Kaija Rosman, 66, koti on hulppea asunto Suomenlahden rannalla. Lämmin ruoka tuolee pöytään ja siivouksesta huolehditaan. Uima-allaskin on. Tämä on senioriasunto.

Talvimyrsky jyllää ikkunoiden takana,mutta näkymä on kaunis. Aina. Jäänmurtaja Voima käy rannassa vuoropuhelua ulkoministeriön linnan kanssa, horisontissa siintää kappale vanhinta Helsinkiä.

Omalla tavallaan tässä avarassa maisemassa kiteytyy Kaija Rosman,66, kummankin lapsuuskodin henki. Talvet hän asui jämptin äitinsä kanssa lähistöllä, Helsingin Kruununhaassa, kesät taiteilijaisän luona Virolahdella, meren äärellä.

– Lapsena hävetti se vanhempien avioero, mutta kumpikin kasvualusta oli antoisa, itsenäisyyteen ja omaperäisyyteen kannustava.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Omaperäisyyttä heijastelee myös Kaijan vuosi sitten valitsema asumismuoto: yksiö palvelutalossa. Siitä piittaamatta, että jokunen tuttu on ratkaisusta kuullessaan kohotellut kulmiaan: "Miten sä nyt semmoiseen olet mennyt, aktiivinen ihminen."

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Osaltaan juuri siksi. Palvelukodin yksiö on mainio tukikohta toimeliaalle sinkulle, jonka kesäkoti on Perniössä, entisessä apupapin talossa.

– Muina vuodenaikoina sydän kaipaa kaupunkiin.Täällä asuessa olen myös lähempänä ainoaa poikaani.

Sukuperinteitä tähän Kukkasrahaston palvelukotiin liittyy siinäkin mielessä, että Kaijan äiti Mirjami asui ja viihtyi talossa vuosia sitten.

– Aika liikuttavaa, että äidin taannoin perustama runopiiri on edelleen toiminnassa.

Niin monta osoitetta

Elämänsä varrella Kaija on ehtinyt asua monessa osoitteessa, isoissa asunnoissa. Näin pientä kotia hänellä ei ole ollut koskaan.

– Koen tämän henkilökohtaisena edistyksenä – modernina ratkaisuna. Jo se, että olen joutunut miettimään, mitä tavaroita todella tarvitsen. Mistä syntyy kodin henki. Mistä kaikesta voin luopua. Se on ollut yhtä aikaa raskasta ja puhdistavaa.

Edellisen asukkaan jäljiltä yksiön seinillä oli dominoivat raitatapetit. Kaijan käsittelyssä asunto koki täydellisen valkopesun. Muutenkaan hän ei ole tyyliltään mikään pipertäjä.

Levollisen askeettisuuden vastapainoksi Kaijan asumismuotoon liittyy ripaus luksusta.

Kukkasrahaston palvelukodissa yksiön vuokraan sisältyy täysihoito eli ateriat ja siivous.

Alakerrasta löytyy pyykkitupa.

– Ruuanlaitto ja kaupoissa juokseminen eivät ole koskaan olleet minulle mieluisia asioita, joten olen luopunut näistä arkirutiineista ilolla. Senkin vuoksi, että täällä tarjottavat ateriat ovat maukasta kotiruokaa.

– Aamiaiselle menen tosin aika harvoin. Mieluummin keitän kahvin minikeittiössäni ja heräilen uuteen päivään omissa oloissani, yhtä jalkaa koirieni Vilin ja Jedin kanssa.

– Puolen päivän aikaan onkin jo mukava istahtaa muiden asukkaiden seuraan ruokasaliin, jossa lounas tarjoillaan pöytiin.

Yksi palvelukodin hyviä puolia on yhteisöllisyys, mutta myös se, että voi itse päättää, minkä verran osallistuu harrastuspiireihin ja muihin rientoihin.

Yhteisistä tiloista suosituimpia ovat joka ilmansuuntaan aukeavat terassit, joissa moni asukas on järjestänyt juhliaan. Kihlajaisetkin talossa on vietetty.

Yksi pitkäaikaisimmista asukkaista Anni Pelin, 90, löysi palvelukodista miesystävän. Onnellisia yhteisiä vuosia sulhasen kanssa ehti kertyä kahdeksan.

Anni ja Kaija edustavat eri sukupolvia, mutta kyllä näitä sielunsiskoja yhdistää moni muukin asia kuin kädentaidot.

Suhde rahaan muuttui

Kaija Rosma on tehnyt näyttävän uran muotitoimittajana ja kuvataiteilijana. Akvarellit ja liidut ovat yhä käytössä päivittäin. Parhaillaan Kaija on käynnistelemässä kuvataidepiiriä yhdessä samassa talossa asuvan ystävänsä, tietokirjailija Pirkko Vekkelin kanssa.

Pirkko kiinnostui talosta lehtiartikkelin perusteella. Hän on ratkaisuunsa päivä päivältä tyytyväisempi.

– Jos olisin avioeron jälkeen ostanut itselleni oman asunnon, rahani olisivat riittäneet johonkin lähiössä sijaitsevaan boksiin. Mutta ikäni kantakaupungissa asuneena halusin palavasti jäädä tänne. Aikuiset lapseni asuvat pitkin maailmaa, ja hekin olivat tyytyväisiä, että äiti osti itselleen täysihoidon loppuelämäksi, Pirkko kiteyttää.

Kaijakin on miettinyt muuttunutta suhdettaan rahaan.

– Vaatteita hankin harvakseltaan, koska panostan laatuun. Matkailukaan ei suuremminkiinnosta, koska kärsin lentopelosta. Oikeastaan ainut, mihin tuhlaan, ovat akvarellipaperit. Niitä ostaessa en kysy hintaa, hän naurahtaa.

Hissi hurauttaa Kaijan ja koirat katutasoon. Heti ulko-oven kupeessa on ruokakauppa, ja oven edessä, Merisotilaantorilla, seisoo ratikka, joka veisi muutamassa minuutissa ydinkeskustaan. Mutta Kaija kietaisee huivin tiukemmalle ja suuntaa lemmikkeineen kohti vaahtopäänä aaltoilevaa merenrantaa.

Suomenlinnan majakan välkkeessä koko maisema on kuin vesiväreillä maalattu.

Yhteisöllisyys?

Tässäkin jutussa korostetaan yhteisöllisyyttä, ettei tartte olla yksin, jos ei halua. Mutta kun se ei vaan mene niin, että erilaisten ihmisten luonne muuttuisi vaan siksi, että ikää kerttyy! Oon lukenu sellaisiakin juttuja näistä palvelutaloista, että on riitoja ja juoruilua selän takana ihan vaan siksi kun ihmiset ovat niin erilaisia. Niin että ei se oikeesti ole pelkkää auvoa senioritaloissa asuminen.

Toisekseen ihmettelen, että onks 66-vuotias seniori, varsinkaan tällainen menevän tuntuinen sinkku?

Miksi jutussa ei puhuta kuluista mitään? Ehkä juuri siksi, ettei pientä eläkettä saavilla ole varaa tällaiseen. Tosin mulla ei ole mitään halujakaan. Kun asuu omassa kodissa ei tartte välittää "yhteisöllisyydestä".

Pienelläpalkalla länyt.

Varmaan ihan mukava vaihtoehto, mutta pieni eläke ei riitä noin suuriin kuukausikustannuksiin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla