Sykkiikö runosuoni? Uskallatko lausumaan? Katso täältä flamencotanssija Jorma Nuotion esimerkki!

 

Kop, kop, kop-kop, kop, kymmenet nauloin isketyt flamencokengät lyövät tahtia, kun Jorma Nuotio valmistautuu lausumaan runoa Tampereen flamencosalilla. Esitys on videolla tämän jutun lopussa.

Runo Flamencon ihme on Jorman omaa tuotantoa. Hän esitti sen myös Tampereen Flamencofestivaaleilla heinäkuussa.

Rytmi ja tunne, siinä kaksi flamencon avainasiaa.

– Ja toisto, jotta monimutkaiset askelkuviot todella jäävät mieleen, Jorma Nuotio toteaa.

 Jorma ja hänen puolisonsa Marja ovat innokkaita flamencoharrastajia. Tanssikenkiä on kulutettu parketilla pian 20 vuotta.

– Flamenco tekee ryhdille ihmeitä. Tanssisaliin saapuu loskan painamia hartioita, mutta tunnin jälkeen ulos astelee suoraryhtisiä kunikaita ja kuningattaria, Jorma kertoo.

Tunteellisen flamencon sanoitukset kertovat yleensä vihasta, ilosta, surusta tai rakkaudesta. Runolliset laulut ovat inspiroineet myös Jormaa lausumaan.

Jorma Nuotio kertoo lisää flamencoharrastuksestaan ET-lehdessä 15/2016.

2698811

Onpa hieno kirjasyksy! Kotimainen kärkikaarti on pistänyt parastaan, ja etenkin historian ystävillä on mistä valita. Valitsimme syksyn parhaat kotimaiset romaanit.

Näin hänestä tuli Minna Canth



”Kirja on kulttuuriteko.”

Tämä kirja on kulttuuriteko. Pakko tunnustaa, että Minna Canth oli minulle historiallinen hahmo, josta en googlaamatta olisi osannut kertoa paljoakaan. Minna Rytisalo on tehnyt huolellisen taustatyön ja antanut itselleen luvan kuvitella ne paikoin suuretkin aukot, joita Canthin tarinassa on. Lopputuloksena on ehjä ja kiinnostava kuvaus siitä, millaisista lähtökohdista Suomen ensimmäinen sanomalehtinainen, näytelmäkirjailija ja kulttuurivaikuttaja kasvoi.

Romaani sijoittuu Jyväskylään, jonne kuopiolaisen kauppiaan tytär Minna Johnson muutti kouluttautuakseen kansakoulun opettajaksi ensimmäisten naisten joukossa. Koulu jäi kesken, kun Minna avioitui koulussa lehtorina työskennelleen Ferdinand Canthin kanssa.

Edistyksellinen puoliso mahdollisti vaimonsa kasvun siksi joka hänestä tuli, ja kirjasta kasvaakin sydämeenkäypä rakkaustarina. – Elina Salo

Minna Rytisalo: Rouva C. Otava.

Kukin roolinsa mukaan


Lasitehtaan ympärille kasvanut kylä 1940- ja 50-lukujen taitteessa. Vanhaa kotitaloaan asuvat aikuiset sisarukset Jussi, Helmi ja Raili. Kolme päivää. Siinä ainekset, joista Tommi Kinnunen rakentaa hienoilla valotuksilla ehjän ajankuvan.

Kaikki kolme sisarusta ovat läsnä läpi kirjan, mutta näkökulma on yhden kerrallaan. Kirjan ensimmäinen kolmannes vietetään Jussin matkassa. Henkisesti jälkeenjäänyt mies tekee hanttihommia lasitehtaalla ja esittelee lukijalle paikat ja ihmiset tarkkojen havaintojensa kautta. Helmin osuuden teemaksi nousevat menetys ja yhteisön joustamattomat roolit. Lopuksi Railin kanssa nähdään, millaista on, kun ei taivu rooliinsa.

Kirjan rakenne on mestarillinen, ja loppuun päästyään tietää yhtä ja toista myös lasinpuhalluksesta – senkin, mitä on pintti.  Elina Salo

Tommi Kinnunen: Pintti. WSOY.

Ystävyyttä Kreetan rinteillä



”Olisin halunnut tietää, mitä sitten tapahtui. Se on hyvän kirjan merkki.”

Anja Snellman tarjoilee Kreetan lukijalle kaikilla aisteilla. Tarvitseeko saarelle enää lainkaan matkustaa?

Tarina kertoo kahden naisten ystävyydestä. Yhdeksänkymppinen Agave pelastaa vuorenrinteeltä vahingoittuneen kolmikymppisen Monikan ja vie tämän kotiinsa, kylään, jossa hän ainoana ihmisenä asuu. Luottamus rakentuu hitaasti, mutta vähitellen salaisuudet aukeavat ja maailmat kohtaavat.

Anja Snellman kirjoittaa aiempaa selkeämmin ja rauhallisemmin, ilman pakonomaista adjektiivivyörytystä. Aineksia on silti himpun verran liikaa: esimerkiksi Kreetan matkailumainostekstit ovat turhia, vaikka Monika opas onkin. Mutta viihdyin – ja olisin halunnut tietää, mitä sitten tapahtui. Se on hyvän kirjan merkki.  Sinikka Klemettilä

Anja Snellman: Kaikkien toiveiden kylä. WSOY.

Päivä nykyelämää



”Jos lukisin vain yhden kirjan, se olisi tämä.”

Jos lukisin tänä syksynä vain yhden kirjan, se olisi tämä.

Jari Tervo kirjoittaa yhdenpäivänromaanissaan juuri tästä hetkestä ja ajasta, sekavasta maailmastamme kymmenien ihmisten äänellä niin, että äänet muuttuvat vahvoiksi mielikuviksi ja tunteiksi. Ne todella heräävät eloon. Oman näkökulmansa kokonaisuuteen antavat niin rasistit, vanhukset, suvakit kuin erilaiset heittiöt.

Tervo ei moralisoi henkilöidensä äänellä kuin ehkä hiukan, ja taittaa kritiikkinsä aina huumoriksi. Lauseet ovat teräviä, tilanteet absurdeja ja ihmiset Tervon alkupään tuotannosta tutulla tavalla kaikessa julmuudessaankin jotenkin rakastettavan rosoisia. Maailma henkilöiden ympärilläei sitä ole. Se on kovin julma ja keskeneräinen. – Irina Björkman

Jari Tervo: Aamen. Otava.

Lue myös: 


Rakkauden jälkeen suru

”Teksti pitää otteessaan viimeisille sivuille saakka.”

Mies asuu Helsingissä yksin, nainen Pietarissa kouluikäisen tyttärensä kanssa. Yhdessä he ovat muutamia päiviä kerrallaan, lomareissuilla vähän pidempään. Muulloin kulkevat sähköpostiviestit, pitkät ja kaipaavat.

Toimittaja Svetlana Aksjonovan ja kirjailija Hannu Mäkelän seurustelu alkoi varovasti. Mäkelällä oli takanaan neljä rikkoutunutta liittoa ja hän mietti: Kestääkö tämä? Mutta Svetan kanssa on hyvä. Mäkelä rakastuu naisen vilpittömyyteen ja tuntee itsensä tämän seurassa vähän paremmaksi ihmiseksi. Suunnitelmissa on yhteenmuutto sitten kun Svetan tytär lähtee opiskelemaan, mutta aika loppuu kesken. Mäkelää 20 vuotta nuorempi Sveta kuolee sairauskohtaukseen.

Valo on tarina rakkaudesta ja surusta. Mäkelä käy läpi satoja sähköpostiviestejä, elää rakkaustarinaa uudelleen ja suree. Iän tuoman kokemuksen voimalla hän osaa arvostaa Svetaansa, valoaan. Vaikka kirjaa aloittaessa tietää sen surullisen lopun, teksti pitää otteessaan viimeisille sivuille saakka, niin liikuttavasti Mäkelä kirjoittaa pakahduttavasta kaipuustaan. – Marja-Liisa Husso

Hannu Mäkelä: Valo. Kirjapaja.

Vuosi 1918 lapsen silmin


Tuottelias Jari Järvelä eläytyy taidokkaasti lapsen maailmaan, sen mielikuvituksellisiin oikkuihin, epäloogisuuksiin ja pelkoihin. Kosken kahta puolta kertoo seitsenvuotiaan Jarin kahdesta kesäpäivästä vuonna 1977. Toisen hän viettää punaisen Aino-mummon, toisen valkoisen Sofia-mummon luona. Molempien kokemat sisällissodan kauhut Järvelä kirjoittaa auki viiltävän toteavasti mutta silti armottoman koskettavasti juuri lapsen silmin nähtynä.

Romaani on fiktiota, mutta perustuu Järvelän suvun tositarinoihin. Kirjan lopussa aikuinen Jari saa toisiaan karsastaneet mummot viimein samaan pihakeinuun. Se on jonkinlainen sovituksen alku. – Hannu Nieminen

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta. Tammi.

Marskin viimeinen unelma

”Oranen kuljettaa lukijan marsalkan pään sisään.”

Marraskuu 1945. Suomen tasavallan presidentti, 78-vuotiasmarsalkka Mannerheim, on pahasti sairas ja Portugalissa, suojassa jäätävältä talvelta ja sotasyyllisyysoikeudenkäynneiltä. On aikaa ajatella elettyä elämää, julkista ja yksityistä. Sitä, minkä kohtalo toi eteen, ja sitä, mihin itse saattoi vaikuttaa. Tekikö hän tarpeeksi Suomen hyväksi? Entä perheensä ja rakkauden eteen?

Mannerheimin vaiheisiin tiiviisti paneutunut Raija Oranen kuljettaa lukijan marsalkan pään sisään. Kaipaamaan, katumaan ja toivomaan. Vanhan miehen haaveet ovat ihmisen kokoisia: kestäisipä oikkuileva vatsa vielä herkullisen aterian,saisipa voimaa nousta uskollisen ratsun selkään. Olisipa elämässä vielä rakkautta. – Pia Hyvönen

Raija Oranen: Marsalkan ruusu. Otava.

Ironinen idylli



”Kuolema saa Ollikaisen käsittelyssä ihmeellisen kauneuden auran.”

Esikoisromaanistaan Nälkävuosi palkittu Aki Ollikainen kirjoittaa kaunista tekstiä. Niin oikeastaan pitääkin, sillä kirjan nimi Pastoraali tarkoittaa paimenidylliä. Luonto enteineen on siinä keskeinen, ja lammaslaumakin on mukana, mutta tapahtumien osalta itäsuomalaisen muuttotappiokunnan syrjäkylälle sijoittuva tarina asettuu ironiseen valoon. Silti kaksi kuolemaa, muistisairaan vanhuksen toilailut ja suden teurastamat lampaat saavat Ollikainen käsittelyssä ihmeellisen kauneuden auran. Sitä kautta kirja kertoo symbolisesta olotilasta, jossa ihminen on yhtä luonnon kanssa, yhtä hauras ja katoavainen. – Hannu Nieminen

Aki Ollikainen: Pastoraali. Siltala.

Hengen ja aineen perintö



”Romaani kuvaa oivallisesti, miten läheisilläkin ihmisillä voi olla virheellinen käsitys omasta ja toisen paikasta perheessä.”

Tarinasta paistaa, että Jarkko Tontti on toiselta ammatiltaan juristi. Teksti vastaa vaihe vaiheelta kysymykseen, miten hoitaa viralliset asiat omaisen kuoleman jälkeen. Se ei kuitenkaan tarkoita paperinmakua, sillä kahden sisaruksen välinen nokittelu äidin henkistä ja aineellista perintöä jaettaessa pitää loppuun asti otteessaan. Vanhat kaunat ja salaisuudet purskahtavat esiin. Vuorottelevin monologein etenevä romaani kuvaa oivallisesti, miten läheisilläkin ihmisillä voi olla aikuisuuteen asti virheellinen käsitys omasta ja toisen paikasta perheessä ja suhteesta vanhempiin. Kuten nykyproosa usein, myös Perintö poimii jännitteitä ja lukijaa jallittavia koukkuja dekkarikirjallisuuden työkalupakista. Siitä joko pitää tai ei. – Hannu Nieminen

Jarkko Tontti: Perintö. Otava.

Taivu tai kuole

”Lipponen kuvaa pätevästi pelon ja kauhun leimaavaa arkea.”

Päivi Lipposen historiallisen romaanin teema on ajankohtainen ja tärkeä: miten tavalliset ihmiset suistuvat ihmisarvoja polkevan hallinnon mahdollistajiksi Euroopassa 1917–45. Voivatko he muuta, kun toisessa vaakakupissa oli aina kuolema?

Lipponen kuvaa pätevästi henkilöiden pelon ja kauhun leimaavaa arkea, samoin kuin sodanjohdon kylmää hurmosta. Tarinat sinänsä ovat tutunkuuloisia, ja pieni oppikirjamaisuus paikoin häiritsee, mutta jännitteen luomisen Lipponen osaa.

