Risto Elolle, 68, kansantanssi on harrastus, jossa yhdistyy liikkumisen riemu ja aidot ystävyyssuhteet.

"Innostukseni kansantanssiin lähti siitä, että kuljetin kahta tytärtämme Helsingissä Karjalatalolle kansantanssiharjoituksiin muutama vuosikymmen sitten. Me lastemme harjoituksia seuranneet vanhemmat istuksimme pitkään vain seinäruusuina, kunnes päätimme kokeilla lajia itse. Löysimme meille ohjaajan, ja homma lipesi nopeasti hanskasta. Melko pian matkasimme jo Irlantiin asti kansantanssifestareille.

Olen joskus miettinyt, miksi suomalainen kansantanssi viehättää minua niin paljon. Olen tullut siihen tulokseen, että pidän joukkuelajeista - sellainenhan kansantanssikin pohjimmiltaan on. Tehdään yhdessä, saavutetaan jotain yhdessä ja pidetään kivaa yhdessä. Suomalaisessa kansantanssissa on hurjan paljon erilaisia askelia, ja se on ollut minulle positiivinen haaste.

Kansantanssissa itselleni tärkeintä on rytmiikka: vien musiikin jalkoihin. Koen onnistumisen iloa, kun opin askeleet. Askelten ja rytmin vaihtelevuus on aivan erilaista kuin vaikkapa lavatanssissa, jossa kolme neljä minuuttia mennään vain tiettyjä askeleita. Tässä lajissa yhden tanssin aikana askelkuvioita on moninkertainen määrä.

Harjoitusten ja esiintymisten jälkeen on hyvä olo. Tuntuu siltä, että on ihan oikeasti harjoittanut kuntoaan, tasapainoaan ja koordinaatiotaan yhdessä muiden ihmisten kanssa.

Kansantanssipiireissä sosiaaliset suhteet ovat neutraalit: on ihan sama, kuka on tohtori ja kuka autonkuljettaja, sellaiset asiat eivät merkitse mitään. Mutta kun pitelee toista ihmistä kädestä ja liikkuu samaan tahtiin tämän kanssa, syntyy mielihyvän tunne. Tanssiessamme kosketamme toisiamme aidosti."


Kenelle kansantanssi sopii?

Kansantanssi on erityisen monipuolista liikuntaa, ja se sopii kenelle tahansa. Samalla saa kosketusta toisiin ihmisiin. Tanssiessa vapautuu mielihyvähormoneja, ja kunto kasvaa kuin huomaamatta. Tanssi on ihmiselle luonnollista liikkumista. Jos perinteiset askeleet eivät kiinnosta, tarjolla on modernisoitua nykykansantanssia.

Näin pääset alkuun

Aikuisille sopivaa toimintaa järjestävät muun muassa Suomalaisen Kansantanssin Ystävät, Finlands Svenska Folkdansring, Karjalainen Nuorisoliitto ja Suomen Nuorisoseurat. Etsi sinua lähinnä oleva yhdistys ja liity mukaan. Yhdistykset tarjoavat tanssikursseja myös aloittelijoille. Et tarvitse edes omaa tanssiparia.

Kansantanssi

Perustuu 1800-luvun puolivälistä alkaen muistiin merkittyihin rahvaan perinnetansseihin, joita on tanssittu Suomessa 1700-luvun lopulta 1930-luvulle. Ne jakautuvat kolmeen ryhmään: rannikkoseutujen suomenruotsalaisiin, yleissuomalaisiin ja nopeita rytmejä suosiviin karjalaisiin tansseihin.

Tilitoimistoyrittäjä Tarja Reponen, 56, on kokeillut kaikenlaisia lajeja. Sup-lautailusta Tarja löysi hyvää vastapainoa istumatyölle.

"Liikunta on ollut minulle henkireikä nuoresta pitäen. Olen ehtinyt harrastaa lentopalloa, pesäpalloa, juoksua eri muodoissaan, melontaa, purjelautailua, uintia ja pyöräilyä. Nyt toinen polveni on sen verran huonossa kunnossa, että olen joutunut luopumaan juoksusta.

