Hogeweyn dementiakylässä ovet ovat auki. Juhlapäivinä järjestetään ulkoilmatilaisuuksia.
Hogeweyn dementiakylässä ovet ovat auki. Juhlapäivinä järjestetään ulkoilmatilaisuuksia.

Mitäpä jos sairastuisit muistisairauteen, mutta voisit silti liikkua kuten haluat? Käydä kaupassa, teatterissa ja päättää, milloin haluat nukkua? Kaikki tämä on totta Hogewayn dementiakylässä Hollannissa.

Vielä 1990-luvun alussa Hogeweyn asumisyksikkö Weespin kaupungissa oli tavallinen ikääntyneiden asumisyksikkö.

– Vaikka kaikki oli niin kuin pitikin, jokin puuttui. Se jokin oli koti, sanoo Yvonne van Amerongen-Heijer, Hogeweyn asumisyksikön johtaja ja sielu.

Henkilökunta sai ideoida uudenlaisen asumismallin, joka perustuisi kodinomaisuuteen ja elämäntavan valintaan.

Ylimääräistä rahaa ei kuitenkaan ollut, vaan käytettävissä oli saman verran kuin muissakin kunnallisissa asumisyksiköissä, noin 5 000 euroa henkeä kohden kuussa.

Johtaja Yvonne van Amerongen-Heijer on ollut Hogeweyn suunnittelussa mukana alusta lähtien.
Johtaja Yvonne van Amerongen-Heijer on ollut Hogeweyn suunnittelussa mukana alusta lähtien.

– Suunnittelimme sydämellä. Halusimme kodin, jossa dementiaa sairastavat voisivat elää itsenäisesti ja turvallisesti. Emme voi parantaa sairautta, mutta voimme tarjota ikääntyvälle ympäristön, jossa hän voi liikkua vapaasti ja osallistua.

Tavallisesti asumisyksikön ylläpitäminen on melkoinen logistinen järjestelmä jo pelkän ruokahuollon vuoksi. 

– Meillä asukkaat ja hoitajat käyvät yhdessä kylän omassa ruokakaupassa. Kauppamatkalle pukeudutaan sään mukaan. Ulkona voi haistaa luonnon tuoksuja, van Amerongen-Heijer kuvailee.

Asunnot rajaavat kylän siten, ettei alueen ulkopuolelle pääse harhailemaan. Missään ei näy aitoja, lukkoja eikä kieltotauluja. Kesällä puutarha kukoistaa monissa väreissä, Hollannissa kun ollaan.

Samantapaisten kylien toiminta on nyt alkamassa Norjassa ja Kanadassa. Yhdysvalloissa Dallas suunnittelee omaansa.

"Kulttuurillisen" kodin asukas rouva Vierdag on saanut vieraakseen sukulaisia.
"Kulttuurillisen" kodin asukas rouva Vierdag on saanut vieraakseen sukulaisia.

Elämäntapa ja osallisuus

Kunnallisia palveluja tuottavalla Vivium-konsernilla on paljon hoivayksikköjä eri puolilla maata, mutta ei toista Hogeweyn veroista. Hogeweyssa asuu noin 150 ikääntyvää, joilla kaikilla on dementia. Yksikköön tullaan kuten mihin tahansa kunnalliseen hoivayksikköön, tosin jonotusaika on yli puoli vuotta.

Hogeweyssa asuminen perustuu paitsi kodinomaisuuteen myös elämäntapavalintoihin. Uusi asukas täyttää yhdessä lähiomaistensa kanssa lomakkeen, jossa kysytään tarkoin, millaista elämä on ollut ennen omassa kodissa. Maalla vai kaupungissa? Omakotitalossa vai kerrostalossa? Millaisesta musiikista pitää? Mitä työtä on tehnyt?

"Haluamme, että meillä asuva voi tuntea olonsa kotoisaksi."

– Elämäntapa vaikuttaa meihin paljon, enemmän kuin uskommekaan. Sama ikä, ammatti, tulotaso ja asuinmaa eivät tarkoita, että ihmisillä olisi samantyylinen tapa elää, Amerongen-Heijer sanoo. 

– Haluamme, että meillä asuva voi tuntea olonsa kotoisaksi. Asumisyksikössämme on 23 kotia, joiden sisustus ja toiminta poikkeavat juuri elämäntapamäärittelyjen vuoksi.

Rouva Veenendaal puhuu mielellään työvuosistaan hoitoalalla.
Rouva Veenendaal puhuu mielellään työvuosistaan hoitoalalla.

Hogeweyn asukkaat on jaettu seitsemän asukkaan koteihin elämäntapojen mukaan. Tyylejä on joka lähtöön: kodinhoitamiseen keskittynyt, kulttuurillinen, yläluokkainen, kaupunkimainen, työläistyyli, kristillinen ja indonesialainen.

– Meidän pitää elää ajassa. Pian meillä voi olla kahdeksaskin elämänmuoto, hieman buddhalaistyyppinen, kehoni on sieluni -koti. Mutta olipa kodin elämäntapa mikä tahansa, elämme täällä menneisyydessä. Elvis on vielä talossa, Beatles vasta tulossa, Amerongen-Heijer sanoo.