Faktafiktion käsitteen hän voisi kyllä unohtaa. Romaani on sika, joka syö kaiken. Lähdeluettelo riittää sen vatsalaukun sisällön erittelyksi.  – Sinikka Klemettilä

Päivi Lipponen: Ihmisyyden vuoksi. WSOY.

Oletko jo lukenut viime syksyn kiinnostavimmat kirjat?

Unelmakuvio. Tavallisesti Seija on yksi nostajista, mutta kuvaa varten hän pääsi huipulle.
Unelmakuvio. Tavallisesti Seija on yksi nostajista, mutta kuvaa varten hän pääsi huipulle.

Vauhdikas cheerleading tempaisi helsinkiläisen Seija Turusen, 59, pauloihinsa. Aikuisharrastajien ryhmässä ei tunneta yläikärajaa, yhteishenki kannattelee kaikkia.

Seija Turunen, 59:

”Tulin cheerleading-kuvioihin jo kauan ennen kuin aloitin oman harjoittelun. Olin useita vuosia tyttäreni joukkueen joukkuejohtajana. Seuramme kevät- ja jouluesityksissä ihastelin aina seuran aikuisryhmän Elephantsin eli Fanttien esityksiä. Neljä vuotta sitten päätin itsekin kokeilla lajia, kun muut joukkuejohtajat siihen kannustivat.

Fanttien jäsenyydelle ei ole yläikärajaa. Olemme 25–60-vuotiaita. On kivaa harrastaa yhdessä eri ikäisten kanssa.

”Hyvä yhteishenki on iso juttu.”

Treenaamisemme on tavoitteellista ja iloista. Huumori lentää ja kaikki tsemppaavat toisiaan. Joukkueharrastuksessa hyvä yhteishenki onkin iso juttu. Kaikki puhaltavat yhteen hiileen.

Harjoitukset kestävät noin kaksi tuntia. Aloitamme pienellä lämmittelyllä, sitten ryhdymme harjoittelemaan valmentajan suunnitteleman ohjelman mukaan.

Hikipäissä treenatessa kaikki stressi unohtuu. Joskus iltatreenin jälkeen kroppa käy niin kovilla kierroksilla, etten meinaa saada unta.

”Olen huomannut, että minussa on voimaa.”

Ryhmässä on nostajia, nostettavia ja spottereita, jotka turvaavat, etteivät nostettavat henkilöt pääse putoamaan. Minä olen yksi nostajista.

Nostossa tarvitaan paljon reisivoimaa. Myös käsien asennot on hallittava hyvin, sillä ohjelmien tahti on tosi nopea. Tykkään käyttää voimaa, kun olen huomannut, että minussa sitä on.

Huomaan kehittyneeni näinä vuosina. Käsilläseisonta menee jo, kärrynpyörää vielä harjoittelen.

Tämän syksyn kalenterissamme on seuran näytösesiintyminen. Keväällä lähdemme kilpailumatkalle jonnekin Eurooppaan.

Kisaohjelma kestää noin kaksi minuuttia. Siihen mahtuu tanssia, hyppyjä, kuperkeikkoja, kärrynpyöriä, käsiliikkeitä, nostoja ja kannustushuutoja suomeksi ja englanniksi. Musiikki on rytmikästä ja vauhdikasta.

”Onnistuneen suorituksen jälkeen halaamme ja hihkumme.”

Kilpailuissa on aika makea fiilis, kun pitkä treenikausi huipentuu. Kenraaliharjoituksissa vielä jännittää, mutta samalla nousee esiintymishalu.

Onnistuneen suorituksen jälkeen halaamme ja hihkumme koko joukkue. On hienoa tuntea, että on ylittänyt itsensä.

Olen aina kuntoillut. Käyn nyt kahden viikoittaisen cheerleading-harjoituksen lisäksi power stepissä ja kuntosalilla. Uusin ihastukseni on pilates.

Cheerleadingin aikuisryhmään pääsee mukaan vähäiselläkin liikuntataustalla. Aikaisempaa kokemusta ei tarvitse olla.”

Seija vinkkaa:

  1. Cheerleading sopii sinulle, joka haluat harrastaa yhdessä iloisin mielin ja tavoitteellisesti.
  2. Tärkein varuste on kengät, joiden pohjarakenne mahdollistaa pitävän otteen nostokuvioissa.
  3. Harjoitusmaksu ja kilpailulisenssi maksavat 600 euroa vuodessa. Lisäksi tulevat kisakulut.