Kokeilen mielelläni uusia lajeja, mutta hurjimmat lajit jätän suosiolla muille.

Liikunta on paras keino karistaa työstressit. Sup-lautailussa ihastuin heti siihen, että se on täydellinen vastapaino istumatyölleni.

Mökkirantasuppailija oppii nopeasti

Olen melonut aiemmin kanootilla, mutta sup-lauta eroaa siitä aika lailla. Seisaaltaan melominen vaatii enemmän tasapainoa kuin istualtaan melominen. Tosin jos hankkii leveän sup-laudan, se on hyvin vakaa ja siltä on vaikea pudota.

Lautailua aloittaessa tasapainon etsimiseen menee jonkin aikaa, ja jännitys tuntuu etenkin jaloissa. Kun jännitys karisee, lautailu alkaa sujua. Mökkirantasuppailija oppii tarvittavan tekniikan nopeasti.

Kokeilin lautaa ensimmäistä kertaa, kun asiakkaani tarjosi sellaista lainaan. Nyt perheessämme on jo kolme lautaa.

"Alussa tasapainon etsimiseen menee aikaa."

Jos laudalla haluaa tehdä nopeita käännöksiä tai muita temppuja, ne vaativat luonnollisesti harjoittelua. Minulle riittää rauhallinen suppailu tyynellä järvellä, mutta tyttäreni on innokas suppailemaan myös vaativammissa olosuhteissa.

Meillä on mökki Parikkalan Pyhäjärvellä. Suppailen lähinnä siellä. Kausi kestää toukokuusta syyskuulle, mutta tänä kesänä aloittaminen venyi kesäkuulle, sillä toukokuun mökkireissulla satoi vielä rakeita.

Suppailu on auttanut istumatyötä tekevää Tarjaa.
Suppailu on auttanut istumatyötä tekevää Tarjaa.

Jumiutunet hartiat kiittävät

Kauniina kesäpäivänä laudan päällä voi viihtyä oikeastaan niin pitkään kuin kestää aurinkoa. Suppailen mielelläni myös pilvisinä päivinä, kunhan ei tuule liikaa. Suppailumatkani ovat maksimissaan muutamia kilometrejä.

Sup-lautaa melotaan vuorotellen kummaltakin puolelta, mikä tekee hyvää jumiutuneille hartioille ja selkälihaksille. Seisaaltaan meloessa pitää säilyttää hyvä ryhti. Olen kokeillut myös ohjattua sup-lautavoimistelua, joka muistuttaa pilatesta ja kehittää notkeutta ja tasapainoa.

Ilmatäytteinen sup-lauta on helppo kuljetettava, sillä se kulkee selkärepussa. Kannattaa kokeilla erilaisia vuokralautoja ennen kuin lähtee ostoksille. Oma leveä lautani maksoi parisen tonnia.

Uskallan suositella suppailua ikäisilleni ja vanhemmillekin. Eläkkeellä olevat mökkinaapurimme ovat testanneet innolla lautojamme, ja nykyään Pyhäjärvellä on jo muutama muukin lautailija."

Lue myös: Kiinnostaako sup-lauta? Näillä vinkeillä pääset alkuun

Tarjan vinkit suppailuun

  1. Erityisvaatetusta ei tarvita, jos suppailee Lämpimissä vesissä. tavalliset, sään mukaiset urheiluvaattet riittävät.
  2. SUP-lautoja valmistetaan moneen käyttötarkoitukseen. Niin sanotut all round -laudat soveltuvat kaikenikäisille.
  3. Alussa tasapaino ja melonta vaativat keskittymistä, joten ensituntumaa melontaan voi ottaa myös polviltaan.
Kasa kiviä? Ei, vaan pronssikautinen hautarykelmä Helsingin Herttoniemessä. – Sen kunnossapito on nyt meidän arkeologian harrastajien vastuulla, Marja-Leena Laulaja kertoo.
Kasa kiviä? Ei, vaan pronssikautinen hautarykelmä Helsingin Herttoniemessä. – Sen kunnossapito on nyt meidän arkeologian harrastajien vastuulla, Marja-Leena Laulaja kertoo.