Ovikello ja kynnysmatto

Kodeissa ei ole käsidesiä, kulkukoodeja eikä sinisiä muovitossuja. Ovenpielessä on ovikello, ja sisäpuolella jalat pyyhitään kynnysmattoon.

"Työläistyylisessä" kodissa asuu kuusi miestä ja yksi nainen. Jokaisella on oma huoneensa, ja keittiö, olohuone ja saniteettitilat ovat yhteiset. Pöydällä on sanomalehtiä. Yksi asukkaista viheltelee ja naksuttaa kieltään televisiota katsellessaan. Se tuntuu ärsyttävän muita. Joku torkkuu pyörätuolissaan. Kaikilla on puhtaat ja siistit vaatteet.

– Sopeudumme täällä toisiimme. Jokainen voi herätä silloin kun haluaa ja pukeutua niin kuin haluaa. Autamme aamutoimissa ja valmistamme yhdessä aamiaista. Sitten sovimme päivän ohjelmasta ja ruuanlaitosta, kertoo hoitaja Magnolia.

"On tärkeää, että äänet, hajut ja tunnelma muistuttavat kotia."

Ruoka ostetaan alueen kaupasta ja maksetaan yksikön rahalla. Suuri osa asukkaista ei ymmärrä rahan arvoa, mutta kaupassa osataan ottaa tämä huomioon.

Kohta liedellä alkaa porista. Istumme pöydän ääreen yhdessä. Ruoka tarjoillaan kodin tarjoiluastioista, ei kärryiltä eikä suurkeittiöstä. Ruokailun jälkeen tiskataan, ja ne, jotka haluavat, voivat auttaa.

– On tärkeää, että äänet, hajut ja tunnelma muistuttavat kotia, sillä dementikolle monet asiat ovat hämmentäviä, Magnolia kertoo.

Kylän asukas Trudy Vernooy (oik.) on käymässä kylän kaupassa vieraansa kanssa.
Kylän asukas Trudy Vernooy (oik.) on käymässä kylän kaupassa vieraansa kanssa.
Hogeweyn ravintolassa käyvät ruokailemassa myös muut Weespin asukkaat.
Hogeweyn ravintolassa käyvät ruokailemassa myös muut Weespin asukkaat.

Yöaikaan kodeissa ei ole hoitajia. Huoneet on varustettu akustisella valvontajärjestelmällä. Jos joku lähtee yöllä liikkeelle, se kuullaan Hogeweyn keskuksessa. Asukkaat voivat yöllä vaikka katsella televisiota tai halutessaan valvoa ja pitää seuraavana päivänä pyjamapäivän. Lääkäri käy talossa tarpeen mukaan ja näkee asukkaiden terveystiedot tietokoneelta, jollainen on joka kodissa.

Kerhoja ja retkiä

Hogeweyn dementiakylän erottaa ulkomaailmasta lasinen, lukittu liukuovi. Muut ovet ovat auki.

Kylä on rakennettu kerrostalolähiön tuntumaan 15 000 neliömetrin alueelle. Pienoiskaupungin keskellä on torintapainen ja suihkulähde. Aurinkoisella ilmalla monet haluavat ulkoilla, ja torin kulmalta voi poiketa sisään ravintolaan, kahvilaan tai baariin. Samoja palveluja käyttävät myös tavalliset weespiläiset. Hogeweyn teatterissa järjestetään näytöksiä ja konsertteja, mutta teatteri on tunnettu myös konferenssi- ja seminaaripaikkana.

Kävelykaduilla liikutaan rollaattoreilla. Asukkaat saavat tupakoida ulkona. Kadun varrella on fysioterapialiike ja kampaamo. Vierekkäin istuttavalla tandem-pyörällä voi polkea, jos löytää siihen kaverin.

Yömyssyksi voi saada kuumaa maitoa tai vaikka pikarillisen jotain väkevämpää.

Hyvinvointitoimisto koordinoi kylän 23 kerhon toimintaa, retkiä ja kylän yhteisiä tapahtumia. Joulua ja kuningattaren syntymäpäivää juhlitaan yhdessä, kuten missä tahansa pikkukylässä. Viherpeukalot voivat osallistua kukkien istuttamiseen ja puutarhanhoitoon. Kerrostaloon tottuneille on asuntoja toisessa kerroksessa.

Magnolia lukee herra Van der Schootin kanssa "työläistyylisessä" kodissa.
Magnolia lukee herra Van der Schootin kanssa "työläistyylisessä" kodissa.

Asukkaat eivät juurikaan tarvitse unilääkkeitä, sillä aktiivisen päivän aikana keho väsyy. Yömyssyksi voi saada lasillisen kuumaa maitoa, jollekin käy kahvi ja toiselle taas pikarillinen jotain väkevämpää.

Parhaillaan on meneillään askartelukurssi ryhmätilassa, joka näyttää ison kodin keittiöltä. Ei ole päiväsalia, ei erillistä askarteluhuonetta. Jokaisella on edessään kahvikuppi ja jotakin makeaa.

Remyksi esittäytyvä rouva on yksi kylän 150 vapaaehtoisesta.

– Tulen tänne auttamaan muutaman kerran kuukaudessa. Mieheni sairastelee, enkä halua olla yksin kotona, Remy kertoo.

"Luulen, että moni pitää minua palvelijanaan."

Kristallikruunujen alla

"Ylemmän luokan" kodissa asuu kuusi naista ja yksi mies. Kristallikruunujen alla soi swing-musiikki. Nuori hoitaja Anne de Haas laskostaa pyykkiä kodin pöydällä. 

– Rouvat ovat tottuneet siihen, että joku muu tekee taloustyöt heidän puolestaan. Luulen, että moni pitää minua palvelijanaan. Se sopii minulle mainiosti, hän naurahtaa. 

De Haas kertoo, että tämän kodin asukkaat eivät ole ahkeria ulkoilijoita. Rouva Sierksma on työskennellyt sairaalassa ylihoitajana ja rouva Hennyllä puolestaan on ollut muotiliike. Hänen hiuksensa on kammattu kauniisti kiharoille.

Hoitaja Anne de Haas "ylemmän luokan" kodissa. "Rouvat ovat tottuneet, että joku muu tekee työn."
Hoitaja Anne de Haas "ylemmän luokan" kodissa. "Rouvat ovat tottuneet, että joku muu tekee työn."

Keittiö on rakennettu sermin taakse, koska kodin asukkaat ovat tottuneet siihen, että ruuanlaittotila on erillinen. 

Käymme vielä "kulttuurikodissa". Ovikellon soittoon vastaa eläkkeellä oleva arkkitehti, 77-vuotias Frans Van der Ven. Taustalla soi Bizet’n Carmen

Hurmaavalla der Venillä pitkä niskatukka ja muodikkaat nahkaiset varsilenkkarit. Vieraiden saavuttua hän puhkeaa lauluun. Huoneen seinillä ja kirjahyllyssä on modernia taidetta. Kirjojen selkämyksistä löytyvät muun muassa nimet Hannah Arendt ja Jean Paul Sartre

Yvonne von Amerongen-Heijer kulkee maailmalla kertomassa kodinomaisesta, elämäntapaan perustuvasta dementikkojen asumismuodosta. 

– Emme anna ikääntyneille vain hoitoa, vaan haluamme tarjota heille ensisijaisesti kodin, Amerongen-Heijer sanoo hellästi.

Frans van der Ven viihtyy Hogeweyssä. Hän on koulutukseltaan arkkitehti. Rakkaat esineet ovat löytäneet paikkansa hänen huoneestaan.
Frans van der Ven viihtyy Hogeweyssä. Hän on koulutukseltaan arkkitehti. Rakkaat esineet ovat löytäneet paikkansa hänen huoneestaan.

 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 16/2015.

Mahdollista myös Suomessa?

Suomessa vanhusten asumista ajatellaan sitkeästi hoitamisen näkökulmasta.

– Hoitokäytäntöjen rutiinit muuttuvat hitaasti, sanoo Kirsi Kiviniemi, Turun kaupungin vanhusten asumispalvelujen johtaja.

– Suomessa vanhustenhuollossa ei ole valmiina Hollannin mallin edellyttämiä tiloja, emmekä käytä niin paljon vapaaehtoisia auttajia. Suomen lainsäädäntö on todennäköisesti tiukempi kuin Hollannin. Meillä esimerkiksi jo voileipien koostaminen edellyttää hygieniapassia, ja henkilökunnan tulee mitata pintojen bakteeripitoisuuksia säännöllisesti.

Hogeweykin malli on kuitenkin herättänyt mielenkiintoa Suomessakin. Ikäihmisen hoitoon halutaan enemmän yksilöllisyyttä. Moni asukas olisi mielissään, jos voisi esimerkiksi pistäytyä vieraidensa kanssa kahvilassa, mutta kustannussyistä iltaisin ja viikonloppuisin auki olevat kahvilat on karsittu pois monista asumisyksiköistä. 

– Itse toivoisin, että tällaiset pienet ilot voitaisiin tarjota, Kiviniemi sanoo.

Turun asumisyksiköissä pieniä muutoksia on tehtykin. Koska ruokapalvelujen toteuttajilta ei ole ollut mahdollista tilata iltapalaksi monien asukkaiden toivomaa velliä, sitä on alettu tehdä yksiköissä itse. Itse valmistetusta ruuasta tulee oikean ruuan tuoksu.

Kiviniemi ei usko, että Hollannin malli toteutuu sellaisenaan Suomessa lähivuosina. Asukaslähtöiseen suuntaan edetään pienin askelin. Helsingissä Koskelan sairaalan rakennuksia korjataan yksilöllisempää asumista tukevimmiksi, samoin Turun Kurjenmäen yksikön rakenteita. Kylämäinen asuminen ja palvelujen läheisyys yhdistyvät Outokummussa, jonne valmistui joulukuussa 2015 niin sanotun Virkkulan seniorikylän konseptimallin mukaisia asuntoja.

Vierailija

Muistisairaat saavat asua vapaasti hollantilaisessa dementiakylässä

Juttu kuulosti siltä, että siellä asuisi vain sellaisia muistisairaita joilla on vielä paljon toimintakykyä jäljellä. Kun sairaus etenee niin ei siinä auta yhteiset kauppareissut. Oikeasti muistisairas voi mennä pissalle hyllyn viereen tai alkaa syödä muroja pakkauksesta tai raakaa lihaa ja pahimassa tapauksessa tukehtua syömäänsä. Muistisairaalle tärkeää on rutiinit ja samat läsnäolevat ihmiset jotka osaavat 'lukea' häntä. Tarpeeksi suuri hekilökunta. Aika, turvallisuus.
Lue kommentti

Kaija Rosman, 66, koti on hulppea asunto Suomenlahden rannalla. Lämmin ruoka tuolee pöytään ja siivouksesta huolehditaan. Uima-allaskin on. Tämä on senioriasunto.

Talvimyrsky jyllää ikkunoiden takana,mutta näkymä on kaunis. Aina. Jäänmurtaja Voima käy rannassa vuoropuhelua ulkoministeriön linnan kanssa, horisontissa siintää kappale vanhinta Helsinkiä.

Omalla tavallaan tässä avarassa maisemassa kiteytyy Kaija Rosman,66, kummankin lapsuuskodin henki. Talvet hän asui jämptin äitinsä kanssa lähistöllä, Helsingin Kruununhaassa, kesät taiteilijaisän luona Virolahdella, meren äärellä.

– Lapsena hävetti se vanhempien avioero, mutta kumpikin kasvualusta oli antoisa, itsenäisyyteen ja omaperäisyyteen kannustava.

Omaperäisyyttä heijastelee myös Kaijan vuosi sitten valitsema asumismuoto: yksiö palvelutalossa. Siitä piittaamatta, että jokunen tuttu on ratkaisusta kuullessaan kohotellut kulmiaan: "Miten sä nyt semmoiseen olet mennyt, aktiivinen ihminen."

Osaltaan juuri siksi. Palvelukodin yksiö on mainio tukikohta toimeliaalle sinkulle, jonka kesäkoti on Perniössä, entisessä apupapin talossa.

– Muina vuodenaikoina sydän kaipaa kaupunkiin.Täällä asuessa olen myös lähempänä ainoaa poikaani.

Sukuperinteitä tähän Kukkasrahaston palvelukotiin liittyy siinäkin mielessä, että Kaijan äiti Mirjami asui ja viihtyi talossa vuosia sitten.

– Aika liikuttavaa, että äidin taannoin perustama runopiiri on edelleen toiminnassa.

Niin monta osoitetta

Elämänsä varrella Kaija on ehtinyt asua monessa osoitteessa, isoissa asunnoissa. Näin pientä kotia hänellä ei ole ollut koskaan.

– Koen tämän henkilökohtaisena edistyksenä – modernina ratkaisuna. Jo se, että olen joutunut miettimään, mitä tavaroita todella tarvitsen. Mistä syntyy kodin henki. Mistä kaikesta voin luopua. Se on ollut yhtä aikaa raskasta ja puhdistavaa.

Edellisen asukkaan jäljiltä yksiön seinillä oli dominoivat raitatapetit. Kaijan käsittelyssä asunto koki täydellisen valkopesun. Muutenkaan hän ei ole tyyliltään mikään pipertäjä.

Levollisen askeettisuuden vastapainoksi Kaijan asumismuotoon liittyy ripaus luksusta.

Kukkasrahaston palvelukodissa yksiön vuokraan sisältyy täysihoito eli ateriat ja siivous.

Alakerrasta löytyy pyykkitupa.

– Ruuanlaitto ja kaupoissa juokseminen eivät ole koskaan olleet minulle mieluisia asioita, joten olen luopunut näistä arkirutiineista ilolla. Senkin vuoksi, että täällä tarjottavat ateriat ovat maukasta kotiruokaa.

– Aamiaiselle menen tosin aika harvoin. Mieluummin keitän kahvin minikeittiössäni ja heräilen uuteen päivään omissa oloissani, yhtä jalkaa koirieni Vilin ja Jedin kanssa.

– Puolen päivän aikaan onkin jo mukava istahtaa muiden asukkaiden seuraan ruokasaliin, jossa lounas tarjoillaan pöytiin.

Yksi palvelukodin hyviä puolia on yhteisöllisyys, mutta myös se, että voi itse päättää, minkä verran osallistuu harrastuspiireihin ja muihin rientoihin.

Yhteisistä tiloista suosituimpia ovat joka ilmansuuntaan aukeavat terassit, joissa moni asukas on järjestänyt juhliaan. Kihlajaisetkin talossa on vietetty.

Yksi pitkäaikaisimmista asukkaista Anni Pelin, 90, löysi palvelukodista miesystävän. Onnellisia yhteisiä vuosia sulhasen kanssa ehti kertyä kahdeksan.

Anni ja Kaija edustavat eri sukupolvia, mutta kyllä näitä sielunsiskoja yhdistää moni muukin asia kuin kädentaidot.

