on hyvin vakaa ja siltä on vaikea pudota.

Lautailua aloittaessa tasapainon etsimiseen menee jonkin aikaa, ja jännitys tuntuu etenkin jaloissa. Kun jännitys karisee, lautailu alkaa sujua. Mökkirantasuppailija oppii tarvittavan tekniikan nopeasti.

Kokeilin lautaa ensimmäistä kertaa, kun asiakkaani tarjosi sellaista lainaan. Nyt perheessämme on jo kolme lautaa.

"Alussa tasapainon etsimiseen menee aikaa."

Jos laudalla haluaa tehdä nopeita käännöksiä tai muita temppuja, ne vaativat luonnollisesti harjoittelua. Minulle riittää rauhallinen suppailu tyynellä järvellä, mutta tyttäreni on innokas suppailemaan myös vaativammissa olosuhteissa.

Meillä on mökki Parikkalan Pyhäjärvellä. Suppailen lähinnä siellä. Kausi kestää toukokuusta syyskuulle, mutta tänä kesänä aloittaminen venyi kesäkuulle, sillä toukokuun mökkireissulla satoi vielä rakeita.

Suppailu on auttanut istumatyötä tekevää Tarjaa.
Suppailu on auttanut istumatyötä tekevää Tarjaa.

Jumiutunet hartiat kiittävät

Kauniina kesäpäivänä laudan päällä voi viihtyä oikeastaan niin pitkään kuin kestää aurinkoa. Suppailen mielelläni myös pilvisinä päivinä, kunhan ei tuule liikaa. Suppailumatkani ovat maksimissaan muutamia kilometrejä.

Sup-lautaa melotaan vuorotellen kummaltakin puolelta, mikä tekee hyvää jumiutuneille hartioille ja selkälihaksille. Seisaaltaan meloessa pitää säilyttää hyvä ryhti. Olen kokeillut myös ohjattua sup-lautavoimistelua, joka muistuttaa pilatesta ja kehittää notkeutta ja tasapainoa.

Ilmatäytteinen sup-lauta on helppo kuljetettava, sillä se kulkee selkärepussa. Kannattaa kokeilla erilaisia vuokralautoja ennen kuin lähtee ostoksille. Oma leveä lautani maksoi parisen tonnia.

Uskallan suositella suppailua ikäisilleni ja vanhemmillekin. Eläkkeellä olevat mökkinaapurimme ovat testanneet innolla lautojamme, ja nykyään Pyhäjärvellä on jo muutama muukin lautailija."

Lue myös: Kiinnostaako sup-lauta? Näillä vinkeillä pääset alkuun

Tarjan vinkit suppailuun

  1. Erityisvaatetusta ei tarvita, jos suppailee Lämpimissä vesissä. tavalliset, sään mukaiset urheiluvaattet riittävät.
  2. SUP-lautoja valmistetaan moneen käyttötarkoitukseen. Niin sanotut all round -laudat soveltuvat kaikenikäisille.
  3. Alussa tasapaino ja melonta vaativat keskittymistä, joten ensituntumaa melontaan voi ottaa myös polviltaan.
Kasa kiviä? Ei, vaan pronssikautinen hautarykelmä Helsingin Herttoniemessä. – Sen kunnossapito on nyt meidän arkeologian harrastajien vastuulla, Marja-Leena Laulaja kertoo.
Kasa kiviä? Ei, vaan pronssikautinen hautarykelmä Helsingin Herttoniemessä. – Sen kunnossapito on nyt meidän arkeologian harrastajien vastuulla, Marja-Leena Laulaja kertoo.

Marja-Leena Laulaja, 71, viettää kesänsä hiekkakuopalla. Kivikautiset asuinpaikat ovat veden äärellä, joten usein päivä päättyy uintireissuun.

"Olen aina rakastanut palapelejä. 80-luvun lopussa katselin siskoni kanssa Roomassa Forum Romanumilla, kun arkeologit yhdistelivät toisiinsa pylväiden ja reliefien palasia. Sormeni alkoivat syyhytä. Tokaisin siskolleni, että minusta tulee isona arkeologi. Kymmenen vuoden päästä istuin hiekkakuopassa Espoossa kaivamassa esiin kivikautista asuinpaikkaa.

Aluksi otin arkeologian vakavasti. Opiskelin sitä avoimessa yliopistossa ja pyrin yliopistoon. Sitten oivalsin, että minun on parempi tehdä työtä insinöörinä ja kehittyä siinä sivussa loistavaksi arkeologian harrastajaksi. Nyt kaivauksilla käynti on kuin hyvän romaanin lukemista. Aina kesän jälkeen minua jää vaivaamaan kesken jäänyt tarina.

Kaivaukset vaativat hyvää selkää ja polvia, koska haromme hiekkaa kaivauslastalla ja leikkaamme juuria saksilla monta tuntia kerrallaan. Sitten on vielä jaksettava kantaa ämpäriin lapioitu hiekka seulottavaksi. Tärkeintä tietysti on, että kaivaja pääsee kaivukuopasta ylös.

"Minusta on ihanaa työskennellä omalla kaivupaikalla hitaasti ja meditatiivisesti."

Me harrastajat olemme arkeologien ilmaista työvoimaa, mutta kukaan ei pakota meitä työhön. Taukoja voi pitää niin paljon kuin haluaa. Ensimmäisinä päivinä lähden parin tunnin välein kävelylle. Kolmas päivä on vaikein, sen jälkeen työ alkaa tuntua helpolta. Olen kaivauksilla aina viikon kerrallaan, sillä diabetesta sairastava kissani tarvitsee viikon välein piikkinsä, jota se ei anna kenenkään muun pistää.

Olen 20 vuoden ajan kaivanut vain kivikautisilla kaivupaikoilla. Kivikaudella ihmiset asuivat yleensä eteläpuolen korkeilla hiekkaisilla rinteillä lähellä vettä. Kaivupaikkaa peittää korkeintaan turvekerros, ja sen jälkeen käsiteltävänä on siistiä, hienoa hiekkaa. Päivän päätteeksi pääsee usein uimaan mereen tai virtaavaan jokeen. Keskiajan esiin kaivaminen on raskaampaa puuhaa. Löytöjä on enemmän, mutta maaperä on täynnä kovia sattumia.

Minusta on ihanaa työskennellä omalla kaivupaikalla hitaasti ja meditatiivisesti. Löydöt tekevät kaivamisesta paljon raskaampaa, mutta myös jännittävämpää.

Kerran löysimme Virossa nuorakeraamisen hautapaikan, jossa oli ehjänä säilynyt ruukku. Kaivoimme paikalla iltaan asti, sillä halusimme saada ruukun kokonaan esille. Ruukun vierestä löysimme murusia, jotka myöhempi analyysi paljasti kymmenvuotiaan lapsen hammaskiilteeksi.

Pohjoismaisilla kaivauksilla ei kuitenkaan kannata leikkiä Indiana Jonesia. Meidän happamassa maaperässämme ei ole säilynyt mitään uskomattomia aarteita.

Marja-Leenan vinkit:

  1. Kaivaminen on sosiaalista, koska kuopalla istutaan kylki kyljessä. Erakko-luonteelle työ voi olla vaikeaa.
  2. Tietoa yleisökaivauksista löydät museoviraston ja harrastajayhdistysten sivuilta.
  3. Ota selvää kaivuoloista: onko paarmoja, hyttysiä, sadetta, auringonpaiste? Varaudu sään mukaan.