Marja-Leena Laulaja, 71, viettää kesänsä hiekkakuopalla. Kivikautiset asuinpaikat ovat veden äärellä, joten usein päivä päättyy uintireissuun.

"Olen aina rakastanut palapelejä. 80-luvun lopussa katselin siskoni kanssa Roomassa Forum Romanumilla, kun arkeologit yhdistelivät toisiinsa pylväiden ja reliefien palasia. Sormeni alkoivat syyhytä. Tokaisin siskolleni, että minusta tulee isona arkeologi. Kymmenen vuoden päästä istuin hiekkakuopassa Espoossa kaivamassa esiin kivikautista asuinpaikkaa.

Aluksi otin arkeologian vakavasti. Opiskelin sitä avoimessa yliopistossa ja pyrin yliopistoon. Sitten oivalsin, että minun on parempi tehdä työtä insinöörinä ja kehittyä siinä sivussa loistavaksi arkeologian harrastajaksi. Nyt kaivauksilla käynti on kuin hyvän romaanin lukemista. Aina kesän jälkeen minua jää vaivaamaan kesken jäänyt tarina.

Kaivaukset vaativat hyvää selkää ja polvia, koska haromme hiekkaa kaivauslastalla ja leikkaamme juuria saksilla monta tuntia kerrallaan. Sitten on vielä jaksettava kantaa ämpäriin lapioitu hiekka seulottavaksi. Tärkeintä tietysti on, että kaivaja pääsee kaivukuopasta ylös.

"Minusta on ihanaa työskennellä omalla kaivupaikalla hitaasti ja meditatiivisesti."

Me harrastajat olemme arkeologien ilmaista työvoimaa, mutta kukaan ei pakota meitä työhön. Taukoja voi pitää niin paljon kuin haluaa. Ensimmäisinä päivinä lähden parin tunnin välein kävelylle. Kolmas päivä on vaikein, sen jälkeen työ alkaa tuntua helpolta. Olen kaivauksilla aina viikon kerrallaan, sillä diabetesta sairastava kissani tarvitsee viikon välein piikkinsä, jota se ei anna kenenkään muun pistää.

Olen 20 vuoden ajan kaivanut vain kivikautisilla kaivupaikoilla. Kivikaudella ihmiset asuivat yleensä eteläpuolen korkeilla hiekkaisilla rinteillä lähellä vettä. Kaivupaikkaa peittää korkeintaan turvekerros, ja sen jälkeen käsiteltävänä on siistiä, hienoa hiekkaa. Päivän päätteeksi pääsee usein uimaan mereen tai virtaavaan jokeen. Keskiajan esiin kaivaminen on raskaampaa puuhaa. Löytöjä on enemmän, mutta maaperä on täynnä kovia sattumia.

Minusta on ihanaa työskennellä omalla kaivupaikalla hitaasti ja meditatiivisesti. Löydöt tekevät kaivamisesta paljon raskaampaa, mutta myös jännittävämpää.

Kerran löysimme Virossa nuorakeraamisen hautapaikan, jossa oli ehjänä säilynyt ruukku. Kaivoimme paikalla iltaan asti, sillä halusimme saada ruukun kokonaan esille. Ruukun vierestä löysimme murusia, jotka myöhempi analyysi paljasti kymmenvuotiaan lapsen hammaskiilteeksi.

Pohjoismaisilla kaivauksilla ei kuitenkaan kannata leikkiä Indiana Jonesia. Meidän happamassa maaperässämme ei ole säilynyt mitään uskomattomia aarteita.

Marja-Leenan vinkit:

  1. Kaivaminen on sosiaalista, koska kuopalla istutaan kylki kyljessä. Erakko-luonteelle työ voi olla vaikeaa.
  2. Tietoa yleisökaivauksista löydät museoviraston ja harrastajayhdistysten sivuilta.
  3. Ota selvää kaivuoloista: onko paarmoja, hyttysiä, sadetta, auringonpaiste? Varaudu sään mukaan.