Suhde rahaan muuttui

Kaija Rosma on tehnyt näyttävän uran muotitoimittajana ja kuvataiteilijana. Akvarellit ja liidut ovat yhä käytössä päivittäin. Parhaillaan Kaija on käynnistelemässä kuvataidepiiriä yhdessä samassa talossa asuvan ystävänsä, tietokirjailija Pirkko Vekkelin kanssa.

Pirkko kiinnostui talosta lehtiartikkelin perusteella. Hän on ratkaisuunsa päivä päivältä tyytyväisempi.

– Jos olisin avioeron jälkeen ostanut itselleni oman asunnon, rahani olisivat riittäneet johonkin lähiössä sijaitsevaan boksiin. Mutta ikäni kantakaupungissa asuneena halusin palavasti jäädä tänne. Aikuiset lapseni asuvat pitkin maailmaa, ja hekin olivat tyytyväisiä, että äiti osti itselleen täysihoidon loppuelämäksi, Pirkko kiteyttää.

Kaijakin on miettinyt muuttunutta suhdettaan rahaan.

– Vaatteita hankin harvakseltaan, koska panostan laatuun. Matkailukaan ei suuremminkiinnosta, koska kärsin lentopelosta. Oikeastaan ainut, mihin tuhlaan, ovat akvarellipaperit. Niitä ostaessa en kysy hintaa, hän naurahtaa.

Hissi hurauttaa Kaijan ja koirat katutasoon. Heti ulko-oven kupeessa on ruokakauppa, ja oven edessä, Merisotilaantorilla, seisoo ratikka, joka veisi muutamassa minuutissa ydinkeskustaan. Mutta Kaija kietaisee huivin tiukemmalle ja suuntaa lemmikkeineen kohti vaahtopäänä aaltoilevaa merenrantaa.

Suomenlinnan majakan välkkeessä koko maisema on kuin vesiväreillä maalattu.

Yhteisöllisyys?

Yksiö rannalla ja täyshoito – tämäkö muka seniorikoti?

Tässäkin jutussa korostetaan yhteisöllisyyttä, ettei tartte olla yksin, jos ei halua. Mutta kun se ei vaan mene niin, että erilaisten ihmisten luonne muuttuisi vaan siksi, että ikää kerttyy! Oon lukenu sellaisiakin juttuja näistä palvelutaloista, että on riitoja ja juoruilua selän takana ihan vaan siksi kun ihmiset ovat niin erilaisia. Niin että ei se oikeesti ole pelkkää auvoa senioritaloissa asuminen. Toisekseen ihmettelen, että onks 66-vuotias seniori, varsinkaan tällainen menevän tuntuinen...
Lue kommentti

Pakolaiset sopeutuivat Nauvon pikkukylään, samoin kyläläiset heihin. Eläkeläiset ja muut vapaaehtoiset nostettiin kaikkien eurooppalaisten esikuvaksi.

Nauvolaisen tilan pihassa Azaldeen Kadhem, 33, ja parikymppiset veljekset Ahmed ja Fars Alawy pystyttävät aitaa. Tilan isäntä Kaj Nyreen, 80, on auttanut miehet alkuun ja rakentaa mukana. Lampaat pitää saada pysymään pihassa.

Työ sujuu yhteisymmärryksessä. Kajn puoliso Mona Hemmer, 79, kaitsee Azaldeenin 2,5-vuotiasta tytärtä. Lapsi kikattaa rantakalliolla.

– Tämä on kuin taivas, Ahmed toteaa leveästi hymyillen.

Miehillä on takanaan pitkä matka Irakin Bagdadista Nauvoon, linnuntietä 3410 kilometriä, kolme kertaa Suomen pituus.

Vuodessa ulkomaalaiset ovat kotiutuneet saaristoon. Kiitos siitä kuuluu Kajn ja Monan kaltaisille nauvolaisille: he ovat avanneet turvapaikanhakijoille kylänsä, kotinsa ja sydämensä. Pakolaisten sopeutuminen kylään on menestystarina.

Ahmed, Azaldeen ja Fars pitävät talkoista.
Ahmed, Azaldeen ja Fars pitävät talkoista.

Kaj opastaa Azaldeenia ja Farsia rakennushommissa.
Kaj opastaa Azaldeenia ja Farsia rakennushommissa.

Päivää, hei, mitä kuuluu?

Nauvon 1500 asukkaan kylä kuuluu Paraisten kaupunkiin. Muutaman sadan metrin mittaisen keskuskadun varrella sijaitsevat Seo ja Sale, antiikkiliike ja komea kirkko.

Kesällä turistit ja mökkeilijät tuovat elämää Turun saaristoon. Ravintolat ovat täynnä, ja vierasvenesatamassa kuhisee. Syksyllä Nauvo hiljenee.

Viime syyskuussa Punaisen Ristin Turunmaan piiri avasi kylään hätämajoitustilat. Pakolaisten tulo Suomeen oli suurimmillaan ja vielä uutta. Myös Nauvossa oli ennakkoluuloja.

– Osa vanhemmista pelkäsi teini-ikäisten tytärten turvallisuuden vuoksi. Eniten levottomuutta herätti ajatus kylän täyttymisestä nuorilla, toimettomilla miehillä, kertoo hätämajoituksen johtajana työskennellyt Sirkku Koskinen.

Pakolaisten saavuttua piti ensin koota majapaikkaan sängyt. Sen tulivat tekemään vapaaehtoiset. Suurin osa heistä oli eläkeläisiä, ja osalla oli taustaa sotalapsena tai evakkona.

– Heillä ei ollut yhteistä kieltä tulijoiden kanssa, mutta läsnäololla voi viestiä toisen olevan tervetullut, Sirkku Koskinen sanoo.

Nauvoon tuli perheitä Irakista ja Afganistanista. Tyhjillään olleen entisen hotellin 99 asukkaasta yli puolet oli lapsia.

Pikkukylässä turvapaikanhakijoista tuli heti osa arkea. Majoitustila sijaitsi keskustassa, ja pakolaisia näki kadulla.

"Yleinen asenne pakolaisia kohtaan muuttui nopeasti myönteiseksi. Saaristossa ihmiset ovat avoimia."

Elekieli on hyvä apuväline. Mona ja Ahmed juttelevat tilan eläimistä.
Elekieli on hyvä apuväline. Mona ja Ahmed juttelevat tilan eläimistä.

Pakolaislapset tervehtivät kyläläisiä vasta opituilla suomen kielen sanoilla ja lähtivät rohkeasti koiranulkoiluttajien matkaan.

Lasten suuri määrä lisäsi auttamishaluja. Ensimmäiset vapaaehtoiset houkuttelivat mukaan uusia, myönteiset kokemukset kuultiin puskaradiosta.

– Saaristossa ihmiset ovat avoimia ja lähestyvät helposti uusia ihmisiä. Yleinen asenne pakolaisia kohtaan muuttui nopeasti myönteiseksi ja loi pohjaa hyville kohtaamisille, Sirkku Koskinen sanoo.

Kun arki sujui, ennakkoluulot taittuivat. Sirkku Koskinen uskoo vapaaehtoistyön toimineen, koska kanssakäyminen oli mutkatonta. Siihen oli helppo tulla mukaan.

Naiset saunaan, miehet palloilemaan

Lammastilan Mona ja Kaj olivat mukana auttamassa alusta alkaen. Kulttuuriyhdistyksen aktiivijäsenet ovat toimeliaita eläkeläisiä.

Työelämässä Mona oli Akavan kansainvälisten asioiden sihteeri ja Kaj biodynaamisen viljelyn edelläkävijä Suomessa.

Molemmat tiedostivat jo nuorena, miten ahtaalle sota ajaa ihmiset. Heidät molemmat lähetettiin sota-aikana Ruotsiin tuttavaperheiden luo. Vanhemmat uskoivat heidän olevan siellä turvassa.

– Olin 7-vuotias koululainen. Se ei ollut traumaattista minulle, mutta myöhemmin olen miettinyt, miten kova päätös se oli vanhemmilleni. Yhä sota rikkoo perheitä, Mona miettii.

Ahmed Alawy on kotiutunut Nauvoon.
Ahmed Alawy on kotiutunut Nauvoon.

Pakolaisten saavuttua hänestä tuntui tärkeältä tutustua tulokkaisiin. Tuttaviensa kanssa hän alkoi järjestää epävirallista tutustumistilaisuutta hätämajoitustilan kokoushuoneeseen.

Tarjottavana oli kahvia ja pullaa. Seinät pullistelivat: pakolaisista jokainen ja nauvolaisista moni tuli paikalle. Tunnelma oli aluksi jäykkä, sillä kaikkia jännitti. Yhteinen kieli puuttui.

Moni kutsui turvapaikanhakijoita kotiinsa. Eräs rouva vei naiset säännöllisesti saunaan.

Lastentarhanopettaja keksi alkaa laulattaa lapsia, ja eräs irakilaisäiti vastasi laulattamalla irakilaislapsia. Keskustelukin saatiin käyntiin hakukone Googlen kääntäjän avulla.

– Tulimme jäykkinä sisään, mutta lopuksi jo halasimme. Siitä kaikki alkoi.

Nauvoon muodostui vilkas vapaaehtoisten rinki, jossa oli parhaimmillaan mukana 50 ihmistä. Lapsiperheet osallistuivat illalla ja eläkeläiset pitkin päivää.

Pakolaisille hankittiin talvivaatteita ja houkuteltiin harrastamaan: jalkapalloa, jumppaa, taidekerhoa ja kutomista. Nauvolaisten mielestä oli tärkeä saada pakolaiset harrastuksiin nauvolaisten kanssa eikä vain omissa porukoissa.

Kun tuttavuudet syvenivät, moni kutsui turvapaikanhakijoita kotiinsa. Eräs rouva vei naiset säännöllisesti saunaan. Naisten kesken vapauduttiin ja löylyjen jälkeen laulettiin.

Mona ja Kaj kutsuivat kotiinsa 28 ihmistä pääsiäisaterialle. Nyt aitatalkoissa käydään välillä syömässä Monan valmistamaa lasagnea.

Talkoissa syödään välillä Monan ja Kajn kotona.
Talkoissa syödään välillä Monan ja Kajn kotona.

Brittien kehuma vastaanotto

Arvostettu brittiläinen sanomalehti Guardian teki reportaasin pakolaisten vastaanotosta Nauvossa ja piti sitä esimerkillisenä koko Euroopassa. Myös Suomessa Nauvon vastaanottomalli sai paljon myönteistä huomiota.

Nauvolaiset ovat huomiosta hyvillään mutta yllättyneitä. Heidän mukaansa kotouttamista ei juuri suunniteltu.

– Pakolaiset otettiin osaksi arkea, ja kaikki tapahtui omalla painollaan. Monesti kohdattiin sattumalta kadulla, hymyiltiin ja vaihdettiin kuulumisia, Kaj pohtii.

"Avustustyössä kaikki ovat samanarvoisia. Pakolaiset eivät vain saaneet apua, vaan myös antoivat sitä."

Punaisen Ristin Sirkku Koskinen korostaa vapaaehtoistyön merkitystä pakolaisten sopeutumisessa. Palkatonta työtä tekivät nauvolaisten lisäksi myös turvapaikanhakijat. Heille etsittiin harjoittelupaikkoja kaupasta, pankista ja vanhustenkodista jo syksyllä. Seurakunta ja kaupunki kutsuivat heitä kunnossapitotalkoisiin.

– Auttaminen tuo hyvän mielen ja sitoo ihmiset yhteisöön. Pakolaiset saivat tekemisen kautta tärkeän tunteen osallisuudesta. He eivät vain saaneet apua vaan myös antoivat sitä. Avustustyössä kaikki ovat samanarvoisia, Sirkku Koskinen kertoo.

Eeva käy turvapaikanhakijoiden kanssa kaupassa. Samalla voi opastaa tuotteiden valinnassa.
Eeva käy turvapaikanhakijoiden kanssa kaupassa. Samalla voi opastaa tuotteiden valinnassa.

Myös Eevan tytär Miriam auttaa pakolaisten leivontapäivänä.
Myös Eevan tytär Miriam auttaa pakolaisten leivontapäivänä.

Vapaaehtoistyö lisäsi nauvolaisten yhteisöllisyyttä ja loi uudenlaista ylpeyttä kotikunnasta.

Punainen Risti järjesti kurssin, jonka aikana sai tietoa pakolaisuudesta ja kulttuurieroista sekä evästystä sota-alueilta tulevien kohtaamiseen. Muutoin auttajilla oli vapaat kädet. Ideat tulivat heiltä, ei Punaisen Ristin työntekijöiltä.

– Me työntekijät vastasimme hätämajoituksen arjen sujumisesta ja virkamiesyhteistyöstä. Vapaaehtoiset auttoivat majoitustilan ulkopuolella ja olivat enemmän ystäviä. Teimme työtä tiiminä, Sirkku Koskinen sanoo.

Lammasaitaa pystyttävä Ahmed löysi jo syksyllä harjoittelupaikan ravintolasta. Kielitaito ja tuttavaverkosto karttuivat, ja kesäksi ravintolasta järjestyi oikea työpaikka. Irakissa hän opiskeli insinööriksi, mutta uranvaihdos oli hänestä piristävä.

Odotus kestää noin vuoden

Seurakuntakodin keittiössä leivotaan joukolla joka tiistai. Kielet sorisevat, ihana tuoksu leijuu ilmassa.

Diakoni, neljän aikuisen lapsen äiti Eeva Granström on keittiön sydän. Pöllyävät jauhot ja jaloissa pyörivät lapset eivät saa häntä hermostumaan.

– Opimme täällä puolin ja toisin ja meillä on hauskaa, hän sanoo.

Ostokset tehdään yhdessä, diakoni neuvoo tuotteiden valinnassa. Herkut tarjoillaan kaikille avoimessa kahvitilaisuudessa.

Seurakuntakodissa Jennat, Noor ja Abeer seuraavat Eevan liikkeitä.
Seurakuntakodissa Jennat, Noor ja Abeer seuraavat Eevan liikkeitä.

Ibrahimin aika tulee välillä pitkäksi. Hän käy kuntosalilla ja opiskelee suomea. Tytär Jennat vartioi jauhopussia.
Ibrahimin aika tulee välillä pitkäksi. Hän käy kuntosalilla ja opiskelee suomea. Tytär Jennat vartioi jauhopussia.

Kolmekymppinen Abeer Aldleme kuorii appelsiinia. Hän tulee mielellään keittiölle, yhdessä on mukava puuhata. Hätämajoitustiloissa ei voi laittaa ruokaa.

Abeerin aviomies Ibrahim vatkaa kuohkeaa vaahtoa kananmunista. Irakissa hän ajoi linja-autoa ja teki työtä rakennuksilla. Työtä, mitä tahansa, hän toivoo nytkin.

Vaikeuksista huolimatta turvapaikanhakijoissa näkyy ilo. Kanssakäymisessa on lämpöä, joka monien suomalaisten väliltä puuttuu.

Perhe on muiden Nauvon turvapaikanhakijoiden tavoin odottanut kutsua Maahanmuuttoviraston haastatteluun kahdeksan kuukautta. Sen jälkeen saa vielä odottaa päätöstä turvapaikasta.

Tulevaa on vaikea suunnitella, mutta perhe toivoo tulevaisuuden odottavan kotoisaksi käyneessä Nauvossa. Tyttäret, 7- ja 8-vuotiaat Jennat ja Noor ovat saaneet ystäviä ja pyöräilevät pitkin kylää.

Myös Ibrahimin veli, 17-vuotias Anmar asuu perheen kanssa, sillä irakilaiset suvut pitävät tiiviisti yhtä. Kova huoli yhä Irakissa olevista sukulaisista varjostaa pakolaisten uutta elämää.

Vaikeasta elämäntilanteesta huolimatta turvapaikanhakijoissa näkyy iloa. Sitä diakoni Eeva kertoo ihailevansa. Kanssakäymisessä on lämpöä, joka monien suomalaisten väliltä puuttuu.

– Pakolaiset ovat kiinnostuneita kulttuuristamme. He ovat muslimeja mutta tulevat tutustumaan jopa jumalanpalvelukseen, Eeva sanoo.

Hän arvelee molemminpuolisen kunnioituksen olevan sujuvan yhteiselon salaisuus.

Seurakuntatalolla tarjoillaan kansainvälisiä herkkuja, kuten irakilaisia mantelipikkuleipiä.
Seurakuntatalolla tarjoillaan kansainvälisiä herkkuja, kuten irakilaisia mantelipikkuleipiä.

Abeer ja Ibrahim Aldleme lapsineen ovat kotiutuneet pikkukylään.
Abeer ja Ibrahim Aldleme lapsineen ovat kotiutuneet pikkukylään.

Turvallisen elämän eväät

Kahvila avautuu. Pöytään katetaan suomalaisittain mokkapaloja, irakilaisittain mantelikeksejä ja appelsiinikakkua.

Raili Svahnström kiittelee eksoottista makua. Eläkeyhdistyksen puheenjohtajalle pakolaisten tukeminen oli itsestään selvää.

–Perheeni joutui evakkoon, kun olin lapsi. Kun on itse joutunut jättämään kotiseudun, samassa tilanteessa olevia ymmärtää, Raili sanoo.

Hän on ollut mukana vapaaehtoisena alusta alkaen, kokoamassa sänkyjä. Viereisessä pöydässä vitsaillaan arabiaksi. Railiakin hymyilyttää. Karjalainen mielenlaatu on yhtä lailla iloon taipuva.

– Vanhempani suhtautuivat myönteisesti elämään. He olivat toiveikkaita, vaikka tietty kaipaus heihin jäi. Todellinen koti oli aina rajan takana. En tiedä, miten synkkämielinen olisi selviytynyt.

Nauvolaiset toivovat pakolaisista pysyviä asukkaita. Kun hätämajoitus suljettiin, vapaaehtoiset hankkivat perheille asuntoja.

Raili kertoo, että työ turvapaikanhakijoiden kanssa on antanut hänelle paljon. Toinen kulttuuri on tullut tutuksi, ja iltamien eksoottiset esiintymiset ovat jääneet mieleen.

Moni Nauvossa toivoo pakolaisista pysyviä asukkaita. Kun hätämajoitus keväällä suljettiin, vapaaehtoiset hankkivat viidelle perheelle asunnon.

Lammastilan Mona tietää monen olevan vain läpikulkumatkalla. Tärkein on silti tehty: sotaa pakeneville ihmisille on annettu turvapaikka toipumiseen. Lämmin vastaanotto kantaa pitkään.

Suurin onni on ollut seurata lapsia. Mona muistaa tytön, joka tullessaan takertui peloissaan vanhempiinsa. Nyt tyttö käy puistossa muiden lasten kanssa ja luottaa ihmisiin.

Tyttöä katsoessaan Mona tietää olleensa osallisena jossakin merkityksellisessä.

Mona Hemmer on iloinnut nähdessään lasten turvallisuudentunteen palaavan. Nauvon turvapaikanhakijat ovat pääasiassa lapsiperheitä.
Mona Hemmer on iloinnut nähdessään lasten turvallisuudentunteen palaavan. Nauvon turvapaikanhakijat ovat pääasiassa lapsiperheitä.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 15/2016.

-valone-Käyttäjä698
Seuraa 
Liittynyt11.3.2016

Nauvolaiset avasivat ovensa pakolaisille: "Suurin onni on seurata lapsia"

vieras kirjoitti: -valone-Käyttäjä698 kirjoitti: Miksi ihmiset eivät saisi vapaasti kulkea, hakea hyvän elämän sieltä mistä haluavat? Toki oletamme ja odotamme heidän oppivan pian kielemme ja elättävän itse itsensä ja perheensä samassa suhteessa kuin muut Suomenmaan kansalaiset. Minusta tuo olisi vähimmäisvaatimus. Äläs ny, Turussakin oli taivaan portit seljällään. Joten "kulkemiseen" saa jo apua. Empä taida käsittää mitä tuolla tarkoitat! Kirjakielestä ja useimmista sanoista voisi olla apua.
Lue kommentti